Lomalle

Huomenna lähdetään siis viikoksi lomalle, ajellaan anoppia ja appiukkoa katsomaan ja samalla käydään myös minun kotikotona. Pitäisi pakata laukut ja siivota koti taas yhtä asuntonäyttöä varten, mutta energiaa ei ole. Edes ajatus lomasta ei kiinnosta tippaakaan. Tätä on kuitenkin suunniteltu jo pitkään ja mieskin odottaa lomaviikkoa innolla, joten kaipa tässä on purtava hammasta ja ryhdyttävä tuumasta toimeen. Ehkä se parempi mieli tulee sitten jossain vaiheessa.

On niin kova ikävä. Heitä, joita emme saaneet pitää.

Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivän paisteen.
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen.
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen.
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien.

Olavi Uusivirta: Hautalaulu

Pimennossa

Iso iso ISO kiitos teille ihanille viesteistä ja halauksista, halaus ja rutistus myös teille jokaiselle! Teidän tuki lämmittää ja lohduttaa todella paljon.

Olen ollut monta päivää blogi- ja lapsettomuuspalstapimennossa, lähinnä miehen pyynnöstä. Tämä kun taisi todella pelästyä sitä, miten viime viikolla kyynelehdin läppärin äärellä. Blogi on ollut viime viikkoina lähestulkoon elinehto, en olisi pärjännyt mitenkään jos en olisi voinut purkaa mieltäni tänne. Myös se tuki ja lämpö, mitä olen saanut tämän blogin kautta, on mulle todella iso asia. Olen vaan niin pöljä, etten osaa olla lukematta palstoja ja blogeja, joissa tilanne on omaa onnellisempi. Kun suru ja tuska jyrää päälle, muiden onni vaan on liikaa. Samalla toisten kokemat surut ja kärsimykset tuovat mukanaan äärettömän avuttomuuden tunteen. Kun ei voi ymmärtää, että miksi tällaista täytyy tapahtua??? Kun kuitenkin toivoisi sitä parasta mahdollista tulosta jokaiselle, joka näiden asioiden kanssa joutuu painimaan. Ja samalla mielessä pyörii, että miksi me onnistuisimme, jos ei muutkaan. Ja toisaalta, miksi ei meillä, jos muilla??? Lopulta en tiennyt itsekään, miten päin maailma makaa ja tässä kohtaa Mies sitten tuli väliin. Hän ehdotti, että olisin jonkin aikaa "lapsettomuuspimennossa". Että oltaisiin pääsiäisen aika kotona kahdestaan ja käytäisiin läpi näitä viime viikkojen tapahtumia ihan omassa rauhassamme. Nyt on pääsiäisestä selvitty ja uskon että tämä minun ja Miehen muutaman päivän oma rauha teki meille hyvää. En missään nimessä halua edelleenkään pahoittaa kenenkään mieltä, jokaisella on täysi oikeus kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat itselle tärkeitä ja ajankohtaisia. Se on jokaisen oma juttu, mitä päättää lukea ja mitä ei.

En oikein tiedä miltä tuntuu, noin yleensä. Välillä on ihan hyvä olla, mielessä siintelee jo muutto uuteen kotiin kuukauden päästä ja vielä sitä ennen tuleva viikon lomareissu. Mutta sitten suru taas vyöryy päälle. Miten sitä ehtiikin parin päivän ajan olla niin onnellinen, suunnitella ja miettiä niin monenlaista. Ja sitten joku lyökin ilmat pihalle ja olet taas lähtökuopissa, ilman mitään varmuutta siitä että tällä hoitorumballa voisi joskus olla onnellinen loppu. Muutaman viikon päästä olisi laskettu aika, jos se ensimmäinen raskaus olisi jatkunut onnellisesti... Viikon päästä on äitienpäivä. Parin päivän päästä ajetaan miehen kanssa toiselle puolelle Suomea, kyläilemään anopin ja appiukon luokse. Olin jo sitäkin ehtinyt miettiä, miten otetaan ensimmäinen ultrakuva mukaan näytettäväksi tuleville mummulle ja papalle. Mutta mitään ultrakuvaa ei olekaan, ei tietenkään. Että sitä voikin tuntea itsensä niin typeräksi, kuinka tyhmä ihmisen pitää olla?? Niin tyhmä kuin nyt vaan tällainen yksi lapseton on...

Klinikan hoitaja kehotti tekemään raskaustestin viikko vuodon alkamisesta. Eilen testiin tuli vielä haamu, haalea mutta silti. Hitaasti näyttää raskaushormoni kehosta häviävän, vaikka se hcg-arvo ei missään vaiheessa noussut kovin korkealle. Tyhjennysvuotokin oli tosi niukkaa, tosin limakalvohan oli silloin ultratessa jo niin ohut, ettei kai sieltä enempää olisi voinut tullakaan. Saa nähdä miten pitkäksi tämä kierto venyy, mietin lähinnä sitä että voiko ovulaatiosta olla toivoakaan niin kauan kuin kropassa on pikkuisenkin raskaushormonia? Tai sitten sitä ovulaatiota ei välttämättä tulisi muutenkaan, ehkä tuo IVF jo itsessään sekoittaa systeemiä niin tehokkaasti.

Näin sekavia juttuja tällä kertaa. Ehkä tämä tästä vielä selkiytyy, jonain päivänä.

Tyhjä

Kohtu on tyhjä ja limakalvo vain 4 mm. Missään ei jälkeäkään raskaudesta. Verihyytymiä sentään näkyi, eli vuotoa on vielä tulossa. Kävin vielä kolmannessa verikokeessa, lääkäri sanoi olevansa kyllä lähestulkoon varma siitä että hcg on nyt laskussa. Tuloksen pitäisi ehtiä tulla huomenna, vaikka klinikan työntekijät lähtevät jo puolilta päivin pääsiäisen viettoon. Jos raskaus olisi vielä jäänyt lymyämään munatorveen ja hcg on noussut, lääkäri kirjoitti valmiiksi sairaalan naistenpolia varten lapun, josta käy ilmi tämä meidän tilanne.

Saimme myös reseptit pas:ia varten. Ajatukset eivät nyt kuitenkaan millään kanna sinne asti. Edessä on vielä paljon työtä ennen sitä.

Surutyötä.

Matalalentoa

Viimein sain puhelun klinikalta toisesta hcg-mittauksesta. Hoitajan sanoin: "Tämä on nyt yllättäen lähtenyt nousuun." Arvo oli 427. Matala, siis todella matala, mutta silti noussut viime viikosta. Hoitajan mukaan olisi hyvä katsoa tilanne ultralla. Sain sitten valita, menenkö ultraan omalle lääkärille vasta ensi viikolla, vai toiselle  lääkärille jo tällä viikolla. Ei kysymystäkään, tahdoin ultran tälle viikolle. Kohdussa pitäisi kuitenkin näkyä jo raskauspussi.

Pian puhelun jälkeen tuli uusi iso holahdus verta pönttöön, mukana läpikuultava, noin 5 cm mittainen "möykky". Ehkä siinä möykyssä oli myös meidän Hippu. Ei siis taida olla paljonkaan toivoa siitä, että huomenissa nähtäisiin raskauspussia, tai mitään muutakaan.

Vuoto plus kivut ovat jo kovin tutun oloisia. Jokohan tämä matalalento olisi pian rysähtämässä maahan?

Ehkä tänään

Aamuisella vessareissulla holahti pyttyyn ihan reilusti punaista. Oliko tämä nyt tässä??

En tiedä mitä mulle on tapahtunut. Olen sulkeutunut yhä tiukemmalle kuoreeni, rakentanut kivimuurin ympärilleni. En osaa itkeä. Osasin vielä viime viikolla. Ihan kuin sydämeni olisi kiveä. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa itsesuojelua. Toisaalta haluaisin saada selvyyden siihen missä mennään, toisaalta en haluaisi millään päästää irti Hippusesta. Ehkä kehoni tuntee tämän toiveen ja on pitänyt pienestä niin tiukasti kiinni.

Iltapäivällä saan tietää toisen verikokeen tuloksen. Ehkä tämä päivä kertoo jotain konkreettista.

Löysässä hirressä

Kävin aamulla uudestaan verikokeessa. Klinikalta sanottiin että parempi varmistaa mihin suuntaan hcg on menossa, kun vuotoa ei ole näkynyt ja testeissä plussa on vahvempi mitä viime viikolla. Tulosta voi kysyä huomenna.

Jos kuvittelisin tuntevani kroppaani, sanoisin että vuoto on tulossa ihan pian. Mutta sama tunne on ollut jo niin monta kertaa viime viikon aikana, että kaikki kuvitelmat saa heittää romukoppaan. Jotain verensekaista tuhrua on tullut pariin otteeseen, mutta se jää kuitenkin hyvin kauas jopa mun tyypillisen niukoista menkoista. Kipuja on vaihtelevasti, tänään juilii vasemmalla puolella ja kipu on ehkä hieman vahvistumaan päin. Mitään särkylääkkeitä ei ole vielä tarvinnut ottaa, joten kyllä tämä vielä lievää on.

En oikein tiedä (taaskaan) mitä sanoa tai mitä kirjoittaa. Pää on aivan tyhjä. Pitäisi varmaan toivoa ja odottaa, että vuoto tulisi ja päästäisiin jotenkin eteenpäin, jos mitään toivoa normaalisti etenevästä raskaudesta ei kuitenkaan ole. Tuntuu kuin tarkkailisin tilannetta ulkoapäin, se on joku muu joka katsoo muutaman päivän välein kahta punaista viivaa raskaustestissä ja samalla odottaa vuodon alkavan hetkenä minä hyvänsä. Odottaa ja toivoo, mutta mitä? 

Tänään on ainakin toistaiseksi vielä rv 5+5. Millaistahan se olisi olla raskaana näillä "viikoilla" niin, että olisi oikeasti toivoa siitä että raskaus etenee ja vauva syntyy laskettuna aikana... En osaa kuvitella. Tämä raskaus on epätietoisuutta ja epätoivoa. Harmaata ja mustaa.

Ajankohtaista lukemista

Tilasin jokin aika sitten Simpukan kautta tämän kirjan ja pari päivää sitten se kolahti postilaatikkoon:

Tekijä on blogista Meinasin kaatua.

Kun tilanne nyt on mitä on, en osaa sanoa muuta kuin että tämä on todella hyvä ja tärkeä kirja. Kiitos Riika!

Pimeän pelko

Vajaa tunti enää ja sitten voi kysyä eilisen verikokeen tuloksia.  Aamulla herätessä tuntui kuin olisin herännyt tuomiopäivään. Toinen outo mielikuva päässäni on, että sama minne menen, pääni päällä on verkko. Pienimmästäkin virheliikkeestä tuo verkko putoaa päälleni ja jään rimpuilemaan siihen ilman toivoa päästä vapaaksi. Ehkä se verkko on sama kuin kipu, jonka tiedän nielaisevan minut jos verikoe kertoo Hippusen lähteneen pois. Olo on taas epätodellinen, mutta tämä on silti aivan erilaista kuin mitä viikonlopun epätodellinen olo. Tämä on pimeää, pelottavaa.

Verikokeen ottanut laborantti sanoi että alle kolmen oleva tulos on negatiivinen, mutta jos tulos on yli kolme, arvoa seurataan niin kauan kuin vain tarvitaan. Ehkä kuitenkin tarvitaan aika lailla suurempi luku, että jotain toivoa vielä olisi.

Enää 32 minuuttia. Kohta 31. En eläissäni ole pelännyt näin paljon.

------

Klo 13:08, hCG 59. Kaikki tukilääkkeet lopetetaan ja jäädään odottamaan vuotoa. Hippunen ei jaksanut pidemmälle. Nyt meillä on kaksi pientä enkeliä pilven reunalla.

Häilyväistä

Kaunis kiitos onnitteluistanne. Olisin mieluusti kirjoittanut että hyvältä näyttää, että testiviivat olisivat vahvistuneet. En voi kuitenkaan sanoa niin, sillä totuus on ihan päinvastainen. Apteekin raskaustestissä on taas kaksi viivaa, mutta testiviiva on selkeästi heikompi mitä kaksi päivää sitten. Tämä on viime syksy uudestaan, sama parin päivän onni.

Clearbluen digitaalinen testi sanoo "Raskaana 1-2 viikkoa". En olisi uskonut, että tuo tulos saa itkemään surusta, ei onnesta. Klinikan hoitaja sanoi myös epäilevänsä, että tämä raskaus on hiipumassa pois. Sanoi kysyvänsä vielä lääkärin mielipidettä lääkkeiden jatkamisesta. Ehkä tilannetta seurataan vielä pari päivää, varmuuden vuoksi. Tuhrua tuli eilen vain vähän, tänään jo enemmän. Krampit jatkuvat edelleen. Jotain muitakin (pieniä) oireita on, mutta se ei taida olla ihmekään, jos kehossa on vielä vähänkin hCG:tä. Mietin jo hetken että olisin käynyt verikokeessa, mutta sitten arvoa pitäisi seurata vielä ainakin toisella verikokeella, ehkä tavalliset kotitestit kertoo tuloksen yhtä lailla.

Mies sanoo että jaksetaan vielä toivoa, että pieni olisi mukana. En uskalla. Olin parhaani mukaan valmistautunut negatiiviseen tulokseen ennen ensimmäistä testiä, valmiina kohtaamaan surun jälleen yhdestä tyhjästä raskaustestistä. Nyt sitten on taas ehditty iloita, toivoa, nauraa ja itkeä ilosta. Tuntuu että en selviä tästä eteenpäin, epätietoisena. Toisaalta, pakko kai se on, mitä muutakaan voi tehdä. Nyt ei hirveästi lohduta edes se, että olen tullut raskaaksi. Jos onni meidän kohdalla kestää aina vain kaksi päivää.

Edit. Lääkärin mielestä olisi hyvä ottaa verikoe, siihen menen huomenna aamulla ja tulokset saadaan ylihuomenna. Myös lääkkeitä jatketaan vielä. Uskallanko toivoa vielä? Voiko Hippunen olla vielä hengissä? En ole uskovainen ihminen, mutta nyt taitaa olla parasta turvautua rukoukseen, muut keinot on jo käytetty. Hippunen, pidä vielä kiinni! Olet meille jo niin kovin rakas.

Varaslähtö

Tein testin tänään, pp15. Huomennahan on se virallinen testipäivä.
Tulos oli jotain ihan muuta kuin etukäteen osasin aavistaa.
Tuntuu etten saisi sanoa sitä vielä ääneen tai edes kirjoittaa tänne blogiin. Toisaalta en voi olla sanomatta, tämä on pakko kertoa. Testiin tuli kaksi viivaa (eivät aivan tasavahvoja, mutta silti). Siinä on todella kaksi viivaa!

Tuhruvuotoa tulee edelleen. Samoin krampit jatkuvat, vaihtelevasti.

Pää on pyörällä. En tiedä mitä ajatella, enkä todellakaan tiedä mitä kirjoittaa.
En osaa pukea sanoiksi tätä ajatusten sekamelskaa.

Olo on epätodellinen. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.
Päällimmäisinä mieletön onnen tunne ja kiitollisuus.

Myöhemmin lisää, jospa silloin saan kirjoitettua edes muutaman järjellisen lauseen.

Kaksi viikkoa siirrosta

Pp 14 ja the tuhru is here. Himpun verran rusehtavaa oli ilmestynyt pikkareihin yön aikana ja nyt sitä on tullut jo reilummastikin. Vatsa kramppailee ja selkä kipuilee. Toivo hippusen mukana pysymisestä häviää hetki hetkeltä kauemmas.

Tämä viikko on oikeasti ollut aivan kamala (kuten jälkimmäinen piinaviikko yleensä onkin), pahempi kuin mitä osasin edes pelätä. Ja nyt sitten tuo tuhru. Toisaalta juuri tämän pitäisi olla mulle niin tuttua, tämä tilanne mun pitäisi osata käsitellä. Mutta en osaakaan mitään, en tunne mitään muuta kuin kipua. Tuntuu että joku on repäissyt mun sydämen ulos ja riipii sitä nyt kappaleiksi. En haluaisi itkeä, en jaksaisi, mutta en voi mitään, kyynelillä on oma tahto.

Miksi helvetissä tämän pitää olla niin vaikeaa???

Ollaan kuin ei oltaiskaan

Mitä pidemmälle piinapäivät kuluu, sitä enemmän haluaisin unohtaa koko asian. Tottakai haluan olla raskaana, haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla pelottaa kamalasti. Pelottaa, että kaikki on taas ollut turhaa. Lapsettomuusaiheisissa blogeissa riehuu plussamyrsky, mutta pelkään että taas kerran me jäämme ulkopuolelle. Varmaan jokainen näitä blogeja lukeva tai ainakin lapsettomuuden omakohtaisesti kokenut tietää sen tunteen, kun on samalla onnellinen toisen puolesta ja samalla tuntuu, että taas vetäistiin matto jalkojen alta. Ja toisinaan ei vaan pysty tuntemaan onnea toisen puolesta, kun oma suru jyrää päälle. Joku muu elää ja kokee juuri nyt niitä juttuja, joita itse haluaisi niin kovasti päästä elämään ja kokemaan. En halua missään tapauksessa loukata ketään, mutta nämä päässä seikkailevat tuntemukset eivät ole mitenkään järjellisiä tai loogisia. Ymmärrättehän? Tunteiden sekamelska tuntuu taas vievän voiton kaikesta muusta.

Niin moni tuntuu nyt raskautuvan juurikin ensimmäisestä IVF:stä. Meillä on jo takana se ensimmäinen IVF ja kolme pakastealkion siirtoa. Tuloksena yksi raskaus, muutama onnen ja epäuskon päivä. Ja nyt sitten tämä 2. IVF:n tuoresiirto. Toisaalta, mitä sitten, vaikka nyt mennäänkin toista kierrosta. Moni joutuu käymään kuitenkin monta kierrosta ja kulkemaan vielä paljon pitemmän tien. Silti mielessäni takoo ajatus "eikö nyt olisi viimein meidän vuoro"? Näissä jutuissa vaan ei vuoronumeroilla ole kauheasti merkitystä.