maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kesä

Ei tullut pakastesiirtoa kesäkuussa, tuli sen sijaan thyroxin-lääkitys. Kävin pari viikkoa sitten klinikalla verikokeissa, katsottiin kilpirauhasarvot ja prolaktiini. Kilppariarvoja on katsottu pitkin matkaa useammankin kerran, viimeksi viime kesänä/alkusyksystä muistaakseni. Olen kuitenkin ollut viime viikot t o d e l l a väsynyt ja vaikka todennäköisin syyllinen on perussairaus, lähipiirin kanssa tuli puheeksi kilpirauhanen. Minun suvussa lähes kaikilla naisilla on kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa ja ainakin vajaatoiminta voi oireilla väsymyksenä. Soittelin klinikalle ja lääkärinkin mielestä oli tässä vaiheessa hyvä tarkistaa ettei arvoihin ole tullut muutoksia. Tulosten mukaan vajaatoimintaa ei ole, mutta kilpirauhasvasta-aineet olivat koholla, mikä kuulemma johtuu siitä, että olen jossain vaiheessa tietämättäni sairastanut kilpirauhastulehduksen. Jos meillä ei olisi PASseja edessä, mitään lääkitystä ei olisi ollut tarvis aloittaa. Mutta tässä tilanteessa pienestä thyroxin-annoksesta voisi lääkärin mielestä ehkä olla apua. Googlekin kertoi, että koholla olevat kilpparivasta-aineet lisäävät keskenmenoriskiä.

Thyroxin-annos on todella pieni, mutta pakastesiirtoa ei kannata rueta tekemään ennenkuin kroppa on tottunut taas uuteen lääkkeeseen. Prolaktiiniarvokin oli aika lähellä ylärajaa, mutta kuitenkin juuri ja juuri sallituissa rajoissa. Sekin ehkä vielä kontrolloidaan ennen seuraavaa PASsia, ettei ole ainakaan mennyt viiterajojen yläpuolelle.

En taas oikein tiedä mitä ajatella. Tuntuu että koko ajan tulee jotain uutta häikkää, jotain mikä ei periaatteessa ole sellaisenaan mikään iso juttu, mutta jolla voi sitten kuitenkin olla jotain vaikutusta. Toisaalta on ihan hyvä että tähän väliin tuli pakollinen tauko, kesäloma tavallaan. Väsymys on ollut jotain aivan kamalaa. Iltaisin en silti saa unta ja aamulla taas herään aina siihen kun naapureiden lapset melskaavat pihalla. Samasta syystä on vaikea ottaa edes päikkäreitä. En saa mitään tehtyä, mietin vain kaikkia juttuja mitä pitäisi tehdä, mutta siihen ne sitten jäävät. Välillä väsymys pyyhkii yli niin, että on ihan mahdoton edes yrittää tehdä mitään, jalat ovat niin lyijynraskaat että kävelystä ei tule mitään, ajatus katkeaa täysin ja on ihan pakko vain olla, odottaa että pahin väsy menee ohi. Mielikin on maassa, on vaikea löytää ilonaiheita. Miehen kanssa tulee riitaa joka asiasta, kumpikaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä tai mitä sanoa. Jotenkin täytyy yrittää eteenpäin.

Olen ollut viime ajat poissa blogimaailmasta, myös tämä oma blogi on jäänyt kovin vähälle huomiolle. Lapsettomuus on ollut niin isossa roolissa elämässäni viime vuodet, että lähes kaikki muu on jäänyt sen varjoon. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, että jonkin on pakko muuttua, kaipaan elämääni muutakin kuin tämän kuukaudesta ja vuodesta toiseen jatkuvan toivon, surun ja epätoivon kierteen. Olen väsynyt, ehkä eniten juuri lapsettomuuteen. Suru on musta läikkä sisälläni, mutta haluan elää eteenpäin, aika näyttää miten siinä onnistun. Aion pitää kesän ajan etäisyyttä blogimaailmaan, palaan ehkä kirjoittamaan sitten taas kun pakastesiirto alkaa lähestyä. Nyt on aika pitää huolta itsestä ja parisuhteesta, me kuitenkin lähdimme Miehen kanssa tähän hoitorumbaan yhdessä, yhdessä olemme toivoneet ja surreet. Yhdessä toivon meidän pysyvän myös kaiken tämän jälkeen.

Tuokoon kesä ja aurinko onnea ja iloa itse kunkin elämään!


keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Turhaa

Inte gravid.

Maanantaina ja vielä eilenkin apteekin testiin tuli haamujen haamu, tänään ei enää mitään. Digitaalinen testi vahvisti asian, ei ollut vieläkään meidän vuoro.

Pregnylistä (tai siis Ovitrellestä) se haamu ei ollut peräisin, pistoksesta oli jo kulunut riittävästi aikaa. Jonkinlainen kiinnittymisyritys oli taas kerran, mutta siihen se sitten jäi. Tässäkö on kaikki mitä meille suodaan? Miksi minun kohtuni ei pysty pitämään yllä raskautta? Hylkiikö se kortisonista huolimatta alkioita vai onko alkioissa kuitenkin jotain vikaa miksi raskaus päättyy heti alkuunsa? Kysymyksiä, joihin kukaan ei tiedä vastausta.

Lääkäri suunnitteli jo pakastealkionsiirtoa, tulevan välikierron jälkeen pas tehdään omaan kiertoon Menopurin avustuksella. Olisimme halunneet pitää taukoa, mutta toisaalta haluamme Miehen kanssa nyt katsoa hoidot loppuun mahdollisimman pian. Tämä rumba on hallinnut meidän elämää niin pitkään ja kummallakin alkaa olla voimat vähissä. Juuri nyt uskoa onnistumiseen ei ole oikeastaan yhtään, tuntuu että lyömme vain päätä tiiliseinään, vuodesta toiseen ja hoidosta hoitoon. Ja juuri sopivasti on äitienpäiväkin tulossa.

Pitäisi varmaan yrittää löytää jotain lohtua siitä, että raskaus alkaa. Mutta kuinka paljon voi lohtua saada mistään, kun syli on edelleen tyhjä, niin tyhjä että sattuu.



torstai 3. toukokuuta 2012

Aika kuluu

pp10.

Härreguud, nyt on tosiaan jo 10 päivää siirrosta..!

Tänään olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan ollut vielä Pregnyl-pistos, mutta lääkäri tuumasi että paras jättää pistos pistämättä. Kipuilu on selvästi vähentynyt alkuviikosta, tänään meni pitkälle iltapäivään ennenkuin alkoi taas tuntua juilintaa. Turvotus on kyllä edelleen melkoista. Näyttäisi että se on taas pikemminkin lisääntynyt alkuviikosta. Toivottavasti se on hyvä merkki..! Ja juuri tuon turvotuksen takia en saa sitä Pregnyliäkään enää pistää.

Testipäivä oli laskettu Pregnyl-pistosten mukaan äitienpäiväksi, mutta nyt kun kaksi viimeistä jää pistämättä, testipäiväkin aikaistuu. Aikaisintaan maanantaina kuulemma voisi testata, mieluummin tiistaina tai keskiviikkona. Pitää miettiä, juuri nyt en uskalla edes ajatella testin tekemistä. Pelottaa ja jännittää aivan älyttömästi. Olen yrittänyt muistella millaisia tuntemukset oli vuosi sitten ennen testiä. Turvotusta oli silloinkin, mutta muuta en sitten muistakaan. Nyt turvotuksen lisäksi ainut oire taitaa olla tissikipu, joka iski pari päivää sitten ja on jäänyt olemaan. Vatsa on mustelmilla Klexane-piikeistä, se on kyllä ylivoimaisesti inhottavin pistoslääke mitä näiden hoitojen aikana on vastaan tullut. Klexane on nyt kuitenkin niin tärkeä juttu, että sen kanssa on vaan elettävä ja tottakai pistän sitä joka päivä vaikka lopun elämääni, jos on tarvis. Mutta silti, on se vaan aika inha pistettävä.

Pelottaa siis aivan kamalasti. Haluaisin tietää, mutta toisaalta taas en. Miehestäkin näkee, että tätä jännittää. Muutama päivä pitää vielä odottaa ja selvitä tämän piinailun kanssa. Katsotaan sitten miten meidän käy.

maanantai 30. huhtikuuta 2012

Vappupallo

Täällä ei tarvi ilmapalloja vapuksi ostaa, kun pallo löytyy hyperin vuoksi ihan omasta takaa. Lauantaina kävin uudestaan verikokeessa. Tarkoitus oli alunperin lähteä sairaalasta kotiin odottamaan tuloksia, mutta koska kokeeseen pääsyä piti odotella pitkään ja vielä käytävällä istuskellen, alkoi olo tuntua tosi kipeältä. Jäimmekin sitten odottamaan gynen päivystykseen että kuullaan tulokset ja lääkäri kävisi tutkimassa. Pääsin siinä vaiheessa pedille pötköttelemään ja siinä sitten vierähtikin aikaa. Hoitaja kävi jossain vaiheessa kertomassa että tuloksissa ei ollut mitään hälyttävää, hb oli kuitenkin noussut entisestään (173). Iltapäivällä alkoi näyttää siltä että lääkäri ei ehdi päivystykseen vielä pitkään aikaan ja hoitaja olisi siinä vaiheessa ottanut minut naistentautien osastolle nesteytystä varten. Koska lepo oli kuitenkin helpottanut oloa, halusin lähteä mieluummin kotiin. Lääkäriä en siis missään vaiheessa nähnyt.

Illalla lääkäri sitten soitti ja harmitteli että olin lähtenyt kotiin, olisi kuulemma ollut parempi jäädä osastolle. Verikokeiden perusteella kyseessä on hyperstimulaatio ja tukostaipumus tekee asiasta vielä pahemman. Lääkäri varmisti että minulla on Klexane käytössä, se on kuulemma aivan välttämätön. Ja jos olo kävisi yhtään huonommaksi, olisi heti paikalla lähdettävä takaisin sairaalaan. Eilen oli kuitenkin jo parempi päivä, menkkamaisia kipuja oli toki aamusta iltaan mutta pystyin sentään jo seisomaan ja kävelemään selkä suorassa. Hyper on kuitenkin lievää, jossain vaiheessa ehdin ajatella että nyt on oksettava olo, mutta sekin meni nopeasti ohi. Tänään amulla soitin klinikalle ja oma lääkärini oli sitä mieltä että Pregnyl on jätettävä nyt väliin, torstaina katsotaan uudelleen mikä silloin on vointi.

Ehkä se viime torstaina pistetty Ovitrelle osaltaan tosiaan vaikutti siihen että hyper iski päälle, vaikka siitä ei punktion tai vielä siirronkaan yhteydessä ollut merkkejä. Sen vuoksi on varmaan parempi että Pregnyliä ei tässä kohtaa pistetä lisää, ettei tilanne lähde uudestaan huonompaan päin. Netti on tietysti tulvillaan kertomuksia siitä kuinka hyper pahenee jos raskaus alkaa ja siitä sitten olen saanut päähäni, että jos olo tästä nyt kohenee kunnolla, saa heittää kaiken toivon siitä että siirretyt alkiot (tai edes toinen) olisi tarrannut kiinni. Google ei ole joka tilanteessa ystävä... paras lääke hyperiin on lepo ja levännyt kyllä olenkin, mikä alkaa sekin toisaalta käydä hermoille: makaan kaikki päivät sohvalla, usein läppäri sylissä ja ajatukset yllättäen kiertävät yhtä ja samaa rataa. Siksi on ihan liian helppo avata selaimeen google ja näppäillä hakusanaksi hyperstimulaatio, tai mikä milloinkin. Samalla yrittää olla miettimättä oireita, mikä ei tietenkään onnistu. Tänään tulee kuitenkin kuluneeksi vasta viikko siirrosta, joten kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin oireet ovat varmasti vielä seurausta hyperistä ja tukilääkkeistä.

Jos torstainakaan ei Pregnyliä voi pistää, se varmaankin lyhentää näitä piinaviikkoja, ei ole pakko odottaa vielä kahta viikkoa testin tekemistä... mikä on tietysti toisaalta hyvä, toisaalta taas ei. Olo ei juuri nyt ole kovin toiveikas. Vaikka oman voinnin kannalta on tietysti hyvä että hyper alkaa helpottaa, se samalla laskee mielialaa ja uskoa siihen että tässä voitaisiin nyt onnistua. Ja mitä pidemmälle tässä aika kuluu, sitä enemmän alkaa tuntua siltä että pää hajoaa epätietoisuuteen. Ja toisalta taas, jos tieto lisääkin taas tuskaa... On tämä juhlaa tämä piinailu.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Oloja

Loppuviikko ei ole mennyt ihan toivotusti. Jouduin keskiviikkona olemaan monta tuntia evakossa kotoa, mikä ei ollut hyvä juttu voinnin kannalta. Kulutin ajan kaupungilla, tein ensin pikavisiitin urheiluliikkeeseen (ei, en ole aikeissa ryhtyä vielä hikijumppaan vaan kävin ostamassa kevätkelejä varten uudet hyvät kävelykengät) ja istuin loppupäivän kirjastossa. Ei todellakaan kovin raskasta fyysisesti, mutta silti kävelyä tuli jonkin verran. Eilen aamulla kävin sitten taas klinikalla toista Ovitrelle-pistosta vasten ja kotimatka olikin jo melkoista kidutusta, bussissa ei ollut varmaan lainkaan jousitusta (vaimikäseon) ja jokainen töyssy ja kuoppa tuntui tosi pahalta. Illalla kivut lisääntyivät edelleen ja kuljin kumarassa sen mitä oli pakko liikkua. Yö meni ihan hyvin, mutta aamulla tilanne kävi eilistäkin pahemmaksi. Soitto klinikalle ja hoitaja sanoi että lääkärin olisi hyvä katsoa mikä tilanne on, varsinkin kun on viikonloppu tulossa. Siitä sitten lähdettiin samantien klinikalle.

Munasarjat ovat edelleen kovasti turvoksissa, mutta kuulemma ei mitenkään hälyttävästi. Oikea munasarja oli läpimitaltaan noin 8 cm, yli 10 cm alkaisi olla jo vakavampi juttu. Vasen oli muistaakseni jotain 5 cm. Jossain näkyi nestettä (en muista enää missä tarkalleen) ja vaikka lääkäri paineli vain varovasti vatsan päältä, kivut saivat irvistämään joka kosketuksella. Lääkäri arvioi että kyse on lievästä hyperstimulaatiosta, kivut ovat todennäköisesti osittain seurausta siitä että olen joutunut olemaan liikkeellä ja valmiiksi ärtyneet munasarjat ovat ennestään äityneet vielä kipeämmiksi. Osasyyllinen voi olla myös Ovitrelle-pistos, oireet voivat olla myös siitä lähtöisin. Samalla lääkäri kuitenkin sanoi että täytyy varmistaa että mitään tulehdusta ei taustalla ole, vaikka mitään siihen viittaavaa erityisempää oiretta ei olekaan. Sain lääkäriltä lähetteen naistentautien poliklinikalle, johon suunnistimme seuraavaksi. Onneksi pääsin poliklinikalla pötköttelemään hetkeksi, istuminen kun ei tunnu ollenkaan hyvältä. Juttelimme hoitajan kanssa siitä että vaikka olo ei nyt kovin kehuttava olekaan, niin kivut periaatteessa sopivat kuvioon. Hän katsoi koneelta että emme olleet ensimmäistä kertaa hoidoissa ja kyseli miten aiemmat stimulaatiot ja punktiosta toipuminen on sujunut. Sain luvan lähteä kotiin verikokeiden jälkeen, mutta kehotuksen tulla takaisin päivystyksen kautta heti jos olo menee yhtään tukalammaksi.

Iltapäivällä naistenpolin hoitaja soitti labratuloksista. Lääkäri oli ollut sitä mieltä että arvoja pitäisi katsoa uudestaan huomenna. Hb oli ollut korkea (171) ja tulehdusarvo hieman koholla. Se oli kai odotettavissakin, tässä vaiheessa hoitoa kuulemma on tavallista että arvo on jonkin verran normaalia korkeammalla. Ja jos olo käy huonommaksi, on heti lähdettävä päivystykseen. Maanantaina olisi seuraava Pregnyl-pistos, mutta varmaan vasta maanantaina selviää voidaanko sitä pistää.

Sain sekä omalta lääkäriltä että naistenpolin hoitajalta määräyksen levätä. Vaikka keskiviikkoaamuna ja oikeastaan vielä eilenkin aamulla olo oli ok, niin se keskiviikon evakko taisi kuitenkin olla liikaa, varsinkin kun siihen yhdistää eilisen tuskallisen bussikyydin. Harmittaa, olisi pitänyt kuitenkin koettaa järjestää asiat niin, että olisin voinut olla keskiviikon kotona. Tänään ennen klinikalle menoa pelkäsin eniten sitä, että hoidon kannalta asiat olisivat nyt menossa pieleen. Ihana lääkärini kuitenkin hälvensi tuota pelkoa, hän sanoi että vauvalla ei ole hätää. Jälkeenpäin kysyin Mieheltä että oliko tämä huomannut että lääkäri puhui vauvasta! Oli huomannut. Lääkäri sanoi myös että tämä voi olla toisaalta tosi lupaavakin tilanne; että vaikka olo ei nyt ole hohdokas, se voi olla hyvä merkki hoidon kannalta. Mutta että pitää kuitenkin pitää jalat maanpinnalla. Ja jos mikään asia yhtään epäilyttää tai arveluttaa, voin soittaa suoraan hänelle kännykkään, oli hetki mikä hyvänsä.

Aion kyllä taatusti pysyä seuraavat päivät rauhassa, lepo on kuitenkin se paras lääke. Katsotaan miten tilanne tästä kehittyy, sen mukaan pitää sitten toimia. Olo on aika tööt, juuri nyt en mitään muuta haluakaan kuin levähtää. Kortisoni varmaankin tekee sen että iltaisin uni ei tahdo tulla, toisaalta aamulla pitää herätä ottamaan kortisoni, osaksi kai juuri siksi että uni tulisi edes jossain vaiheessa yötä. Vettä juoden ja sohvalla pötkötellen, juuri nyt se on ainoa oikea tapa viettää viikonloppua.







maanantai 23. huhtikuuta 2012

Sydän toivoa täynnä

Vaikka punktio meni hyvin ja saimme hyviä uutisia munasolujen hedelmöittymisestäkin, silti aamulla klinikalla omaa vuoroa odottaessa jännitti. En tiedä itsekään miksi sitä aina jotenkin alitajuisesti yrittää varautua huonoihin uutisiin... Yritin kuitenkin hokea itselleni että kyllä klinikalta olisi soitettu jos olisi tullut ongelmia. Ja kun lääkäri sitten heti alkuun sanoi hymyillen, että tilanne on nyt tosi hyvä, vierähti iso kivi sydämeltä. Alkiot olivat jakaantuneet hienosti ja yhtä (vai kahta?) lukuunottamatta kaikki hedelmöittyneet olivat vielä tallella! Siirtoon oli valittu 10-soluinen top-alkio ja 6-soluinen "lähes" top-alkio. Pakkaseen saimme yhteensä 10 alkiota neljässä oljessa. Uskomatonta..! Pitkin päivää olen pysähtynyt miettimään, että tässä hetkessä saa olla onnellinen. Hymyilyttää.

Lääkärin kanssa oli aiemmilla käynneillä ollut puhetta että jos haluamme, niin tuoresiirron yhteydessä voidaan tehdä alkiokuoren avaus. Olimme miettineet valmiiksi että haluamme nyt että tuo avaus tehdään, tässä vaiheessa hoitoja tuntuisi hullulta olla kokeilematta. Onpahan nyt sitten sekin mahdollisuus katsottu. Siirto meni ilman ongelmia ja sain rauhassa pötkötellä siirron jälkeen. Tukilääkityksestä riitti juttua hoitajan kanssa, kun lääkkeitä on taas melkoinen cocktail. Aamuin illoin Lugesteronia, aamuisin kortisonia, iltaisin primaspania, jossain vaiheessa päivää Klexane sekä minun "vapaaehtoiset pakolliset", monivitamiini ja magnesiumlisä. Lisäksi tukilääkkeenä on Ovitrelle/Pregnyl, joista ensimmäisen annoksen hoitaja pisti tänään klinikalla. Torstaina on seuraava Ovitrelle-pistos ja ensi viikolle tulee vielä kaksi pistosta Pregnyliä, jota onneksi on edelleen jääkaapin kätköissä odottamassa. Pregnylin vuoksi piinaviikoista tulee todella pitkät, hoitaja laski että äitienpäivänä olisi turvallista testata niin ettei Pregnyl enää haamuile testissä. Miten se voikin osua juuri äitienpäivään... Ja tietysti samana päivänä on meillä suvussa muutenkin juhlia, joten todennäköisesti emme ole Miehen kanssa edes kotona tuolloin. Testin tekeminen saakin varmaan odottaa vielä yhden päivän lisää.

Nyt on ihan uskomattoman hyvä olla. Fyysiseen olotilaan tietysti vaikuttaa se että munasarjat ovat vielä niin turvoksissa, varsinkin kävellessä tuntuu kipua ja vatsan turvotus on aika huikeaa. Mutta olo on silti fyysisestikin niin hyvä että nuo seikat tuntuvat vähemmän tärkeiltä. Tässä vaiheessa asiat ovat kuitenkin niin hyvin kuin ne voivat ylipäätään olla. Haluan nyt nauttia tästä hetkestä, tuntuu että meillä todella on taas toivoa.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Hyviä uutisia

Punktio sujui hyvin ja mikä parhainta, tulosten osalta hienommin kuin uskallettiin toivoa. Odottelimme maksimissaan 10 munasolua, mutta niitä löytyikin 13. Klinikan laboratoriosta soitettiin tänään aamulla, että 11 on hedelmöittynyt normaalisti ja tilanne näyttää tosi hyvältä. Laborantti aloitti puhelun sanomalla että täällä olisi hyviä uutisia. Siinä kohtaa oli jo helpompi hengittää.

Eilen oli aamusta lähtien hyvä olo, asiaa auttoi varmasti se kun olin jopa onnistunut nukkumaan muutaman tunnin. Klinikalla oli mukavan rauhallista, tai ainakin siltä tuntui lepohuoneesta käsin. Sinä aikana kun olimme klinikalla, toimenpiteissä kävi meidän lisäksi vain kaksi muuta pariskuntaa. Lääkitys toimi hyvin ja keräyksen aikanakin pahimmat kivut tulivat kohdunsuun puudutuspiikeistä. Ihan lopussa vasemman puolen follit olivat piilosilla ja hoitaja joutui painelemaan vatsan päältä, mikä tuntui pahalta. Mutta kaikkinensa keräys meni hyvin, ensimmäistä kertaa pystyin itsekin seuraamaan ruudulta mikä rakkula milloinkin tyhjennettiin. Punktion jälkeen kivut sitten yltyivät. Lääkkeet eivät meinanneet millään purra ja vasta lihakseen pistetty petidiini auttoi. Lääkäri myös katsoi ultralla munasarjojen tilan ja määräsi varmuuden vuoksi eiliselle antibiootit. Klinikalla vierähti kaikkinensa pitkälle iltapäivään.

Kokemus vei voimat ja eilisilta kului sohvalla torkkuen. Edelleen olo on jyrätty ja liikkuminen melkoisen tuskaista. Vaikka soluja saatiin hyvin, aamuun asti mielessä kaihersi pelko siitä millaisia tuloksia laboratoriosta saadaan. Oli niiiin iso helpotus kuulla että meillä on hedelmöittyneitä soluja. Toki maanantaihin ja siirtoon on vielä aikaa ja katoa tapahtuu varmastikin vielä. Mutta nyt haluamme ja ehkä jo uskallammekin Miehen kanssa luottaa siihen, että siirto todella on maanantaina ja siitä alkaa taas erilainen jännitysnäytelmä.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Back to reality

Blogitauko on todellakin tehnyt tehtävänsä, sanat tuntuvat olevan niin hukassa etten tiedä mitä kirjoittaa. Viime viikot olen elänyt ihan omassa kuplassani, ehkä olisi jo aika pyristellä takaisin muun maailman menoon tai aktivoitua ainakin tämän blogin suhteen. Olin jo miettinyt että kirjoitan sitten myöhemmin että miten meille tässä kävi, mutta ajattelin sitten että ehkä näistä asioista on hyvä kirjoittaa tuoreeltaan, ihan jo senkin vuoksi että muistaa sitten jälkeenpäin että miten mikäkin juttu meni. Minulle ja meille tämä käynnissä oleva ivf on neljäs, vaikka en kyllä oikeasti tiedä sitäkään lasketaanko tätä käynnissä olevaa neljänneksi vai onko se vasta kolmas, kun viimeksi ei päästy siirtoon. Oli miten oli, nyt ollaan jo siinä vaiheessa että huomenna on munasolujen keräys ja maanantaina siirto, jos siirrettävää on.

Tässä hoidossa asiat tuntuvat menevän kuin hidastetussa filmissä. Procren teki tehtävänsä kuten ennenkin ja vaihdevuosiviikoista selvittiin, hammasta purren. Fyysisesti en huomannut mitään erikoista, ei edes niitä kuuluisia kuumia aaltoja tällä kertaa. Henkisellä puolella olikin sitten paljon rankempaa ja varsinkin viimeinen viikko ennen stimulaatiopistosten alkua oli todella musta, tuntui että maailma kaatuu päälle. Koetin hokea itselleni että paha olo on peräisin Procrenista, mutta mustimpina hetkinä oli kyllä vaikea uskoa että olo voisi pelkillä pistoksilla helpottua. Kaipa niin kuitenkin kävi, sillä maailma näyttää nyt ainakin vähän valoisammalta.

Pistoslääke vaihtui Puregonista Menopuriin, muistaakseni syystä että tavoitteena oli saada parempilaatuisia munasoluja ja vaikuttaa positiivisesti kohdun limakalvoon, lääkäri taisi puhua "vastaanottavaisemmasta" limakalvosta, mitä se sitten tarkoittaakaan... Viimeksikin pistin viimeisinä päivinä Menopuria, mutta aloitin silloin Puregonilla lähinnä siitä syystä, että sitä oli jäänyt yli toisesta hoidosta ja yksi ampulli löytyi valmiiksi jääkaapista. Vielä olisi kai liian aikaista sanoa mitään siitä kuinka hyvin Menopur on tehonnut, mutta eroa Puregoniin tuntuu kyllä olevan. Kohdun limakalvo on taas kasvanut hienosti, viime ultrassa lääkäri sanoi paksuudeksi 13 mm. Follien kasvu on kuitenkin nyt ollut kovin hidasta ja epätasaista. Parina ensimmäisenä päivänä Menopur-annos oli 200 IU ja siitä eteenpäin 150, kunnes ensimmäisessä kontrolliultrassa lääkäri totesi että kasvua on, mutta se on hidasta. Pistin sitten taas kerran 200 IU annoksen ja jälleen pari pienempää ennen toista kontrolliultraa. Tässä vaiheessa näytti että folleja on hyvällä lykyllä tulossa toiselta puolelta kaksi ja toiselta kolme. Menopur-annosta nostettiin sitten 200:aan ja sain ajan vielä kolmanteen kontrolliultraan. Siitä sitten saatiin vähän parempia uutisia; oikeassa munasarjassa on enemmän folleja, arviolta 6 tai 7. Vasemmalta puolelta voidaan ehkä hyvällä tuurilla saada 2 tai 3. Menopur-annos nousi jälleen viimeisen ultran jälkeen, kahtena iltana pistin 225 ja vielä eilen aamulla 150.

Pistokset ovat tässä hoidossa jatkuneet pitempään kuin ennen, aiemmissa hoidoissa punktio on ollut pari-kolme päivää aiemmin kuin nyt. Eilen illalla oli sitten irrotuspiikin vuoro, tupla-annos Pregnyliä jolla yritetään saada vielä kirittyä munasarjoissa olevia pienempiä folleja. Kun viime hoito meni miten meni, sitä varten hankitut Pregnylit jäivät käyttämättöminä jääkaappiin. Nyt Pregnyliä on kuulemma vaikea saada apteekista, joten olipahan edes jotain hyötyä siitä viime kerran fiaskosta. Illalla muistin että Procrenistakin tulee kuluneeksi jo viisi viikkoa, mietin jo sitäkin että kuinka pitkään sen vaikutus jarruna säilyy. Ei kai se enää kovin pitkään voi siellä taustalla vaikuttaa? 

Viime kerran fiaskosta puheenollen, potilasvahinkoasiasta ei ole kuulunut vielä mitään. Lääkäri oli oman lausuntonsa lähettänyt jo viime kuun alkupuolella, joten jospa sieltä tulisi päätös lähiaikoina. Lääkäri oli myös sitä mieltä, että jos päätös on kielteinen, hän soittaa sinne ja valittaa asiasta. Kuulemma asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. En kyllä itse jaksaisi olla niin optimistinen sen suhteen, luulen että meidänkin asia luokitellaan mappiin "no näitä nyt vaan sattuu".

Toivoisin että huominen päivä olisi nopeasti ohi. Turvotusta on jonkin verran, kipuja vaihtelevasti. Odotin että tuplamäärästä Pregnyliä tulisi tukalampikin olo, mutta ainakin toistaiseksi olo on ihan siedettävä. Jos ei oteta huomioon väsymystä. Olen nukkunut viime yöt todella huonosti, ehkä 4-5 tuntia, ja päällimmäisin asia mielessä tällä hetkellä onkin väsymys. Perussairauteen välillisesti liittyvä lääke auttaa minua yleensä nukkumaan edes jotenkin siedettävästi, mutta viime päivinä annosta on pienennetty edelleen ja tuleva yö pitää pärjätä kokonaan ilman. Luultavasti en nuku ollenkaan. Normaalisti käyttämäni annos on todella pieni eikä sillä pitäisi olla mitään vaikutusta hoidon kulkuun, mutta nyt lääkäri oli miettinyt että parempi jättää lääke pois kokonaan. Ja onhan se toki parempi että tämäkin asia nyt suljetaan pois. Yksi uneton yö menee kyllä silloin tällöin, mutta punktio on kokemuksena sellainen että mieluummin menisin siihen edes suunnilleen levänneenä ja optimistisena. Sanoinkin hoitajalle, että kun itku tuli viimeksi sillä hetkellä kun keräys alkoi, nyt itken varmaan jo klinikalle tullessa. Väsymys, henkinen paine, rapifen sekä odotettavissa oleva kipu ja särky eivät kuulosta kovin kivalta yhdistelmältä... Kipua en nyt pelkää, viime keräys sujui hyvin ja vaikka ne voivatkin olla aina hyvinkin keskenään erilaisia kokemuksia, luotan siihen että punktiosta selviää. Pelko on nyt toisenlaista, se on jossain syvemmällä. Asiat pyörivät päässä, mutta toisaalta väsymyksen vuoksi tuntuu kuin olisin jonkinlaisessa horrostilassa, odotan vain että päästäisiin taas eteenpäin. Mitä sitten onkaan tulossa.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Hengähdystauko

Uusi kierto alkoi ja soittelin jälleen kerran klinikalle. Nyt on sovittu päivä milloin pistän Procrenin (15.3.), varattu aika nollaultralle (4.4.) ja myös pistosvaiheen seurantaultrat on jo merkattu kalenteriin. Jos kaikki menee kuin Strömsössä, punktio ja siirto ovat viikolla 16. Jos siirtoon asti tällä kertaa päästään, menee toukokuulle ennenkuin tiedetään miten meidän kävi. Ja nyt eletään vielä helmikuuta. Luulisi että tässä oppisi pakostikin kärsivällisyyttä... vaan ei opi ei.

Seuraaviksi pariksi viikoksi on onneksi mukavasti ohjelmaa, joten toivon mukaan ainakin sinne Procrenin pistämiseen asti päästään ilman suurempia hajoamisia... Pidän nyt kuitenkin hetken taukoa blogistaniasta ja palailen kirjoittelemaan viimeistään sitten kun nuo tärkeät päivämäärät alkavat olla lähellä. Kaikkea hyvää ja kuulumisiin!

tiistai 21. helmikuuta 2012

Pirttihirmu?

Viime viikkoisella lääkärikäynnillä sain mukaani Primolut-reseptin, lääkäri oli sitä mieltä että keltarauhaskuuri oli tarpeen vaikka siirtoon ei päästykään. Lugesteronit kannattaa kuulemma säästää ja käyttää vasta sitten joskus, (mahdollisen) siirron jälkeen. Eilen otin viimeisen Primolutin, mutta ehkä hormonitaso on ollut laskussa jo jonkin aikaa... Viime päivinä on kiukuttanut koko ajan ja eilen vedin kunnon itkupotkuraivarit ihan mitättömästä asiasta. Mies on sitä mieltä että kiukuttelu johtuu hormoneista, olen itse miettinyt että ehkä viime viikkojen kokemuksilla on jotain tekemistä asian kanssa. Kun kuulin että siirtoa ei tule, ensimmäinen reaktio oli järkytys ja sitten tuli suru. Kiukkua ja suuttumusta ei tullut, edes silloin kun kuultiin että koko fiasko oli seurausta väärästä lääkkeestä. Jos suututtikin, se ehkä oli kuitenkin enemmän turhautumista ja väsymistä tähän pyöritykseen. Ehkä sille suuttumukselle silti jokin paikka kuuluu tässä kuviossa ja ehkä sen aika on nyt? (On tietysti mahdollista että kiukuttelu ei johdu kummastakaan edellä mainitusta vaan siitä, että olen nykyään vaan täysin v-mäinen tyyppi... se on sitten jo pahempi juttu.)

Kun uusi kierto alkaa, soitan klinikalle ja katsotaan milloin Procren tulee pistää. Viimeksi pistin Procrenin kierron 21. päivä ja laskeskelin että todennäköisesti se menisi nyt suunnilleen maaliskuun puoliväliin, sillä edellytyksellä että kierto alkaa siten kuin olisi tarkoitus... Lääkärin mielestä oli juuri tästä syystä hyvä ottaa keltarauhastuki mukaan, ettei tämä hoitokierto veny mahdottoman pitkäksi.

Tuntuu että aika matelee... odotan kyllä kovasti uutta hoitoa, mutta toisaalta olen niin kamalan kyllästynyt tähän kaikkeen. Toivoa on, mutta uskoa parempaan tulokseen ei kovin kamalasti juuri nyt ole. Ulkona jatkuva lumisade (tai paremminkin lumimyrsky) masentaa entisestään. Yhtä paljon kuin uutta hoitoa tai ehkä jopa enemmänkin odotan kevättä ja kesää. Syksy menettelee vielä, mutta talvesta en tykkää yhtään, lunta en voi sietää. Ja nyt tuo jatkuva lumisade! Naapurin kanssa juuri aamulla juteltiin että tätä menoa meidän pihassa on lumikinokset vielä juhannuksenakin... Toivottavasti ne kaikki jotka joulun alla surkuttelivat lumen vähyyttä ovat nyt tyytyväisiä..! Ja taas kiukuttaa. Huoh.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Erehdys

Mysteeriin saatiin selvyys: pieleen mennyt hoito olikin seurausta lääkärin virhearvioinnista eikä minun kropan toimimattomuudesta, niinkuin etukäteen olin arvellut. Oma lääkärimme soitti eilen ja pyysi heti alkuun anteeksi. Hän oli määrännyt irrotuspiikiksi Gonapeptylin, mikä meidän tapauksessa oli virhe. Se toimii kyllä lyhyen kaavan hoidossa, mutta pitkässä vaikutus on erilainen. Kun munasarjojen toimintaa on jo lamattu Procrenilla, Gonapeptyl irrotuspiikkinä toimii kuin Procren ja sammuttaa munasarjat uudestaan. Näin kävi meidän tapauksessa. Oma lääkärimme joutui punktiopäivänä lähtemään työmatkalle ja oli matkalla myös loppuviikon. Näin hän ei ollut itse paikalla silloin kun saimme huonot uutiset. Asia oli kyllä kirkastunut hänelle työmatkan aikana, mutta siinä vaiheessa oli tietysti liian myöhäistä tehdä yhtään mitään.

Tänään kävimme juttelemassa klinikalla. Lääkäri oli itsekin selvästi järkyttynyt. Hän ei yrittänyt mitenkään puolustella asiaa, vaan toisti että hän oli tehnyt virheen ja anteeksiantamattoman sellaisen. "Minun olisi pitänyt tietää paremmin". Mitä siihen voi sanoa? Nyt kun tapahtuneesta on muutama päivä kulunut, on olo ihmeen rauhallinen. Kun lääkäri kertoi mistä oli kyse, pahin järkytys oli jo takanapäin ja mielessä kuitenkin jo toivo uudesta hoidosta, samalla toisaalta myös huoli oman kehon ja munasarjojen toiminnasta. Siksi tässä kohtaa oli varmastikin helpompi ottaa tämä tieto vastaan. Jos oltaisiin kuultu tämä viime viikolla vaikka heti punktion jälkeen, olisi tunnelma ollut varmasti ihan toisenlainen. Luultavasti olisin mennyt klinikalle järjestämään kunnon kohtauksen. Nyt oltiin kuitenkin ehditty jo puhua Miehen kanssa tapahtuneesta paljon, se oli rankka kokemus molemmille. Samalla oltiin taas kerran päästy yli pahimmasta ja saatu jonkinlainen mielenrauha. Tapahtuneelle ei voi enää mitään, niin paljon kuin asia surettaa ja harmittaa ja suututtaa. Ei meillä silti ole kaunaa klinikkaa eikä lääkäriäkään kohtaan, mitä hyötyä siitä olisi? Ei tämmöistä saisi tapahtua, mutta tapahtuupa kumminkin. Lääkäritkään kun eivät valitettavasti ole erehtymättömiä, kuka tässä maailmassa olisi... Shit happens.

Pieleen menneestä hoidosta meidän ei tarvi maksaa mitään ja seuraavassa hoidossa klinikka tulee vastaan ultramaksuissa, joilla saadaan katettua viime hoidon lääkekustannuksia. Sanoin jo eilen puhelimessa lääkärille että haluamme jatkaa hoitoja mahdollisimman pian. Meillä ei ole aikomustakaan vaihtaa hoitopaikkaa eikä myöskään lääkäriä. Kaikesta huolimatta (ainakin juuri nyt) luotan siihen että seuraava hoito onnistuu. Tavallaan oli kuitenkin helpotus kuulla että se ei ollutkaan minun kroppani joka teki oharit. Eli vielä on toivoa että saadaan hyviä soluja ja alkioita, päästään siirtoon ja ehkä myös pidemmälle?

Tulevasta hoidosta tehtiin jo suunnitelma, pitkällä kaavalla mennään edelleen. Tottakai lyhyempi versio houkuttelisi, mutta pitkä tuntuu silti turvallisemmalta vaihtoehdolta. Minullahan on se endoepäily ja lyhyt kaava ei endon kannalta ole hyvä juttu. Lisäksi pääsiäinen saattaisi tuoda omat ongelmansa lyhyen kaavan hoitoon, siinä on kuitenkin muutama päivä kun klinikka on kiinni. Pitkässä pystytään joustamaan paremmin. Ja onhan se (aiemmin) todistettu, että pitkä kaava minun kohdalla toimii ja toimi kai nytkin siihen Gonapeptyliin asti... Meidän klinikalla onnistumisprosentissa ei ole eroa on kaava sitten lyhyt tai pitkä, eli sen puolesta ei ole paineita valita lyhyttä. Olisihan se toki kropalle armollisempi, mutta meidän tapauksessa vaan taitaa olla parempi pysytellä tutussa (ja turvallisessa?). Saimme jo reseptit sekä myös potilasvahinkoilmoituksen, joka meidän kuulemma kannattaa ehdottomasti täyttää. Lääkäri laskeskeli kalenterista että hoito olisi päällä juuri pääsiäisen aikoihin, tuntuu että siihen on vielä pieni ikuisuus. Mutta eipä tässä muutakaan voi kuin odottaa.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Mysteeri

Iso Iso Kiitos halauksista ja myötäelämisestä.

Pahimmasta järkytyksestä (tai ainakin siitä ensimmäisestä) on kai selvitty, nyt jäljellä on vatsanpohjalla tylppänä tuntuva kipu ja suru, valtava tyhjyyden tunne. Ja toisaalta hämmennys; tässäkö tämä nyt oli?

Hoitaja soitti vielä iltapäivällä, pahoitteli ja tuntui kantavan huolta siitä miten selviämme. Sovittiin että mennään ensi viikolla juttelemaan oman lääkärin kanssa. Selvitetään että miten tässä näin kävi. Labrahoitaja sanoi puhelimessa että stimulaatiossa meni jotain pieleen. Munasolut eivät olleet kypsiä tai olivat jotenkin viallisia? Mietittiin illalla Miehen kanssa tätä hoitoa, varsinkin sitä mikä teki tästä erilaisen aiempiin verrattuna. Äkkiseltään ei keksitty muuta eroa kuin Menopur, joka tuli tähän hoitoon Puregonin jatkoksi. Tuntuu aika hurjalta että stimulaatiolääkkeen vaihtamisella voisi olla noin iso vaikutus. Toinen pelottavampi vaihtoehto on se, että minun soluni alkavat käydä vähiin tai ovat jo niin huonolaatuisia ettei niistä tuon parempaa saalista enää voi saada. Mutta voiko yhdessä vuodessa tapahtua niin radikaali muutos, viime vuonna saatiin kuitenkin lähes 20 munasolua? Tälläkin kertaa ensimmäisessä ultrassa kaikki oli vielä hienosti, voisi kuvitella että Puregon lähti toimimaan niinkuin pitikin. Mutta sitten jotain tapahtui kun follien kasvu lopahti. Miehen näyte oli ollut todella hyvä, joten siitä ei ole kiinni miksi ne neljä saatua solua eivät hedelmöittyneet.

On tämä ihmismieli vaan erikoinen... samalla kun tuntuu niin pahalta että voisi huutaa ääneen (tämäkin tuli eilen kokeiltua, ehkä helpottikin hieman), toisaalta on tarve miettiä tulevaa. Miehen kanssa oltiin yhtä mieltä siitä että emme halua lopettaa hoitoja näin. Ensin haluamme kuulla lääkärin näkemyksen tilanteesta (oma lääkärimme on nyt työmatkalla ulkomailla) ja myös siitä mitä ehkä kannattaisi tehdä toisin. Haluamme yrittää vielä, mahdollisimman nopealla aikataululla. Vielä ei tiedetä miten ja kuinka pian se on mahdollista, toivottavasti kuulemme sen ensi viikolla. Toivonkipinä sinnittelee vielä.

torstai 9. helmikuuta 2012

Nolla

Oli tarkoitus soittaa klinikalle ja kysyä tilannetta, ei ehditty. Laboratoriosta soitettiin, yksikään neljästä ei hedelmöittynyt. Ei siirtoa huomenna.

Ei ole sanoja, ei mitään.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Ei niinkuin Strömsössä...

Näköjään sitä oman kehonsa tuntee, tai ainakin jotenkin vaistoaa sen jos joku asia ei ole ihan niinkuin sen pitäisi olla. Vähän turvotusta kyllä, mutta muuten ei oireita samalla tavalla kuin aiemmin vastaavassa tilanteessa. Ultrat kertoivat että folleja olisi ollut reilut 10, lääkärin parhaimman arvion mukaan 15 olisi ollut se todennäköisin määrä. Aamulla lääkäri vielä ultrasi ennen keräystä ja sanoi sitten että follit näyttävät kovin pieniltä. Keräys sinänsä meni vähemmillä kivuilla kuin viimeksi, mutta tulos oli sitten muuta kuin odotettiin. 4 munasolua.

Itku tuli jo toimenpidehuoneessa, hoitaja lohdutti että rapifen saa tunteet pintaan ja henkinen paine on kuitenkin niin kova. Ehdin jo vähän rauhoittua kun pääsimme takaisin heräämön puolelle, mutta itku palasi kun kuulimme tuloksen. Tiedän että neljä on paremmin kuin ei mitään, se voi hyvin riittää, mutta oli se silti yllätys ja järkytys. En tiedä mitä meni pieleen, miksi follit eivät kasvaneet niinkuin lääkäri arvioi. Turhaa kai sitä on tässä vaiheessa arpoa. Huomenna sitten kuullaan ovatko solut hedelmöittyneet. Siinä ei yleensä ole ollut ongelmaa, mutta alkioiden jakautumisessa sitäkin enemmän. Viimeksi 16 hedelmöittyneestä munasolusta alle puolet olivat siirtokelpoisia. Pakastealkioista en haaveile, mutta kunpa saisimme edes yhden alkion. Sanoin jo Miehelle että hän saa kysyä huomenna klinikalta tilannetta, en kertakaikkiaan uskalla itse soittaa.

Nyt olo on täysin jyrätty, fyysisesti ja henkisesti. Kotiin päästyä nukahdin sohvalle, herättyäni tuntui kuin olisin nähnyt pitkän painajaisunen. Siitä painajaisesta muistan kuinka Mies yritti minun huomaamatta pyyhkiä silmiään kun hoitaja kertoi meille tuloksen, muistan kuinka hoitaja silitteli ja lohdutti että nämä neljä ovat varmasti huippusoluja. Ihan liian totta pelkäksi uneksi.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Ja seuraavaksi ohjelmassa on...

munasolujen keräys, tunnetaan myös nimellä munasolupunktio. Huomenna, aamulla. Ensimmäinen kokemus parin vuoden takaa on jäänyt mieleen ihan positiivisena, ehkä siksi että siitä ei ole jäänyt mieleen oikeastaan yhtään mitään. Olin melkoisessa pöhnässä koko toimenpiteen ajan, eikä minulla tainnut olla paljoakaan käsitystä siitä mitä tapahtuu. Eikä kipuja. Miestä jaksaa edelleen huvittaa se kuinka pihalla olin kaikesta. Mikä nyt ei sinänsä ole hauskaa, mutta kun olen normaalisti hermokimppu ja kontrollifriikki, oli varmaan tavallaan hupainenkin kokemus seurata sivusta kun vaimoke on kerrankin ulapalla kaikesta. Viimeisin punktio oli sitten kaikkea muuta enkä mieluusti muistele koko asiaa. Sanotaan nyt vaikka niin, että se kokemus on jäänyt mieleen turhankin hyvin. Lääkäri lohdutti etteivät ne mene samalla kaavalla niin, että kokemus olisi aina entistä pahempi tai helpompi. Sen näkee vasta huomenna.

Mieli on vieläkin levoton, mutta ehkä olen jo hieman antamassa periksi ja hyväksymässä sen, että tässä vaiheessa nyt ollaan ja eteenpäin on mentävä. Gonapeptyl toi mukanaan samoja tuntemuksia mitä Pregnylkin yleensä, tosin kaikkinensa olo on ihan ok. Turvottaa kyllä kiitettävästi, mutta se kuuluu asiaan.

Muistelen kuulleeni useammaltakin taholta että naisen hedelmällisyys laskee nopeasti 35 ikävuoden täytyttyä ja samoin hoitojen onnistumisprosentti pienenee. Tuo rajapyykki tuli täyteen muutama viikko sitten. Pienempiä onnistumisprosentteja ei varmaan kannata alkaa tässä kohtaa enempää  laskemaan, minkä sitä iälleen mahtaa. Silloin kun aloimme "yrittää", tuntui ettei meillä ole iän puolesta kiirettä, olihan 35 vielä monen vuoden päässä. Kiireen tunne tuli ihan muista syistä, minun terveydentila varmaan ensimmäisenä. Ja hups heijaa, tässä sitä nyt ollaan. Jos jostain voi olla kiitollinen, niin siitä että perussairauden puolesta on saanut olla niin pitkään rauhassa, toki puserossa on aina pelko siitä mihin asti tätä onnea riittää ja missä kohtaa seuraava shuubi iskee. Vielä suurempi onnenaihe on silti se, että mitä pidemmälle hoidoissa (ja muutenkin) ollaan menty ja mitä enemmän yhdessä koettu, sitä vahvemmin ollaan Miehen kanssa hitsauduttu yhteen. En tiedä mitä tuleman pitää, mutta siihen luotan, että tästä kaikesta selvitään yhdessä.

En sitten kumminkaan katsonut illalla Hiljaa toivottuja, uusi katselukierros saa vielä odottaa. Olen myös pitkin syksyä ja talvea pohtinut tämän blogin kohtaloa. Jo pitkän aikaa minun on ollut vaikea kirjoittaa. Koen että en saa kirjoitettua ajatuksiani ulos siten kuin oikeasti haluaisin; tuntuu vaikealta pukea sanoiksi kaikkea sitä mitä mielessä liikkuu. Blogia aloin alunperin kirjoittaa siksi, että voisin purkaa ajatuksiani lapsettomuudesta, hoidoista, kaikesta siitä mitä tässä ruljanssissa tapahtuu ja miltä se tuntuu. Toivoin myös ehkä löytäväni vertaisia, mahdollisuuden saada ja myös antaa tukea. Olenkin löytänyt blogin kautta ihania ihmisiä. Kaikille teille ihanille iso kiitos! Varsinkin viime kevät oli todella raskas ja blogi olikin minulle lähestulkoon elinehto. En tiedä mitä sitten tapahtui, hoitotauon aikana keräsin voimia ja yritin nauttia elämästä sellaisena kuin se sillä hetkellä oli, lapsettomuus jäi siinä vaiheessa jollain tapaa sivuraiteelle. Ehkä tulin samalla ottaneeksi etäisyyttä myös bloggaamiseen.

Kaikilla ihmisillä on hyviä ja huonompia päiviä. Blogissa olen halunnut kirjoittaa myös niitä synkempiä ajatuksia ja toivonut että niitä työstämällä kirjoittamisen kautta pääsen eteenpäin ja opin hyväksymään vastaan tulevat asiat sellaisenina kuin ne ovat. Olen ehtinyt elämäni varrella kulkea useamman vuoden ajan terapiassa, tosin lapsettomuus tuli keskusteluissa esille vasta myöhäisessä vaiheessa. Ehkä suurin anti mitä terapiasta sain oli se että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, myös ne synkät ja epätoivoiset. Se ei tarkoita sitä että niille tunteille annettaisiin valta ja alettaisiin käyttäytyä niiden mukaan, mutta hyväksytään se tosiasia että ne ovat olemassa. Yksi kovimpia läksyjä mitä olen saanut oppia on ollut juuri se ettei tunteita pidä tukahduttaa, siitä kun ei seuraa muuta kuin yhä suurempia suruja. Mutta nyt koen kuitenkin vaikeaksi niistä synkistä asioista kirjoittamisen. Ehkä olen päässyt johonkin uuteen vaiheeseen tällä matkalla (whatever that may be...)  eikä kirjoittaminen sen vuoksi anna samaa tunnetta mitä aiemmin. Tai ehkä olen tullut kuitenkin liian varovaiseksi. En halua loukata ketään, mutta toisaalta olen kyllästynyt varomaan. Minulla on oikeus ajatuksiini ja tunteisiini enkä jaksa tai edes halua puolustella niitä. Ja sitten taas, jos en pura niitä synkempiäkin ajatuksia, mitä tämä blogin kirjoittaminen sitten antaa? En osaa sanoa. Katson vielä jonkin aikaa miltä tuntuu, ehkä jatkan blogia edelleen entiseen tapaan, ehkä siirrän sen salasanan taakse tai sitten lopetan kokonaan.

Huomenna tähän aikaan se on jo ohi. Vaikka punktio pelottaakin, niin kyllä siitä selviää. Ei se varmastikaan tule olemaan niitä elämän tähtihetkiä, mutta siitä selviää. Eniten pelottaa se mitä keräyksestä saadaan ja mitä sitten tapahtuu. Time will tell.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Epävarmuustekijöitä

Eilen pistin viimeisen annoksen Menopuria ja tänään olisi irrotuspiikin vuoro. Olo on fyysisesti hyvä (*koputtaa puuta*) ja tuntuukin jotenkin epätodelliselta että ylihuomenna on jo punktiopäivä. Ja muutenkin tuntuu siltä kuin olisi astumassa taas kerran tyhjän päälle. Niin paljon kuin toivonkin että nyt olisi viimein meidän vuoro onnistua, niin yhä enemmän mielessä kummittelee se mitä jos ihme ei tapahdu vieläkään meille. On niin valtavasti asioita jotka voivat mennä pieleen. Mitä jos munasolut eivät olekaan kypsiä, mitä jos siemenneste ei olekaan tarpeeksi hyvää? Mitä jos munasolut eivät hedelmöity? Mitä jos tulee taas paljon fragmentaatiota, monitumaisuutta, tai jotain muita ongelmia? Mitä jos emme saakaan alkioita, emme pääse siirtoon? Tai jos pääsemmekin siirtoon, mutta vuoto alkaa tukilääkkeistä huolimatta? Tai jos ei alakaan, mutta raskaustesti on taas miljoonannen kerran negatiivinen? Miten siitä voi selvitä?

Hoito tuntuu etenevän suunnitellusti, toimenpiteiden osalta kaikki on mietitty valmiiksi ja hoitaja varasi jo ajan alkionsiirtoon. Lääkäri kannustaa ja jaksaa uskoa onnistumiseen, meillä pitäisi olla hyvät mahdollisuudet. Kun kaikki tuntuu menevän (aina) niinkuin pitääkin. Olen ehkä aiemmin kieltäytynyt ajattelemasta sitä mitä kaikkea tämä hoitokerta merkitsee, mutta nyt se taitaa pakostikin olla iskemässä tajuntaan. Ruoskin mielessäni itseäni siitä etten jaksa olla optimistinen ja hyvillä mielin, että yritän vain kerätä voimia taas yhdestä pettymyksestä selviämiseen. Mutta ehkä tämä epävarmuustekijöiden miettiminen juuri tässä vaiheessa on vain suoraa seurausta siitä että realiteetit alkavat lyödä vasten kasvoja. Että tämä on todennäköisesti meidän viimeinen hoito ja jos se ei onnistu, meistä ei tule vanhempia. Kukaan ei ole missään vaiheessa antanut ymmärtää, että olisi minusta ja minun kropastani kiinni se, onnistuuko hoito vai ei, tai että saammeko ylipäätään koskaan lapsia. Mutta omassa mielessään sitä kuitenkin syyttää itseään, minä olen se joka ei pysty tulemaan raskaaksi tai jos sellainen ihme tapahtuisi että tulisinkin, niin minun kropassani raskaus ei jatku alkua pitemmälle.

Mielessä myllertää niin monta asiaa, on vaikea ajatella mitään kovin selkeästi. Varmaan siksi tässä(kään) postauksessa ei taida olla päätä eikä häntää, yritän kai vain jotenkin tehdä itsellenikin selkoa siitä miksi olo on juuri nyt niin kovin levoton ja epävarma. Sattuu kyllä niin sopivasti, että juuri tänään tulee televisiosta Hiljaa toivotut. Elokuva on meillä dvd:llä ja olen katsonut sen pariinkin kertaan. Ehkä tänään olisi hyvä päivä katsoa se taas kerran.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Hyrrrr

Tänä aamuna olisi kyllä tehnyt mieli jäädä suosiolla sisätiloihin ja mieluusti vielä peiton alle, lämpö(?)mittari näytti aamulla lukemaa -28. Siihen kun laittaa päälle vielä inhottavan viiman, ei ulkoilma hirveästi houkuttele. Vaan minkäs teet, koiruus oli käytettävä aamulenkillä ja sitten piti vielä raahautua klinikalle ultrattavaksi. Miehellä on liukuva työaika ja työnkuva muutenkin sellainen että pääsee useimmiten mukaan, mutta tänään suuntasin vaihteeksi klinikalle yksin. Onneksi täälläpäin on julkista liikennettä niin pääsin suurinpiirtein sulana klinikalle ja takaisin kotiin. Michelin-ukoksi pukeutuminen kannatti. :)

Niin se ultra. Kasvua oli tapahtunut, mutta useimmat munarakkuloista olivat 11-12 millin luokkaa. Sain sitten ohjeeksi pistää tänään Menopuria isomman annoksen (225IU), millä pyritään herättelemään noita pienempiä niin ehtivät kasvaa riittävästi. Huomenna ja ylihuomenna on sitten taas 150IU annos. Irrotuspiikki Gonapeptylin pistän maanantai-iltana ja punktio on keskiviikkona. Viime hoidossa punktiota edeltävä päivä oli aika tuskainen ja lääkäri ehdotti nyt sitten tuota Gonapeptyliä irrotuspiikiksi ettei olo menisi tällä kertaa yhtä tukalaksi. Se kun ilmeisesti aikaansaa luonnollisemman lh-huipun (tjsp) ja sitä kautta voisi tehdä olon siedettävämmäksi kuin Pregnyl, joka sitten pistetään vasta punktiopäivänä klinikalla.

Olo jo aikasta turpea; vatsa tuntuu pinkeältä, kävellessä tärähtelee ikävästi ja nivusten seudussa kiristelee. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta muutenkin tuon vatsanseudun tavallaan tiedostaa koko ajan. Punktio pelottaa kyllä, mutta kaipa siitä jotenkin selviää. Otin pelon puheeksi lääkärin ja hoitajan kanssa, jotka miettivät muutosta esilääkitykseen ja muutenkin kyllä ottivat asian omakseen. Olen jossain vaihessa varmaan jo ylistänytkin klinikan henkilökuntaa, mutta teen sen taas kerran. Lääkärini on aivan mahtava tyyppi, jos se vain on mitenkään mahdollista niin haluaisin käydä hänen vastaanotollaan hoitojen jälkeenkin, ainakin toistaiseksi hänellä on vastaanotto myös yhdellä kaupungin lääkäriasemista. Samoin hoitajat ovat ihania, itselle tulee tunne että he elävät täysillä mukana näissä hoidoissa, tsemppaavat ja toivovat onnistumista.

Paljon lepoa ja juotavaa, siinäpä se lähipäivien ohjelma taitaa olla. Meillä on jääkaapissa vielä glögiä, joulun jäljiltä varmaan parikin purkkia. Taidan käydä lämmittämässä kupillisen, nyt tekee mieli jotain lämmintä.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Kehitystä

Yhdestä etapista on taas menty eteenpäin, kun eilisestä ultrasta tuli hyviä uutisia. Stimulaatio etenee aika lailla suunnitelmien mukaan; folleja näkyi yhteensä reilut 10 kpl ja tasaisesti kummallakin puolella. Rakkulat olivat lisäksi kaikki suht samankokoisia, noin 10 mm halkaisijaltaan. Limakalvokin oli ottanut viikossa kasvuspurtin, kun paksuus oli nyt 12 mm (viikko sitten 5 mm). Lääkäri vertaili näitä lukuja viime vuoden hoitoon ja ilmeisesti tällä kertaa munarakkulat ovat kasvaneet nopeammin, mutta toisaalta niitä on vähemmän mitä viimeksi samassa vaiheessa. Mutta kaikki näyttäisi olevan silti niinkuin pitää. Menopur jatkuu samalla annostuksella torstai-iltaan asti ja perjantaina katsotaan tilannetta uudestaan. Lääkäri päättää punktiopäivän ja sen, tarviiko Menopurin pistämistä jatkaa ja mihin asti. Tuntuu kyllä hyvältä että edes jotain tässä kropassa tapahtuu niinkuin pitääkin..!

Turvotus näyttää tulevan aina vaan aikaisemmin, saa nähdä millainen pallomaha tässä jo on kun viikonloppuun asti mennään. Tuntemuksiakin on, munasarjoissa jomottelee ja tuntuukin ihan siltä kuin menkat tekisivät tuloaan. Pitää yrittää taas muistaa juoda paljon vettä (kivennäisvettäkin tuli varattua reilusti), jospa sillä saisi pysymään tuon turvottelun edes jotenkin kurissa. Ehkä tarvii vähän myös rueta jo varomaan; pyykkejä laittelin koneeseen ja heti kun tein liian äkillisen liikkeen massu muistutti olemassaolostaan. Tämä hautomo taitaakin siirtyä takaisin sohvalle huilaamaan, vesipullo mukana tietysti.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Vaihto

Puregonit on pistelty ja tästä päivästä eteenpäin lääkearsenaaliin tulee Menopur. Onneksi sitä lääkeainetta ei tarvi "sekoitella" kuin kerran. Ja vielä suuremmaksi onneksi hoitaja antoi meille mukaan jonkinlaisen ohjeläpyskän. Vaikka hoitaja kyllä ohjeisti Menopurin sekoittamisen ja pistämisen viime viikolla, en muistaisi mitään ilman ohjetta. Tämä on juuri se minun ongelmakohta; pistämistä sinänsä en koe erityisen ahdistavana, mutta lääkkeiden, ruiskujen ynnä muiden vastaavien kanssa sotkemisen kyllä. Klexane on tosin ihan oma lukunsa pistämisessäkin, sen rinnalla Puregon-kynän pistoa tuskin edes huomaa. Laskeskelin että kaapissa odottavasta Menopurista riittäisi neljään pistokseen, eli sehän loppuu ihan pian. Muistaakseni tällä kaavalla pistokset jatkuisivat viikonloppuun (lauantaihin ehkä?), jos punktio tulee ensi viikon alkupuolelle. Pitää kysyä asiasta huomenna lääkäriltä. Ehkäpä Menopuria tulee vielä toinen pienempi määrä jatkoksi tai sitten palataan vielä hetkeksi Puregoniin. Kynään jäi 100IU annos vähintään, yleensä niissä kai on vähän ylimääräistäkin.

Eilen illalla panin merkille että vatsaa turvotti (no juu, pizzalla voi olla jotain tekemistä asian kanssa) ja jotain tuntemuksiakin masussa on, ehkä siellä jotain tapahtuu. Muuten olo on edelleen aika normi, tosin kiukku on tehnyt paluun... Yritän kyllä laskea kymmeneen, mutta pääsen vain viiteen asti ja sitten kiehahtaa, tietysti ihan pikkuasioista. Miehen ei tarvi kuin tyhjentää astianpesukone jotenkin eri tavalla kuin "pitäisi", niin vedän herneen nenään. Fiksua. Illalla myös särki päätä, särkylääkkeen myötä kipu siirtyi vasemmalta puolelta päätä oikealle puolelle...

Huomenna olisi ultrapäivä. Jännittää.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Nollaultra

Nollaultra takana ja kaikki näyttäisi olevan ok. Jännitti kyllä kovasti ennen ultraa, mutta kun juttelin lääkärille oireettomuudesta, hänkin vaan totesi ettei sitä voi varmuudella etukäteen tietää miten kroppa tulee reagoimaan jarrupistokseen (tai hormonihoitoihin yleensä). Joskus oireilee enemmän, joskus vähemmän. Limakalvo oli 5 mm ja kummallakin puolella näkyi rakkulan alkuja, kaikkineen yhteensä parikymmentä. Kuulemma oikein aktiivisen näköiset munasarjat. So far so good.

Illalla alkaa Puregon, tämän päivän annos on 200 ja siitä eteenpäin 150. Juuri ennen seuraavaa ultraa stimulaatiolääkkeeksi vaihtuu Menopur. Primaspan alkaa tänään, kortisoni sitten viikkoa ennen siirtoa. Lääkäri kehotti meitä miettimään myös alkiokuoren avausta, joka voitaisiin tehdä tuoresiirron yhteydessä. Kun tämä on mahdollisesti se meidän viimeinen hoito, sitä kannattaa kuulemma nyt kokeilla. Mitään haittaakaan siitä ei kuitenkaan ole. Täytyy varmaan ottaa google taas avuksi ja vähän etsiä kokemuksia tuosta alkiokuoren avauksesta. En ole siitä paljoakaan kuullut, enkä törmännyt siihen kovin usein edes nettikeskusteluissa. Hoitajan kanssa puhuin myös siitä että tuleva punktio pelottaa. Siitä viimeisimmästä kun ei jäänyt kovin mukavia muistoja... Hoitaja aikoi kirjata asian ylös ja kehotti myös muistuttamaan asiasta jatkossa, niin osaavat sitten varautua mahdollisimman hyvin. Siitä tuli itsellekin parempi mieli, ehkä siitä punktiosta selvitään tälläkin kertaa. Mitähän sitä vielä... Vaikka tämä on tavallaan jotenkin niin tuttua, niin silti vatsanpohjalla on perhosia. Ei voi tietää mitä seuraavat viikot tuo tullessaan.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Helpotus ja huoli

Sieltähän se niagara tuli, hyvissä ajoin kuitenkin. Näköjään muutaman päivän lisää myöhästyi taas menkkojen alkaminen, kalenterista piti ihan tarkistaa että viime vuonna vuoto alkoi Procrenin jälkeen vähän aiemmin. Vaan mitäpä näistä, kun aikataulussa pysytään.

Yhdestä huolenaiheesta kun pääsee, tulee toinen tilalle. Nyt pohdin sitä, että toimiiko Procren varmasti niinkuin pitää. Jos kaikki on ok, saa olla onnellinen siitä että näin vähillä sivuvaikutuksilla pääsee tällä kertaa. Onhan tässä muutama päivä aikaa pistosten alkuun, mutta aiemmissa hoidoissa on kaikenlaisia vaihdevuosioireita ollut roppakaupalla enemmän. Viimeksi Procren toimi ihan niinkuin pitikin ja oireet olivat sen mukaiset. Nyt taas... Ei kai tässä voi muuta kuin odotella ultraa ja toivoa että kaikki on todellakin ok. Tarkennuksena vielä, että en todellakaan toivo lisää oireita, mutta ehkä ne jollain oudolla tavalla voisivat rauhoittaa mieltä, ehkä. Tuntuu kyllä absurdilta ajatukselta, mutta toisaalta tämä taitaa ainakin minulle olla aika tyypillinen kuvio. Samalla kun yrittää olla tyytyväinen nykyiseen olotilaan, niin pelkää että jokin menee kuitenkin pieleen ja sitten saa harmitella omaa typeryyttään. Toisaalta tuo piirre ärsyttääkin; miksihän sitä ei vaan voisi olla tyytyväinen jos asiat ovat ok, eikä aina murehtia tulevaa. Siinä olisi taas yksi iso oppimisen aihe.

torstai 19. tammikuuta 2012

Niitä näitä

Niin nuo päivät kuluu, enää vajaa viikko nollaultraan. No juu, 6 päivää vielä mutta silti. Menkkojen alkamista odotan (on se kyllä kumma että silloin kun niitä odottaa niin pysyvät poissa ja silloin kun niitä ei todellakaan toivoisi niin tulevat taatusti). Procrenista on nyt puolitoista viikkoa ja Primolutitkin lopetin yli viikko sitten, eikä tuhrua kummempaa ole vielä näkynyt. Viimeistään maanantaina saisivat luvan alkaa, että pysytään aikataulussa. On tässä onneksi vielä muutama päivä aikaa.

Pahimmat kiukuttelut on toistaiseksi jääneet, ehkä on muutenkin vähän rauhallisempi mieli. Toisaalta yöt ovat sitäkin vilkkaampia, saan kyllä jotenkin nukutuksi mutta unien näkeminen on jotain hurjaa. Tänä vuonna en ehkä niinkään ole nähnyt painajaisia (*koputtaa puuta*), vaan muuten ihan outoja unia, ja paljon. Miehellä kännykkä herättää aamulla, havahdun hereille ja nukahdan sitten taas hetkeksi ennen kuin torkku herättää jälleen. Sen lyhyen hetken aikana ehdin nähdä unessa vaikka ja mitä. Kyllä sitä kai muutenkin unia näkee, mutta harvemmin ne jäävät niin selkeinä mieleen mitä nyt.

Rauhalliseen mieleen osaltaan vaikuttaa sekin, että opiskelukuvioissa on päästy eteenpäin. Koko syksyn puursin gradun parissa ja nyt se alkaa pikkuhiljaa olla kuosissaan. Toki jännittää kuulla ohjaajan kommentit viimeisimmästä versiosta, toivottavasti selviäisin pienillä korjauksilla. Ja vaikka gradu valmistuukin, niin minä en, sillä tietyt pakolliset kurssit jäävät vielä puuttumaan. Jospa sitä lähivuosina... Syksyllä taitaa tulla kuluneeksi 9 vuotta siitä kun aloitin yo:lla. Hiljaa hyvä tulee..!

maanantai 16. tammikuuta 2012

Kiukuttelua

Siinäpä se otsikossa onkin, asia mikä jäi päällimmäisenä mieleen viikonlopusta. Kiukuttelu ja kitinä, raivarit ja itsesäälinpuuskat. Välillä huomasin jopa ajattelevani että hetkinen, en kai mä nyt oikeasti voi tuollaisesta mitättömästä asiasta kilahtaa?? Vaan näköjään voin. Tämä mielialojen heittely ei taida luvata kovin hyvää kun ajattelee niitä "oikeita" vaihdevuosia, jotka ovat edessä vielä joskus. Saa nähdä muuten millä tavoin tämä tukostaipumus sitten vaikuttaa vaihdevuosioireiden hoitamiseen, mutta onneksi se ei ole vielä tämän päivän murhe.

Muita oireita ei vielä juuri ole, mitä nyt välillä on kuuma (öisin varsinkin) ja nukun ehkä tavallista levottomammin. Unet jäävät paremmin mieleen, en tiedä näenkö niitä enemmän kuin yleensäkään, mutta muistan ne paremmin. Painajaisia pelkään, ne ovat jääneet mieleen viime kerrasta. Mieskin muistaa kuinka paljon näin painajaisunia. Viime vuonna oireet kävivät pahemmiksi mitä pidemmälle mentiin, ehkä samoin käy tänäkin vuonna. Nyt on kuitenkin vasta viikko pistoksesta ja nollaultraan on vielä reilu viikko aikaa. Katsellaan mitä tuleman pitää.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Uutta päin

Sydän tykyttelee hurjaa vauhtia ja kämmenet hikoavat. Vatsa on kipeä ja välillä yli pyyhkäisee huonon olon aalto. Vaikka uusi hoito jännittääkin, nämä tuntemukset taitavat kuitenkin olla seurausta Procren-piikistä, jonka tuikkasin vatsanahkaani eilen illalla. Ihmeen nopeaa nuo tuntemukset tulivat, tai ehkä ne ovat vain jonkinlaista alkusoittoa. Kuumat aallot sen sijaan ovat vanhoja tuttuja edellisistä hoidoista, ensimmäinen helleaalto iski jo yöllä. Melkoisen tymäkkää ainetta tuo Procren, tai sitten olen jo yliherkkä kaikille mahdollisille tuntemuksille. Kovin mahdollista sekin.

Laskeskelin että tämän hoidon aikana lääkearsenaalin kuuluu yhdeksän eri troppia, plus punktion yhteydessä saatavat lääkkeet. Primolut, Procren, Primaspan, Puregon (jopas on P:llä alkavia...), Menopur, Pregnyl, Klexane, Prednisolon ja Lugesteron (Lugeja taas kerran, ei voi mitään). Jotain saattoi vielä unohtuakin, mutta kaipa tuossa ne tärkeimmät, joista pitää itse yrittää pitää jotain lukua. Pregnyl tulee myös tukihoidoksi siirron jälkeen, niin ei tarvi tyytyä pistämään vain Klexanea. Huoh. Jos siis sinne siirtoon asti päästään. Eihän sitä voi mitenkään itsestäänselvyytenä pitää, mutta kovasti tahtoisin luottaa siihen, että siirtoon päästäisiin. Tässä vaiheessa on niin suuri tarve luottaa edes johonkin.

Kolmantena vuonna peräkkäin aloitellaan vuoden alussa myös uutta hoitoa. Tai viime vuonna se aloitus taisi mennä helmikuulle, mutta silti. Kävi miten kävi, nyt meistä molemmista tuntuu siltä, että tämä hoito on se viimeinen. Nostan hattua niille, jotka jaksavat kahlata näitä läpi vielä kolmen jälkeenkin, mutta meillä (tai ainakin minulla) ei voimat taida riittää enempään. Eihän sitä nyt tietenkään tarvi tässä vaiheessa vielä varmuudella tietää, mutta siltä kuitenkin tuntuu. Vaikka puhunkin viimeisestä hoidosta, en ole tainnut vielä myöntää itselleni sitä mitä se voi merkitä. Paniikki ei ole iskenyt, vielä. Tosin onhan tässä aikaa. Eikä tähän hoitoon lähdetä vain siksi, että saadaan nyt se kolmaskin alta pois. Neljä vuotta ollaan toivottu ja odotettu ja toivoa on edelleen. Mitään muuta emme toivo niin paljon kuin saada oman lapsen, tulla vanhemmiksi. Siksi se Procren taas jyllää tuolla elimistössä ja seuraavien viikkojen aikana on tiedossa lisää helleaaltoja, mahdollista päänsärkyä, painajaisunia, lukemattomia pistoksia ynnä muuta. Mutta se kaikki on niin sen arvoista!