Vuosipäivä

Tänään tulee kuluneeksi tasan neljä vuotta minun ja Miehen ensitreffeistä. Viihdyttiinkin sitten yhdessä tiiviisti ja puoli vuotta tuosta tapaamisesta muutettiin saman katon alle (tai pikemminkin, minä muutin miehen katon alle). Puolisen vuotta tuosta jätettiin ehkäisy pois ja annettiin vauvalle lupa tulla. Tuosta on nyt lähes kolme vuotta aikaa. Yhdessä ollaan oltu siis neljä vuotta, joista kolme on yritetty vauvaa. Hmm...

Tämä päivä on meille kuitenkin juhlapäivä. Ihanaa on herätä aamulla, kun toinen rutistaa kainaloon ja kuiskaa "hyvää vuosipäivää rakas".

Ei voi tietää, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Muutama päivä sitten maailma mullistui taas kerran, kun kuulin että siskollani on vakava sairaus. Olen luopunut jo ajat sitten yrityksistä ymmärtää mitä järkeä tässä kaikessa on. Okei, minun sairaus on kyllä hyvinkin pysyvää sorttia, mutta kuulemma se ei sentään lyhennä elinvuosia (tai näin mulle kerrottiin, kun diagnoosi tuli). Melkein kaiken muun se voi viedä, mutta ei (toivottavasti) henkeä. Siskon ja hänen perheensä puolesta pelkään valtavasti. Ja ihan kuin heidän elämänsä olisi ollut jotenkin liian helppoa tähän asti! Kun jotenkin osaisin auttaa. En voi tehdä muuta kuin kuunnella ja olla tukena, tai ainakin yrittää.

Minulla ja miehellä on juhlapäivä, mutta juhlamieltä on nyt vaikea löytää. Eilen otin viimeisen Primolutin ja nyt odotetaan uutta kiertoa, uutta satsia Puregonia. Onneksi kaava on nyt lyhyt, se tuntuu paremmalta. Tosin olen jo miettinyt sitäkin, onko järkeä aloittaa uutta hoitoa nyt, kun mielessä on niin paljon muutakin? Siskon tilanne ennen kaikkea muuta, lisänä vielä omat opiskelut (miten ne voikin stressata niin paljon!) ja uuden kodin suunnittelu (sinänsä ihan mukavaa, mutta toisaalta todella työlästä hommaa). Vaan toisaalta en haluaisi odottaa enää yhtään. Se nyt ei kyllä ole muutenkaan niitä mun vahvoja puolia...

Ulkona ripsii lunta, on hiljaista ja rauhallista. Voi kun jostain voisi saada tuota rauhan tunnetta myös omaan mieleen. Miten se sanonta menikään, täytyy toivoa parasta (en halua pelätä pahinta).

Hyvää uutta vuotta, kaikesta huolimatta!

Joulu

Viime jouluna vannoin, että seuraava joulu olisi erilainen. Suurin toive oli tietysti se, että tätä joulua olisi jo vietetty vauvaperheenä tai ainakin raskautuneena. Lisäksi olin saanut tarpeekseni kaikesta jouluhössöttämisestä, jouluruuhkista, joulukorteista, kaikesta mitä jouluun liittyy. Ennen kaikkea siitä, että lapsettomana pariskuntana meidän automaattisesti odotetaan reissaavan jouluna, juhlivan sitä jossain muualla kuin kotona. Kesällä olimme vielä miehen kanssa tosissamme varaamassa jouluksi mökkiä, suunnittelimme että vietämme joulun ihan kaksistaan (tai kolmistaan, koiruus tietysti mukana). En enää muista miksi se jäi, emme kai halunneet satsata rahallisesti niin paljon omanlaiseen jouluun. Lopputulema on se, että taas on pakattu tavarat laukkuihin, jouluna ei olla taaskaan kotona. Lahjat on ostettu muiden lapsille, ei vieläkään omille.

Vielä muutama vuosi sitten oli ihan täysin jouluihminen, nautin kaikesta mihin voi yhdistää sanan joulu. Jotain on sittemmin tapahtunut, ehkä aikuistuin, keski-ikäistyin, tylsistyin, tai jotain. En osaa kuvitella millainen joulu meillä olisi, jos olisimme lapsiperhe. Ehkä joulu tuntuisi taas joululta.

Eipä sillä, juuri nyt on ihan rauhallinen mieli, ei ehkä vielä jouluinen, mutta aika levollinen silti. Ehkä ensi joulu on jo erilainen. Ja onhan joulussa toki vielä ne hyvätkin puolensa. Rakkaiden ihmisten tapaaminen ja läheisyys. Jouluherkkuja odotan jo vesi kielellä. Tänään korkataan miehen kanssa tryffelit ja avataan jo muutama lahja. Huomenna reissataan, mutta tämä aatonaatonatto on meidän oma joulupäivä.

Hyvää joulua rakkaat blogiystävät!!

Terveisiä pohjalta

Sitä aina välillä kuvittelee, että mikäs tässä ollessa. Olo ei ole sen enempää surullinen kuin onnellinenkaan, mikään ei tunnu erikoisen ahdistavalta. Kunnes sitten taas jysähtää. Toisinaan siihen tarvitaan vain se, että näen kaupassa raskaana olevan naisen. Toisinaan taas tarvitaan negatiivinen raskaustesti, kuten nyt viimeksi taas (miljoonannen kerran) kävi. Aamulla kun mies lähti töihin, jäin kotiin ihan hyvillä mielin, olin suunnitellut kaikenlaista mukavaa ajan kuluksi. Kun mies sitten tuli iltapäivällä kotiin, oli kaikki ihan päälaellaan. Muru oli jo kauhuissaan siitä mitä kamalaa oli tapahtunut, kun löysi minut kotoa täysin repaleina ja hajallaan. Mitään sen kamalampaa ei sitten ollutkaan tapahtunut kuin negatiivinen testi. Mutta juuri niihinhän me ollaan totuttu, niitä ollaan tehty ja nähty. Ei kai siinä pitäisi olla mitään sen kummallisempaa.

Jostain syystä mun aivot ja mieli vaan toimii niin, että jos saan päähäni jonkin negatiivisen ajatuksen, siihen mukaan lähtee sitten koko mieli. Kaikki muuttuu negatiiviseksi ja mieleeni tulee aina vaan uusia ahdistuksen aiheita ja pian en näe mitään muuta kuin mustaa. Istun kylppärin lattialla ja itken. Makaan sängyllä ja itken. Itkua, joka ei auta tai helpota oloa yhtään. Mutta mitään muutakaan en osaa tehdä. Suunnilleen tässä tilassa olin kun mies minut löysi.

Tunnen lisäksi kamalaa häpeää siitä etten osaa käyttäytyä kuin fiksu aikuinen, en osaa hillitä itseäni. Tai en halua. Päästän suustani kaikkea kamalaa, mies on kauhuissaan miten voin puhua sellaista. Mitä siihen voi sanoa, tervetuloa minun maailmaani, minun mieleeni. Ja sitten tulee syyllisyys, aivan järkyttävä syyllisyys. Pilaan surullani ja katkeruudellani kaiken sen hyvän, mitä elämässäni on. Tunnen syyllisyyttä siitä, että mies joutuu joka ikinen päivä tukemaan ja kantamaan mua, eihän meidän elämän pitänyt mennä niin. Rakkaani saa kuulla ja nähdä ja kokea kaiken sen pahan olon, mitä minussa on. Toki me luvattiin rakastaa toisiamme niin hyvinä kuin pahoina päivinä, kyllä minä sen muistan. Mutta eikö niitä pahoja päiviä ole ollut jo tarpeeksi?

Lainasin kirjastosta kirjan Lapsettomuus kriisinä. Ainakin sisällysluettelon mukaan siinä näyttäisi olevan paljon meille ajankohtaista tekstiä. Elämässä on ahdistavia ja stressaavia asioita, mutta silti vielä jotain paljon suurempaa. Rakas ihminen, jonka kanssa haluan elää lopun elämääni. Parisuhde, joka on mulle tärkeämpää kuin mikään muu asia tässä elämässä. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos lapsettomuus rikkoisi jotain peruuttamattomasti meidän väliltä. Rakas sanoo mulle päivästä toiseen, että juuri minun kanssa hän haluaa olla, minua hän rakastaa. Sen varaan mun täytyy heittäytyä, siihen mun täytyy uskoa, kävi miten kävi.

Hiljaiseloa

Uuden hoidon lääkkeet odottavat jo kaapissa. Hoidon aloitus riippuu siitä, milloin uusi kierto alkaa. Jos se alkaa tämän viikon aikana, hoito ehditään luultavasti tehdä ennen joulua. Jos kierron alku venyy pidemmälle, hoito menee ensi vuoden puolelle. Lääkäri oli myös lyhyen kaavan kannalla, joten sillä mennään seuraavaksi. Pitkä kaava toimi periaatteessa ihan hyvin, mutta ei ole mitään estettä kokeilla nyt lyhyttä. Orgalutran-piikki näyttää kyllä keljulta, mutta mieluummin pistän sitä Puregonin lisäksi, kuin käytän taas viikkokaupalla ensin nenäsumutetta. En varsinaisesti ikävöi päänsärkyä ja kuumia aaltoja.

Muuten elän nykyään hissukseen, olen enimmäkseen päivät kotona koiran kanssa, yritän saada opiskelujuttuja eteenpäin (yksi essee on jo valmis, jee) ja katselen välillä jotain televisiosta. Yritän nukkua mahdollisimman hyvin ja pitkään. Kerään voimia. Toisaalta pieni ääni mielessäni sanoo, että olen jo liian eristäytynyt muusta maailmasta. En ole jaksanut pitää yhteyttä ystäviin tai tuttuihin, mistä siihen saisi energiaa? Välillä myös tuntuu, että olen mennyt takapakkia tämän lapsettomuuden kanssa. Viime viikkoina on tuntunut aivan erityisen pahalta lukea facebookista tuttujen tai puolituttujen vauvautumisista. Vähän väliä mielessä käy, että nyt olisin jo sillä ja sillä viikolla, jos se elämäni ensimmäinen raskaus olisi edennyt normaalisti.

Yksityisen klinikan lääkäri oli aivan ihana. Hänellä oli aikaa kuunnella ja jutella, mikä tuntui uskomattomalta julkisen puolen jälkeen. Hyvää kohtelua saimme kyllä sielläkin, mutta se maailma on vain niin erilainen. Tähän lääkäriin voi ottaa yhteyttä myös viikonloppuna ja kuulemma pitääkin, jos kierto myös alkaa viikonloppuna. Rahalla saa ja hevosella pääsee, niinhän sitä sanotaan... Emme ole miehen kanssa miettineet tätä uutta hoitoa pitemmälle, kuulemma pääsemme kyllä takaisin julkisellekin halutessamme ja siellä otetaan myös huomioon perussairauteni uutta hoitoa suunnitellessä. Toisin sanoen uuteen hoitoon pääsee julkisellakin siis suht nopeasti.

Lääkäri myös katsoi ultralla tilannetta ja taas kävi ilmi kuinka oudosti kroppani reagoi clomeihin. Tuolloin oli kiertopäivä neljä (clomikierron jälkeen siis) ja toisessa munasarjassa möllötteli 20 mm follikkeli ja limakalvokin kuulemma oli jo todella hyvä. Uskomatonta. Joskus muinoin kävi sama juttu, clomien lopetuksen jälkeen seuraava kierto oli ruhtinaalliset 17 päivää. Olen tässä sitäkin ihmetellyt että missä ihmeen välissä vanha limakalvo ehti kadota alta pois (kun vuoto oli taas todella vähäistä) ja varsinkin, missä välissä uusi limakalvo ehti kasvaa?? Ei kai se kuitenkaan voi samaa limakalvoa olla, kun eikös kuitenkin vanha limakalvo aina vuoda pois kierron lopussa? Näin hyvin perusbiologia on täällä hallussa... Saimme kotiläksyksi kehotuksen heilutella peittoja ahkerasti, kun ei ole mitenkään mahdotonta raskautua luomustikin. Miksiköhän siihen on niin vaikea uskoa... Toisaalta, ovulaation jälkeinen tuhru alkoi normaalisti heti ovulaation mentyä mutta loppui eilen. Moista ei ole ennen tapahtunut. Tosin nyt kun kirjoitan siitä tähän, se alkaa taatusti hetikohta uudestaan. Vaan toivossahan on hyvä elää, kuulemma.

Vanha tuttu

Mitäpä muuta testin tulos oli kuin negatiivinen, taas kerran. Pöljä kun olen, jätin testin kylppäriin pyykkikoneen päälle ja kun myöhemmin kävin katsomassa, oli testiin ilmaantunut se kuuluisa roskishaamu. Vaan kun nuo roskishaamut ovat yhtä tyhjän kanssa, alkaa tämä ekan hoitokierroksen viimeinen pas olla ohi. Jotain mystistä siinä kuitenkin on kun näkee testi-ikkunassakin väriä, olkoonkin että se on ilmaantunut siihen testiajan jälkeen.

Eilen tosin jo vakavissani harkitsin että olisin tänään käynyt yksityisellä lääkäriasemalla mittauttamassa hcg:n, mutta jätin nyt senkin sitten väliin. En vain kertakaikkiaan jaksanut lähteä. Päätä särkee ja syysflunssa tekee tuloaan. Ja vaikka olisihan se ollut kiva kerrankin saada ihan virallinen tulos, niin toisaalta se on tässä tilanteessa vain turhaa rahanmenoa. Nega on nega, sama mitä kautta se kerrotaan.

Olin kuvitellut etukäteen, että tämän viimeisen pas:n epäonnistuminen olisi varmasti älyttömän raskasta, pelkäsin että miten ikinä selviän uudesta pettymyksestä. Edellisestä pas:sta tuloksena kuitenkin oli alkuraskauden keskenmeno ja nyt kyseessä olivat meidän viimeiset alkiot. Mutta jostain syystä kävikin vähän toisin. Totta kai olisin mieluummin valinnut plussan ja raskauden, mutta jotenkin oudosti tämä tilanne on kuitenkin niin tuttu ja jopa turvallinen. Yritin kyllä pitää toivon rippeistä kiinni viimeiseen asti, mutta kaipa tiesin tuloksen jo ennen testiä, jollain tavalla. Kyyneleet tulivat siinä vaiheessa, kun kerroin miehelle tilanteen. Silti nyt tuntuu että edellinen pas ja se miten se päättyi, oli paljon paljon raskaampaa.

Kun sain enimmät itkut itkettyä, varasin ajan yksityiselle klinikalle. Lähdemme uuteen hoitoon heti kun se on mahdollista. Pyysin yliopistosairaalasta tähän ensimmäiseen hoitoon liittyvät tiedot, toivottavasti ne ehtivät tulla viikon sisällä, aika klinikalle on jo tasan viikon päästä. Lugesteron-kuuri loppui eilen, saa nähdä kuinka monta päivää luget vielä jaksavat pitää vuodon poissa (villi veikkaus on että se alkaa about 5 päivän päästä, jostain kumman syystä keltarauhaslääkkeet tuntuvat venyttävän uuden kierron alkamista aina vaan pidempään). Olen kuitenkin lähestulkoon varma siitä, että uusi kierto ehtii alkaa ennen ensi viikon aikaa. Toiveissa onkin uusi hoito sitä seuraavaan kiertoon. Tai jos hoidon alkaminen menee ensi vuoden puolelle (onhan siinä klinikallakin varmaan joulutauko välissä), toivottavasti saisin kuitenkin mukaani uuden hoidon reseptit ja voisin käydä hakemassa lääkkeet vielä tämän vuoden puolella. Eläköön Kelan maksukatto.

Ehkä joskus myöhemmin voisi analysoida tarkemminkin tätä läpikäytyä ensimmäistä hoitokierrosta, mutta ei vielä. Käyn sen sijaan etsimässä kaapista finrexinit ja lämmitän kuumaa vettä sekä kupillisen glögiä. Juuri nyt tarvitaan jotain lämmintä ja lohdullista.

Väsy

Pp 8

Niinpä, väsyttää.. Ei mitään uutta siis. Tällainen apaattinen ja voimaton olo vaan käy jo toisinaan hermoille, kun ei jaksa muuta kuin lojua sohvalla ja välillä käydä hakemassa jotain syötävää. Eilen oli ehkä vähän virkumpi olo, mutta tämä päivä on ollut aika sumuista. Koiran kanssa on onneksi tehtävä lenkki ulkona, jospa siinä vähän virkistyy.

Muistin, etten ole vieläkään suorittanut Beautiful Blogger awardiin kuuluvia tehtäviä, joten korjaanpa asian nyt heti. Olisin halunnut nimetä seuraavaksi Beautiful Bloggereiksi Tuulin sekä Rouva Makkosen, mutta molemmilla taitaa jo tämä kyseinen palkinto olla. :) Noh, olette nyt siis tuplasti ihanat bloggaajat (tosin tehtäviä ei taida olla enää tarvis suorittaa). Lisäksi piti kertoa seitsemän asiaa itsestään, joten here goes:

1. Voisin heti paikalla muuttaa jonnekin lämpimään, en tykkää talvesta ollenkaan. Syksy vielä menettelee jotenkin, mutta näihin aikoihin alkaa jo ahdistaa pimeys ja kylmyys.
2. Tykkään ihan liikaa roskaruoasta ja valitettavasti se tässä iässä näkyy suoraan vyötärön ympäryksestä.
3. Suklaa on parasta mitä tiedän (ainakin melkein).
4. Pelkään kuollakseni hämähäkkejä ja kaikkia pikku öttiäisiä. Sisustussuunnittelijan ehdottaman tapetin tyrmäsin, kun mun silmissä se näytti ihan kuin siinä olisi kuvattu tsiljoona hämähäkkiä (oikeasti olivat kai kukkia).
5. Musiikki ja sen kuuntelu on mulle todella tärkeää, vaikka en mitenkään erityisen musikaalinen ole.
6. En osaa rueta nukkumaan, jos en ensin lue kirjaa ainakin muutaman sivun. Tällä hetkellä on menossa Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen (tämän olen kyllä lukenut jo pari kertaa aiemminkin).
7. Innostun asioista nopeasti ja yleensä kyllästyn vielä nopeammin.

Viikko vielä testaamiseen, sillä oletuksella että menkat eivät ala jo aiemmin. Oireta ei ole vieläkään juuri mitään ja en oikein tiedä että pitäisikö siitä olla jo oikeasti huolissaan. Vaan juuri nyt ei jaksa huolestua. Taidankin suunnistaa takas sohvalle viltin alle, jospa vaikka pienet torkut...

PAS vol III

Pp 6

Piinispiina alkaa olla puolivälissä. Alkiot oli otettu pakkasesta siirtoa edeltävänä päivänä ja toinen olikin ehtinyt 4-soluisesta 7-soluiseksi. Toinen alkio oli edelleen 3-soluinen, sama mitä oli ollut myös pakastettaessa. Lääkärin mielestä tämä pienempi ja hitaampi oli joko vain erittäin hidas ja rauhallinen yksilö (miten voisikaan olla mahdollista meidän geeneillä...), tai sitten se ei jaksaisi jakautua ollenkaan. Elossa se siirtohetkellä oli kuitenkin.

Eräänlainen tenkkapoo oli tulla siinä vaiheessa, kun lääkäri katsoi ennen siirtoa ultralla kohdun ja munasarjojen tilannetta. Kohdusta hän ei kommentoinut mitään (enkä muistanut edes kysyä), mutta hän bongasi kolme puhjennutta munarakkulaa (keltarauhasta?)! Clomit olivat siis tosiaan tehneet tehtävänsä. Lääkäri kysyikin oliko yhdyntöjä ollut ovulaation aikoihin ja pakkohan siihen oli myöntävästi vastata (vastatessa mulla oli varma olo siitä, että kohta saadaan nuhteita). Siinä vaiheessa lääkäri mietti pitkään siirretäänkö molemmat ja kysyi meidänkin mielipidettä. Kuulemma kun tällaisessa tilanteessa on joskus ollut tuloksena kolmoset. Lääkäri ja hoitaja jupisivat keskenään jotain siitä, että "pitäisi melkein ohjeistaa käyttämään ehkäisyä" ja "toisaalta se on aivan järjetöntä kun on jo monta vuotta yritetty raskautta". Olimme miehen kanssa sitä mieltä että molemmat siirretään, varsinkin kun toista alkioista ei olisi voinut pakastaa enää uudestaan. Ja juuri tuon toisen alkion "hitauden" vuoksi lääkäri päätti että kummatkin voidaan siirtää, toisin sanoen lääkärillä ei kovin suuria odotuksia tämän toisen reppanan suhteen ole.

Eri asia on sitten se omien "luomu/clomi" munasolujen tilanne. Ei voi tietää, onko joku munasoluista ehkä hedelmöittynyt. Jos tästä raskaus saadaan alkamaan ja jatkumaan, ei voi tietää sitäkään onko se lähtenyt siirretyistä alkioista vai onko se ihan oman kierron tulos. Vaan eipä sillä oikeastaan ole merkitystä, ihan kumpi vaihtoehto tahansa sopisi meille!

Kysyin taas kerran minidisperinistä (tai itse asiassa juuri tämän lääkärin kanssa en ollut asiasta vielä jutellut aiemmin). Lääkäri kysyi miksi haluan niitä käyttää, johon esitin syyksi korkean hb:n. Mitään tutkimustuloksia disperinin hyödystä ei kuulemma ole, mutta koska noin pienestä annoksesta ei ole haittaakaan, sain kuin sainkin luvan käyttää disperiniä. Olenkin nyt sitten popsinut yhden minitabletin per päivä siirron jälkeen. Lugeannos on myös suht pieni, vain 2x100 mg aamuin illoin. Ja koska merimonotkaan eivät ole mukana kummittelemassa, on oireita tai mitään tuntemuksia ylipäätään Todella Vähän, verrattuna lääkkeeliseen pas:iin. Olo on itse asiassa ihmeellisen normi, jos ei lasketa satunnaisia kuumia aaltoja ja paineen tunnetta vatsalla. Mielialakin on suht rauhallinen, vielä. Eiköhän sekin vielä ensi viikkoon mennessä ehdi muuttua...

Meidän viimeiset alkiot. Sumuttelut tätä ensimmäistä ivf:ää varten alkoi tammikuussa ja tämän viimeisen pas:n tulos selviää marraskuussa. Yksi hoitokierros, lähes vuosi elämästä. Ensi tammikuussa tulisi kolme vuotta täyteen yritystä, kaksi vuotta virallista lapsettomuutta. Mutta juuri nyt haluan uskoa että olen raskaana, kunnes toisin todistetaan.

Sekavaa

Niin monta asiaa on taas tapahtumassa samaan aikaan.

Huomenna on tarkoitus tehdä kolmas ja viimeinen pas, omaan kiertoon tällä kertaa.
Olemme tehneet päätöksen uuden kodin ostosta ja nykyinen kotimme on myynnissä.
Määräaikainen työni loppui ja nyt kerään voimia ja ideoita jatkaa opiskelua (ja samalla hakea uutta työtä).
Tukiverkostoomme tulee myös iso aukko, kun läheiset ihmiset puuhaavat muuttoa toiselle puolelle maata.
Lisäksi myös omassa henkkoht elämässäni tapahtuu iso muutos, olen purkanut mieltäni terapiassa jo pitkään ja nyt sekin on päättymässä, tosin ihan omasta aloitteestani.

Ja mitähän vielä. Niin kai sitä sanotaan, että monesti isot asiat tapahtuvat aina kerralla. Kaipaan älyttömästi ihan tavallista rauhallista ja normaalia arkea, mutta nyt kaikki on ihan päälaellaan. Monet asiat ovat tietysti toivottuja ja odotettujakin (tosin tuo turvaverkoston pieneneminen on kaikkea muuta ja työsuhteen päättyminen mietityttää tietysti myös, vaikka en työssäni viihtynytkään), mutta samalla tuntuu siltä, että on tullut heitetyksi uimataidottomana syvään veteen ja joku vieressä huutaa, että ui nyt. Kuulostaako omituiselta? Siltä ainakin tuntuu.

Ajankohtaisin juuri nyt on se pas. Viime viikon ultrassa näytti jo hyvältä, kohdun limakalvo oli kasvanut kuulemma hyvin (vaikka silloiset 8 mm tuntuu kovin vähältä, kun esim viime passissa limakalvo oli siirtopäivänä 15 mm...), ja follikkeli oli jo lähtökuopissaan. Torstaina sain sitten ovistestiin plussan ja heti soitto sairaalaan. Tänään maanantaina ne kaksi viimeistä pientä sissiä on otettu pakkasesta ja siirto on siis tarkoitus tehdä huomenna. Jos ja kun sissit (tai edes toinen!) selviävät sulatuksesta ja ovat huomennakin vielä hengissä. Lääkäri sanoi ultrassa, että omaan kiertoon tehtävä pas on 3-5 päivän kuluttua positiivisesta ovistestistä. Meillä tulee juuri tuo 5 päivää ja se tuntuu jotenkin kovin pitkältä ajalta. Ovulaatio oli kaikesta päätellen perjantaina ja nyt on jo pari päivää ollut ihan selkeät luteaalivaiheen fiilikset. Lugesteron aloitetaan vasta siirron jälkeisen päivän aamuna. Mietin kovasti sitäkin, että alkaisinko ihan omin päin syödä myös niitä minidisperinejä, varsinkin kun edellinen pas tai pikemminkin siitä alkanut raskaus päättyi niinkuin päättyi. Tai ehkä kysyn asiaa lääkäriltä jotenkin niin, että eihän minidisperinistä ole haittaa ja jos vastaus on että ei, niin sitten kyllä otan nekin käyttöön.

Tuntuu, etten pysty oikein keskittymään mihinkään. Lisäksi olen taas ollut aivan järkyttävän väsynyt, mikään määrä unta ei tunnu riittävän. Asiat pyörivät päässä ja olo on levoton, taas kerran. Toisaalta luulisi, että levottomuuteenkin tottuisi, niin pitkään sitä tuntuu jo jatkuneen. Vaan näköjään ei. Tai ehkä vielä jonain päivänä.

Kipuja

Toinen ultra varmisti sen minkä tiesimmekin jo, ei raskautta. Sen sijaan alkavaa vuotoa ja voimistuvia kipuja.

Lääkäri arveli, että estrogeeni ja progesteronilääkkeet ovat pitäneet vuodon poissa (lähes kokonaan), vaikka raskaus päättyi heti alkuunsa. Ultrassa ei enää näkynyt raskauspussia, pikkuinen vauvanalkumme oli päättänyt itse lähteä. Sain viimein lopettaa lääkkeet ja jäädä odottamaan uutta kiertoa. Kunhan se alkaa, voin soittaa taas sairaalaan ja varata ajan uuteen pas kontrolliin. Tällä kertaa pas tehdään omaan kiertoon, tukena clomifen-lääkitys. Kysyin itse noista clomeista lääkäriltä ja hän oli heti suostuvainen (kuulemma hyviä kokemuksia clomifen avusteisista PASseista). En varsinaisesti innolla odota clomikuuria, sen verran huonot muistot noista kuukausista jäi. Kuitenkin mulla on niin vähän uskoa oman kierron toimimiseen näiden hormonimäärien jäljiltä, joten jos nyt tähän päälle vielä heitetään vähän clomeja, tuskin siitä enää suurta haittaa on.

Välillä tuntuu, että oliko se viikko mikä meille annettiin, pelkkää unta? Kuvittelinko koko raskauden? Lääkärit sanovat vakaasti että täyttä totta se oli, mutta valitettavasti jostain syystä se päättyi ihan liian aikaisin. Samaa sanoo mies, jolta vähän väliä kysyn, että olinko oikeasti raskaana. Päätinkin säilyttää ne raskaustestit, joissa positiivinen tulos näkyy edelleen, sekä viime viikkoisen ultrakuvan (eli kaiken, mitä ehdimme saada). Raskauspussi. Ei siis ruskuaispussi, siihen asti ei päästy, mutta raskauspussi. Tuntuu käsittämättömältä, että nyt jatketaan elämää tuosta vain. Sain kuitenkin olla raskaana kokonaisen viikon ajan, vaikka siihen viikkoon niin paljon epäilystä ja pelkoa mahtuikin. Oli olemassa pieni vauvanalku, tuo pieni oli totta, ei unta. Meidän pieni tähdenlentomme.

Toteen käynyt aavistus

Kolme viikkoa siirron jälkeen r-testi on positiivinen. Tästä muutama päivä eteenpäin ja samainen testi on puhdas negatiivinen. Kuten myös seuraavana päivänä. Taas pari päivää eteenpäin ja ultra yksityisellä lääkäriasemalla. Kohdussa raskauspussi (?), joka vastaa viikkoja 4+1. Ei alkiota, ei sykettä. Nyt oltaisiin kuitenkin jo viikolla 6+0. Pitäisi näkyä alkio, mahdollisesti jo syke. Ei siis kumpaakaan.

En huomannut kysyä, onko kyseessä tuulimuna vai mikä. Ilmeisesti ei kemiallinen raskaus ainakaan, sillä raskauspussi on kohdussa edelleen. Vuotoa ei ole tullut, mutta kaipa luget ja merimonot pitävät vuodon poissa. En tajunnut kysyä tuostakaan.

Raskausoireet loppuivat lähes kokonaan pari päivää viimeisimmän plussatestin jälkeen. Rinnat kipuilevat vielä lievästi ja väsymys painaa. Tosin mullahan tuo väsymys ei sinällään kerro mitään mistään, mutta silti.

Menin ultraan varmana siitä, ettei kohdussa ole mitään. Voisin soittaa sairaalaan ja sanoa, ettei kohdussa tosiaankaan ole mitään. Että saisin lopettaa lääkkeet ja jäädä odottamaan vuotoa. Mutta nyt pitääkin kysyä sairaalasta mitä tehdään seuraavaksi. Vielä on jäljellä viikko sairaalassa tehtävään ultraan. Jos tämä on tuulimuna, voi edessä olla lääkkeellinen tyhjennys tai kaavinta. Tai riittääköhän se, jos lääkkeiden lopettamisen jälkeen tulee vuoto ja kohtu tyhjenee? Ei aavistustakaan.

Yhdestä asiasta voi kai kuitenkin olla varma. Meille ei tule vauvaa toukokuussa.

Testausmania

Raskaustestien valmistajat varmaan tulisivat ihan henk.koht. kiittämään, jos tietäisivät mihin tahtiin meillä on kyseisiä testejä viime päivinä kulutettu... Clearbluen perinteisiä, apteekin omia sekä Yliopiston apteekin Biocard-testejä. Ja jokaiseen testiin on tullut (testistä riippuen) joko kaksi viivaa tai plussa. Haaleita plussia, mutta silti. Mielessä kaihertaa hurja pelko siitä, että kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Viivat ovat vahvistuneet VÄHÄN, juuri ja juuri testiajassa.

Soitin sairaalaan aamulla, hoitaja oli sitä mieltä että varataan aika varhaisultraan. Kuulemma olen "ainakin jollakin tavalla raskaana". Ja sanoi myös, että viivojen vahvuuden perusteella ei voi tulkita sitä, millainen raskaus tässä nyt oikein on. Haaleista plussista voi tulla terveitä raskauksia, tai sitten ei. Hoitajan mielestä pp13 testaaminen oli liian aikaista, eli hänen mielestään silloin tullutta negaa ei kannata enää murehtia (samalla mietin mielessäni, että silti monet testaavat plussan jo paljon tätä aiemmin).

Varhaisultraan on tasan kaksi viikkoa (tunnilleen!). Uusi kahden viikon piina edessä. Vuotoa ei ole, rinnat ovat kipeät, pissattaa useammin kuin yleensä ja masussa myllertää. Väsyttää, mutta silti ei saa kunnolla nukutuksi. Välillä tulee huono olo, mutta ihan ohimenevästi. Tänään on rv 5+1. Niin vähän, mutta kuitenkin niin paljon! Kävin laskemassa nettilaskurilla mahdollisen lasketun ajan (22.5.2011!) ja eilen kaupassa käydessä ostin uuden Vauva-lehden. Enempää en uskalla, vielä.

Eilen iski epätoivon aalto, kun turhaan odotin testiviivan vahvistuvan tummemmaksi. Olin niin pitkään ajatellut, että sitten joskus kun r-testissä todella on kaksi viivaa, olen varmasti ihan järjettömän onnellinen. Onnellinen olenkin, mutta silti tuntuu että pelko ja huoli vievät voiton onnen tunteesta. Samalla tuntuu, että olen kiittämätön kun en osaa iloita enempää.

Mies sanoo, että ollaan nyt varovaisen onnellisia. Siinä kai se tämän hetken totuus on.

Ei uutta auringon alla

Kiitos tsempeistä Tuuli ja Rouva Makkonen! :)

Eilen aamulla (tai pikemminkin aamuyöllä) tein apteekin testin, johon tuli taas hailu haamuviiiva. Viiva kuitenkin näkyy suht selkeästi ja siinä on punaista väriä. Mutta olisin niin toivonut että se olisi ollut jo vahvempi!

Soitin eilen sairaalaan ja hoitaja kehotti testaamaan uudestaan vasta viikonloppuna ja jatkamaan lääkitystä entiseen malliin. Käyn tänään hakemassa uuden luge-reseptin sairaalasta, Merimonoja sentään löytyy lääkekaapista ainakin siihen asti, että saadaan tilanteeseen jonkinlainen selvyys. En nyt tiedä tekisinkö testin jo huomenna vai vasta sunnuntaina... Toisaalta haluaisin testata jo huomenna, mutta saa nähdä uskallanko!

Vuodosta ei nyt ole onneksi mitään merkkejä, viime perjantaina ja lauantaina (pp11-12) tuli aavistus rusehtavaa, mutta sen jälkeen ei mitään menkkoihin viittaavaa. Jotain tuntemuksia masussa on melkeinpä jatkuvasti, eilen illalla jomotteli ihan kunnolla. Ja onhan noita tuntemuksia tietysti muutenkin, mutta kun ei voi tietää mihin ne liittyy!

Jännäys jatkukoon.

Hämmennys

Ihan alkuun kiitos ihanalle Rouva Makkoselle, jolta sain seuraavanlaisen tunnustuksen:



Lupaan tehdä myös tehtävät heti, kun järki juoksee taas (I hope!).

Nimittäin. Täällä ollaan lievästi sanoen hämmentyneitä, hämmästyneitä (ja ehkä myös jo ihan pikkuriikkisen onnellisiakin)... Tänään on dpo 16 ja tein aamulla uuden r-testin. Edellisen tein sunnuntaiaamuna (pp13) ja digitaalisen testin tulos oli kylmästi "Ei raskaana". Mutta, tänään tein varmistukseksi (sairaalasta kysyvät kuitenkin) apteekin testin (Biocard), johon tuli testiajan sisällä kaksi punaista viivaa!! Testiviiva tosin kontrolliviivaa selvästi himmeämpi, mutta silti näkyy ihan ilman tihrustamista. Jopa mies näki tuon testiviivan, kun raahasin puoliunessa olevan raasun tarkistamaan näenkö näkyjä.

Voiko se olla totta? Voiko?? Työpäivä meni kummallisessa sumussa, kotiin tullessa piti tarkistaa aamuinen testi ja punainen testiviiva on jäänyt siihen selkeästi näkyviin. Kurvasimme työmatkalla apteekin kautta ja kävin hakemassa vielä pari uutta apteekin testiä huomiseksi ja ylihuomiseksi ja lisäksi kaksi Clearbluen perinteistä testiä. Näistä toisen tein nyt iltapäivällä ja kyllä siihenkin juuri ja juuri erottuva plussa tuli, testiajassa siis. Tosin tuo Clearbluen plussa on vielä paljon apteekin testiä himmeämpi.

Eikö tässä vaiheessa pitäisi näkyä jo selvä plussa? Siirrosta on kuitenkin jo yli kaksi viikkoa. Huomenna on varmaan pakko soittaa sairaalaan, sillä jos tämä ihme on totta (voi olethan totta!), niin tarvitsen uudet reseptit lugeista ja Merimonoista.

Siskolle kerroin jo tästä uudesta käänteestä, en voinut olla kertomatta. Mutta pelottaa ja jännittää ihan kamalasti, miten ikinä saan ensi yönä unta, ennen uutta testiä?

Pelko (ja toivo)

pp 10.

En ole vielä käynyt ostamassa raskaustestiä, en uskalla. Enkä uskalla kirjoittaa ylös enää mitään oireita, taikauskoisesti pelkään että mitä enemmän teen listaa oireista, sitä varmemmin tästä tulee nega. Ja sitten sätin itseäni epäuskosta onnistumiseen, eli jos odotan negaa, se myös tulee. Mitenpäin vain yritän ajatellakin, ajatukset menee samaa rataa. Positiivista ajattelua on yritetty edellisten siirtojen yhteydessä, nyt haluan vain kovasti uskoa että onnistuminen on kiinni jostain ihan muusta kuin siitä, millaisia ajatuksia päässäni pyörii.

Ehkä vain kuvittelen, mutta piinailuaika on mennyt jotenkin ihmeen nopeasti, tai no, ainakin ensimmäinen viikko. Vasta ihan äskettäin on pelko hiipinyt puseroon ja jäänyt sinne asumaan. En halua miettiä mahdollista laskettua aikaa tai mitään muutakaan raskauteen liittyvää. Haluan vain tietää tuloksen. Ja samalla en halua. Haluan toivoa, mutta en uskaltaisi.

Aikaisintaan sunnuntaina teen testin. Tavoitteena on pysyä edes suunnilleen tolkuissaan sinne saakka. Mitä sitten tapahtuu, ei harmainta aavistusta. Ja se on juuri se, mikä tässä pelottaa. Tämä aika on sentään siitä mahtavaa, että kaikki on vielä mahdollista, sunnuntaina tästä olotilasta "joutuu" luopumaan. Sitten tiedetään. Ei tässä ole mitään järkeä, piinaviikoissa ei oikeasti ole mitään mahtavaa. Paitsi juuri se mahdollisuus.

Puolimatka

Viikko siirrosta, viikko jäljellä. Olen kotona sairauslomalla, joten minulla on ihan liikaa aikaa miettiä oloa ja mahdollisia oireita. Yritän hokea itselleni, että vessassa juokseminen, jatkuvasti kipeämmäksi tulevat rinnat ja paineen tunne masussa johtuvat Lugesteronista, kuten aina ennenkin.

Juttelin viikonloppuna pitkään siskoni kanssa, muun muassa lapsettomuudesta. On niin ihanan helpottavaa keskustella läheisen ihmisen kanssa, joka tietää täsmälleen kaikki mielentilat ja tunteet mitä tähän elämäntilanteeseen liittyy. Jostain syystä meidän tulee ihan liian harvoin juteltua kunnolla. Välimatkaa meillä on jonkin verran ja siitä syystä näemme harvakseltaan. Lupasimmekin sitten toisillemme että jatkossa juttelemme puhelimessa useammin.

Miehen kanssa teimme myös päätöksen, että jos tämä (ja mahdollisesti vielä tuleva pas) ei tuo tulosta, siirrymme yksityiselle. Työterveyslääkäri viimeisimpänä kehotti miettimään, onko tämä nykyinen hoitoaikataulu paras mahdollinen minun terveydentilan kannalta. Pakkohan tässä kai on myöntää, että kuukausien jonottaminen ei tässä tilanteessa enää ole ollenkaan hyvä juttu. Ainakaan jos muunlainen vaihtoehto on mitenkään mahdollisuuksien rajoissa. Mutta toivottavasti siihen ei tarvitsisi ryhtyä ollenkaan. Jospa, jospa nyt olisi meidän vuoro!

PAS vol. 2

Ihana kesä alkaa olla takanapäin ja alkavan syksyn myötä päästiin taas hoidoissa eteenpäin. Kotiuduimme äsken yliopistosairaalasta, mukana kaksi pientä kyytiläistä. Kaksi sulatettiin ja molemmat siirrettiin, toinen oli siirtohetkellä jakautunut 6-soluiseksi ja toinen oli edelleen 4-soluinen. Alkiot otettiin sulamaan vasta tänään, joten pienemmän sissin kohdalla oli vielä liian aikaista sanoa lähteekö se jakautumaan edelleen. Lääkärinä oli uusi tuttavuus, joka ihan oma-aloitteisesti ehdotti, että siirretään molemmat. Viimeksihän asiasta käytiin oikein keskusteluakin. Tämäkin pas tehtiin hormonikiertoon, tukilääkityksenä Merimono ja luget. Yritin (taas!) kysyä jonkin muunkin tukilääkkeen mahdollisuudesta, hemoglobiini oli pari viikkoa sitten mitattuna taas korkea, 164. Vaan ei kun ei, samoilla konsteilla mennään tämäkin pas.

Olo on kaikkea muuta kuin euforinen, pikemminkin tuntuu toivottomalta. Olen toki onnellinen siitä että siirtoon päästiin, mutta pelottaa että tämä päättyy kuten edellisetkin kokeilut. Netissä surffailessani olen huomannut, että toisissa hoitopaikoissa ollaan valmiita kokeilemaan erilaisia tukilääkityksiä, jos niiden käyttöön on olemassa syytä. Ja korkea hb tuntuu usein olevan ihan pätevä syy. Jos taloudellinen tilanne antaisi myöten, olisin valmis heti hyppäämään takaisin yksityiselle. Inssit tehtiin yksityisellä, mutta ivf:ään päätettiin lähteä julkiselle. Kaiken kuulemani ja lukemani perusteella uskon, että yksityisellä oltaisiin valmiimpia kokeilemaan erilaisia lääkeyhdistelmiä aina tilanteen mukaan. Noh, mene ja tiedä. Hoidot ovat kyllä julkisellakin menneet muuten ihan putkeen ja oppikirjan mukaisesti, ainoastaan raskaus on jäänyt puuttumaan... Hyviä alkioita, hienosti kasvanut limis (13,4 mm tällä kertaa) ja kaikki vaikuttaa lupaavalta. Aina raskaustestiin saakka, siis. Okei, tämä on taas ihan uusi mahdollisuus ja jälleen kerran kaikki näyttäisi olevan kunnossa, joten ei kai tässä muuta voi kuin jäädä odottelemaan.

Kesällä pidin mahdollisimman pitkään lomaa kaikesta lapsiin, lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyvästä ja se teki TODELLA hyvää. Primoluteja tosin käytin läpi kesän jotta kierto pysyi normaalina, mutta muuten yritin unohtaa kiertopäivät ja jopa "luomuyrittämisen". Tehtiin miehen kanssa upea reissu Italiaan, pari kertaa kierrettiin Suomessa autoillen ja muuten oltiin vain. Olen viime viikkoina siirtänyt ajatuksia uuden työpaikan etsimiseen ja miettinyt myös kesken olevia opiskelujani. Määräaikainen työni on päättymässä nyt syksyllä ja jatko sen jälkeen onkin täysin auki. Miehen työkuviot ovat myös vielä epäselvät, joten molempien yhteinen haave omasta uudesta kodista saa odottaa vielä jonkin aikaa.

Olen tosin viime viikot ollut myös taas todella väsynyt ja välillä myös sairauslomalla sen vuoksi. Parin päivän päästä on taas aika työterveyslääkärille. Sairaalan gyne ehdotti, että korkeaa hemoglobiinia voisi tutkia työterveydessä. Ja nyt olen taas niin väsynyt, että voisin nukahtaa tähän sohvalle läppäri sylissäni. Olen viime aikoina lisännyt liikuntaa ja yrittänyt myös nukkua aina kunnon yöunet, mutta ainakaan vielä näistä ei ole ollut apua. Toisaalta miten tässä juuri nyt edes jaksaisi liikkuakaan, kun tuntuu että uni tulee ihan väkisin.

Ai niin, lääkäri antoi meille mukaan kuvan, jossa valkoisena täplänä (olevinaan oikeasti mukamas ilmakupla) näkyy meidän pikkuiset pakkasihmeet. Miuku ja Mauku, kuten mies pikku sissejä kutsuu. :)

Loma!

Uskomatonta mutta totta. Laukut on pakattu ja lomallelähtö on edessä. Viime päivät on olleet yhtä haipakkaa, mutta nyt pitäisi alkaa olla valmista. Olo on jotenkin pöllämystynyt, töihin ei tarvi mennä kuin vasta juhannuksen jälkeen ja lisäksi pääsen reissuun! Mies tosin luki juuri netistä, että tulivuori Islannissa voi taas purkautua milloin hyvänsä, mutta kunhan odottaisi vielä reilut pari viikkoa. Tai edes reilun päivän, niin ehditään päästä perille määränpäähän.

Primolutit on pakattu mukaan. Yritän muistaa aloittaa ne kp15, mutta muuten tarkoitus olisi unohtaa kiertopäivät ja kaikki vauvaprojektiin liittyvä. Loma on loma. :)

Palailen bloggamaan taas jossain vaiheessa reissun jälkeen.
Mutta nyt tää lähtis Italiaan. :)

Panikointia

Eilisillan kuluessa paniikki kasvoi kasvamistaan ja samalla itsesyytökset alkoivat kummitella päässäni. Mitä jos olin viimein tullut raskaaksi, mutta lopettamalla lääkkeet sain myös raskauden loppumaan ennenkuin se ehti kunnolla edes alkaa? Mies yritti puhua minulle järkeä, mutta lopulta olin siinä pisteessä etten osannut ajatella muuta kuin että olin itse pilannut kaiken. Ilta kului mustassa sumussa, itkin ja itkin. Otin kuitenkin Merimono-tabletin ja Lugesteronit, jos jotain olisi vielä pelastettavissa. Näin painajaisia läpi yön ja aamulla herätessä olo oli kaikkea muuta kuin levännyt.

Tein kolme erilaista raskaustestiä, samanlaisen One Stepin joka näytti haamua eilen, Clearbluen perinteisen testin sekä First Signal -testin. Jokaisen tulos oli puhdas nega. Vuoto tekee tuloaan ja kivut ovat yltymässä, joten jos jotain oli alkamassa, sitä ei enää ole. Pääsin lopulta puhelimitse läpi klinikalle ja hoitaja sanoi luottavansa enemmän digitaaliseen testiin kuin netistä tilattuihin testeihin. Hän myös lohdutti, että minun ei pidä syyttää itseäni siitä kun lopetin lääkkeet. Olin kuitenkin käyttänyt niitä vaaditut kaksi viikkoa enkä tällä tauolla pilannut meidän mahdollisuuksia. Mysteeriksi jää, oliko testi viallinen vai oliko jotain kiinnittymisen yritystä tapahtunut. Lääkkeitä ei kuitenkaan enää jatketa. Tulevassa hoidossa testaan kahden viikon kuluttua siirrosta, mutta käytän varmuuden vuoksi lääkkeitä vielä muutaman päivän tämän jälkeenkin ja teen sitten vielä uusintatestin, ettei tarvitse käydä läpi juuri tällaista piinaa enää uudelleen.

Nyt olo on jo rauhallisempi. En voi asialle enää mitään, mutta voi olla että se jää kummittelemaan mieleeni. Olen oikeastaan helpottunut siitä että edessä on pakollinen kesätauko, tuntuu että tarvin lepoa tästä kaikesta. Seuraava PAS olisi edessä mahdollisesti elokuussa, viimeistään syyskuussa. Hoitaja lupasi Primolutit kesäksi, mikä on helpotus myös.

Tämän päivän olen kotona ja keräilen voimia. Nautin auringosta ja lämpimästä säästä. Taidan myös rueta tekemään listaa asioista, jotka on muistettava hoitaa ennen matkaa. Ja syön paljon jäätelöä.

Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä

Tein pp14 aamulla herkän r-testin ja puhdasta puhtaampi nega oli tulos. Klinikan ohjeiden mukaan r-testin saa tehdä aikaisintaan kahden viikon kuluttua siirrosta. Lääkkeet saa lopettaa negatiivisen testin jälkeen tai jos vuoto alkaa. Noh, kun tuo nega oli niin selvä, tuumasin että nyt saan sitten lopettaa lääkkeet ja jäädä odottelemaan vuotoa. Tänä aamuna sain sitten älynväläyksen, että testaan nyt vielä kun tissikipu on jäänyt vaivaamaan. Ja testiin tuli hailakka, juuri ja juuri erottuva viiva, kontrolliviivan lisäksi siis. Viiva tuli myös testiajan puitteissa ja siinä on myös punaista väriä.

Ensimmäinen ajatus: mitä??? Sitten iski paniikki. Olen lopettanut lääkkeet, viimeiset luget laitoin torstaina pp13 (illalla) ja silloin otin myös viimeisen Merimono-tabletin. Tänään on siis pp16. Hädissäni yritin googlettaa, mutta mitään vastaavaa en tietenkään löytänyt. Soitin siskolleni, joka aikoinaan usemman IVF:n läpikäyneenä ymmärtää mitä kaikkea ihmisen päässä voi tällaisessa tilanteessa pyöriä. Siinä kun vatvottiin asiaa, päätin että lähden kaupungilla käymään ja hakemaan uuden testin ja jos se on plussa, aloitan heti lääkkeet uudestaan. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Mukaan apteekista tarttui Clearbluen digitaalinen sekä "perinteinen" testi ja lisäksi vielä First Signal -testi. Kotiin päästyä tein heti tuon digitestin, johon tuli tietysti tulokseksi "Ei raskaana". Kuinkas muuten.

Tässä vaiheessa mieskin oli kotiutunut kaveriporukkansa mökkireissulta. Itku tuli taas, olin jo kuitenkin ehtinyt innostua ajatuksesta "mitäs jos...". Mitä tässä tilanteessa nyt voi tehdä? Tuntuisi hullulta aloittaa lääkkeet uudestaan tuon yhden haamun perusteella. Eikös Clearbluen pitäisi kuitenkin olla luotettava testi? Ehkä odotan vielä huomiseen, testaan aamulla ja jos silloin vielä jonkinlainen haamuplussa tulee, mietin lääkkeiden aloittamista uudelleen. Ja yritän tietysti soittaa klinikalle. Yritin soittaa jo pp14, negan jälkeen, mutta en tietenkään päässyt läpi.

Koskaan aiemmin en ole saanut r-testiin kontrolliviivan lisäksi mitään muuta. Ja tuo tuli sentään testiajan sisällä. Ja mieskin näki sen viivan, eli se ei ollut vain minun näköharha! Sen täytyy olla jotenkin viallinen testi. Vessakäynnillä äsken huomasin jo ensimmäiset viittaukset menkoista, rusehtavaa oli ilmaantunut valkovuoden sekaan. Kyljessä pistää ja selkä on kipeä (voi tietysti johtua eilisen pihatöistä, innostuin oikein antaumuksella haravoimaan). Tissit ovat kipeät edelleen. Aamulla mittasin lämmönkin, mikä ei kyllä yhtään tue raskausteoriaa (vain 36.5, yleensä luteaalivaiheessa noin 36.8).

Olisihan sen plussan pitänyt näkyä jo pp14? Mikä tuo haamu oikein on? Ei ymmärrä, taaskaan.

Nega

Pp 13 ja tyylipuhdas nega testattu aamulla. Jopa kahdella erilaisella testillä, joista molemmat vieläpä herkkiä testejä. Eli jos jotain olisi näkyäkseen, olisi se varmasti jo tänään näkynyt.

Tein testin tällä kertaa yksin, ajattelin että käyn sitten herättämässä miehen jos plussa olisi testiin tullut. Eipä tarvinnut herättää, vaan kömmin sitten itsekin takaisin nukkumaan. Ehkä on jokin flunssanpoikanen iskemässä, kun heräsin sitten myöhemmin käheään kurkkuun ja yskään. Siinä odotellessa miehen heräilyä olo oli ihmeen rauhallinen, päällimmäinen ajatus oli lähinnä se että tässäkö tämä nyt taas oli. Miehen herättyä sain sitten kerrottua että testiin tuli vain yksi viiva. Samalla tulivat kyyneleet.

Eikö vieläkään, miksi ei vieläkään?

Ei voi ymmärtää. Eilen illalla mies kyseli oireita ja tuntemuksia ja kommentoin vain, että niitä on ja paljon. En ole viime päivinä jokaista vatsan nippausta ja tissikipua miehelle raportoinut, joten hän oli jo tuuminut ettei mitään oireita taida ollakaan. Lisäsin sitten, että jos kaikki oireet ovat huijausta, se olisi jo liian julmaa. Vatsa on ollut turvonnut lähes kuten talvella punktion jälkeen, tissit ovat mielettömän kosketusarat, juoksen vessassa vähän väliä, muutamana iltana on ollut huono olo ja huipannut, välillä paleltaa ja välillä taas olen läkähtymäisilläni. Ja niin edelleen. Ja kaikki vain Lugesteronin ja Merimonon vaikutusta. Uskomatonta.

Testaan vielä huomenna, kysyvät kuitenkin klinikalla virallisen testipäivän tulosta ennenkuin saan lopettaa lääkkeet. Kauhulla odotan millaiset menkkakivut on tulossa. Kipuja on ollut jo kuluneen viikon aikana, joten veikkaisin että paljon pahempaa on luultavasti vielä edessä.

Kahden viikon päästä alkaa loma. Tuhkapilvi tuo valitettavasti oman lisänsä meidän lomasuunnitelmiin, mutta kävi miten kävi ja mentiin sitten autolla tai lentokoneella, parin viikon päästä Italia kutsuu. Onnellinen olen siitä, että tuo matka on tulossa niinkin pian. On jotain, mitä odottaa. Aion kysyä klinikan lääkäriltä Primoluteja, olisi kurjaa tuskailla välivuotojen kanssa läpi kesän. Ehkä syksyllä sitten seuraava PAS.

Olo on taas niin kovin tyhjä. Viime viikolla luin jostain naistenlehdestä juttua lapsettomuudesta ja siitä, kuinka noin 20% pariskunnista kärsii jossain vaiheessa tahattomasta lapsettomuudesta. Siinä juttua lukiessani istuin työpaikan kahvipöydässä, ympärilläni neljä naista joilla jokaisella on lapsia. Sekö se meidän osa on, olla tilastolapsettomia?

Jospa huomenna olisi parempi päivä.

Kyytiläiset

Yrityskierroista en tiedä, olen tippunut jo laskuista. Kiertopäivän sentään tiedän, eli tänään on kp17 ja pp0! Jossain tuolla masussani köllöttelee kaksi pientä sissiä, molemmat sulatetut alkiot selviytyivät pakastuksesta. Toinen oli siirtohetkellä 8-soluinen ja toinen sissi 6-soluinen. Eivät top-alkioita kumpikaan, mutta hyvältä näyttivät kuitenkin. Pakkasessa on vielä 4 alkiota, kahta siirtoa varten.

Siirto itsessään meni taas sutjakasti, lääkärikin oikein kehaisi että "sinulla ovat nämä siirrot todella helppoja". Niin, ja olihan limakalvokin taas kerran hyvä, lääkäri puhui muistaakseni 13 millistä. Kaikki edellytykset siis olemassa.

Ennen siirtoa lääkäri kysyi että olimmeko miehen kanssa keskustelleet kahden alkion siirtämisestä ja mahdollisesta kaksoisraskaudesta. Tähän vastaus oli että kyllä olimme. Ajatus kaksosista on huimaava, mutta ei kuitenkaan mahdoton. Seuraava kysymys oli, että olethan terve ihminen eikä sinulla ole perussairauksia? Taas sai huomata, kuinka tarkkaan lääkärit lukevat ihmisten sairauskertomuksia (tai mitä ne nyt ovatkaan) julkisella puolella... Tähän taas oli pakko vastata että perussairaus löytyy. MS on toki semmoinen peikko, että pakkohan se on huomioida. Onneksi meillä on tukiverkostoa, joka voi tulla avuksi jos mäsä aktivoituu synnytyksen jälkeen. Jos tukiverkostoa ei olisi, en tiedä olisinko itsekään halunnut kahden alkion siirtoa. Vaan onneksi tosiaan läheltä löytyy ihania ihmisiä (lähimpänä miehen vanhemmat), joiden ansiosta uskallettiin ottaa kaksi kyytiläistä mukaan.

Kaksi viikkoa testipäivään. Miten näistä piinapäivistä taas selviää..?

Pöydällä on pino vauvalehtiä, jotka hain kirjastosta. Tänään postilaatikkoon kolahti myös uusin Simpukka-lehti. Lapsettomien lauantaina olisi lähikaupungissa yleisötilaisuus, jonne tekisi kovasti mieli lähteä. Yksin en uskalla, toivottavasti saan miehen lähtemään mukaan.

Ihanaa kun on viikonloppu edessä, voin rauhassa keskittyä "hautomiseen" ja vauva-ajatuksiin. Äsken kun valittelin miehelle että miten mulla voi taas olla nälkä, tämä tuumasi että "sähän syöt nyt kolmen edestä". Ihan totta! :)

Ylämäki alamäki

On vaikea pukea sanoiksi millaisia nämä viikot negan (tai negojen) jälkeen on olleet. Muutama päivä meni ensin jonkinlaisessa sumussa, sitten palasin töihin, mikä tuntui ihme kyllä auttavan. Kun elämä vakiintui vanhoihin uomiinsa, tultiinkin taas takapakkia ja käytiin pohjalla, josta ihme kyllä päästiin takaisin ylös. Mieli ja olo oli tosi kevyt, mikä oikein ihmetytti. Vaan kuinkas muuten, seuraavana päivänä mieli oli taas ihan musta. Synkkyyden keskellä ihan pelotti, että mitä on tapahtumassa. Olotila oli välillä masentunut, välillä täysin turta. Viikonloput on olleet vaikeimpia. Vaikka työt ärsyttävät ja ahdistavatkin välillä, tekee silti hyvää saada muutakin ajateltavaa lapsettomuuden ja hoitojen lisäksi.

Kaipa se on normaalia, että mieliala vaihtelee niin rajusti näiden hoitojen kanssa. Miehestä vaan alkaa jo huomata, että hän toisinaan turhautuu näihin ailahteluihin eikä jaksa aina pysyä mukana minun mielialojen muutoksissa. Mietinkin välillä, että mitä tämä lapsettomuus ja hoidot tekevät meidän parisuhteelle. Viimeisimmässä Simpukka-lehdessä oli paljon juttua parisuhteesta ja siitä, kuinka siitä tulisi muistaa pitää huolta. Kyllähän me puhutaan asioista, mutta miehen asenne on tosiaan useimmiten se, että hän ei jaksa eikä halua murehtia asioista, joille hän ei itse voi mitään. Eli minä murehdin sitten meidän molempien puolesta. Kyllä hän kuuntelee ja ainakin useimmiten tuntuu ymmärtävän minun pahan olon. Murehdin kyllä sitäkin, että tavallaan "omin" itselleni tämän kaiken, vaikka yhdessähän me tähän prosessiin päätettiin lähteä. Mutta taas, hän ei kuitenkaan koe tätä samalla tavalla ja ihan turhaan kai tuotakin murehdin.

Ensimmäinen raskaustesti tehtiin yhdessä niin, että toin tikun keittiön pöydälle ja laitoin paperin päälle niin, etten olisi tuijottanut testiä ja odottanut viivoja ilmestyväksi. Kolmen minuutin kuluttua mies nosti paperin pois ja katsoi testiä, kun en itse halunnut sitä yhtä viivaa ensimmäisenä nähdä. Sitten vaan pidettiin pitkän aikaa toisistamme tiukasti kiinni ja kyllä minä silloin näin rakkaassani surua ja pettymystä. Ensimmäinen viikko siirron jälkeen oli suht helppoa olla positiivinen ja luottavainen onnistumisesta, mutta testipäivän lähestyessä alkoi kuitenkin todella vahvasti tuntua siltä ettei pieni jaksanut pysyä mukana. Nega oli siis valtaisa pettymys, mutta ei kuitenkaan yllätys.

Tuntuu että elämä on nykyään vain selviytymistä päivästä toiseen. Elämä on vain uuden mahdollisuuden odotusta ja kaikki muu jää paitsioon. Jotain asialle pitäisi tehdä... Onneksi parin kuukauden päästä alkaa jo loma! Tulevaa reissua en ole jaksanut vielä kauheasti miettiä ja suunnitella. Kaikki varaukset vuokra-autoa lukuun ottamatta on sentään jo talvella tehty, mutta paljon on vielä pohdittavaakin. Vaan onhan tässä vielä aikaa.

Tänään on kp23 ja syön Primoluteja jotta tämä välikierto pysyy kurissa. Seuraavaan kiertoon on sitten tarkoitus tehdä PAS. Kp1 aloitan hormonilääkityksen (Merimono), kp15 Lugesteronit ja alkion siirto tehdään kp18-20. Jos ja kun pienet sissimme selviävät sulatuksesta. Polin hoitajan mukaan ne eivät ole mitenkään huippulaatuisia, mutta niillä pitäisi silti olla mahdollisuudet selviytyä. Alkioita on yhteensä kuusi, eli periaatteessa kolmea siirtoa varten. Jostain luin, että noin 70 % selviää, eli tulisi varautua siihen, että kaikki eivät selviä. Mutta kunhan edes yksi! Kerralla sulatetaan kaksi ja jos molemmat selviävät, molemmat myös siirretään. Ja jos kumpikaan ei selviä, sulatetaan kaksi lisää.

En ole vielä (yllättäen!) kovin paljon lueskellut netistä pakkasalkioiden siirroista, ainoastaan sen verran jäi jostain mieleen, että omaan kiertoon tehdyillä PASseilla on hieman parempi onnistumisprosentti. Mitään lukuja en tosin muista. Ja koska minun epäsäännöllisten kiertojen ja oikuttelevien hormonien vuoksi omaan kiertoon tehtävä siirto on poissa kysymyksestä, lääkkeillä mennään.

Pääsiäisen vietossa ollaan maalla ja vaikka koira sählää jatkuvasti ja väkeä riittää, on ainakin toistaiseksi kaikki sujunut mukavasti. Kireä silti olen ja kun kummipoika heittäytyi kovin uteliaaksi, olin vähällä pillahtaa itkuun. Onneksi ihana siskoni vaihtoi puheenaihetta ja onnistuin kokoamaan itseni, taas kerran. Joku päivä tosin saattaa käydä niinkin, että itku tulee.

Seuraava kohta Coldplayn biisistä "The Scientist" on soinut mielessäni viime päivinä jatkuvasti. Ja siinä on kovin paljon totuutta meidän kohdallamme.

"Nobody said it was easy, no one ever said it would be this hard."

Tyhjää

Nega.

Surua ja itkua.
Siinäpä meidän sunnuntaiaamu lyhykäisyydessään.

Olo on niin tyhjä ja avuton. En silti kadu sitä, että jaksoin ja halusin uskoa tähän. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Kuulostelua

pp 7..!

Siirrosta on tänään kulunut tasan viikko. Oikeastaan viikko on mennyt yllättävän nopeasti ja olen jopa onnistunut pitämään yllä enimmäkseen positiivista asennetta tähän projektiin. Eilen illalla sitten ekan kerran siirron jälkeen hermostuin miehelle ihan kunnolla ja tietysti ihan pikku jutusta. Ja tottakai ensimmäisenä tuli tästä mieleen, että nämä samat itkuraivarit ovat tähän asti aina ennakoineet menkkoja ja masennuin sitten totaalisesti. Kaipa hermostumiset kuitenkin kuuluvat asiaan ja ovat ihan sallittujakin, onhan tässä kuitenkin niin paljon pelissä ja toisaalta ihanaiset lugetkin saattavat osaltaan vaikuttaa. Ei kai tätä jännittämistä ja hermoilua syyttä kutsuta piinailuksi!

Siirron jälkeisinä päivinä kroppani onnistui kehittämään myös lievän hyperstimulaation ja sain vielä tämän viikon sairauslomaa. Nyt on siis kunnolla aikaa miettiä ja pohtia ja kuulostella omaa olotilaa. Olen juonut edelleen litratolkulla vettä ja mehuja ja hyperin oireet ovat helpottaneet. Lievää turvotusta on vielä, mutta vatsan koko on pienentynyt hurjasti viikonlopusta. Tilalle on tullut masun jomotuksia ja nippailuja ja rinnat ovat kipeytyneet. Voi tietysti olla että nämä oireet ovat seurausta lugeista, mutta haluan silti vielä uskoa että ne ovat oireita jostain ihan muusta. Jos tästä tiputaan, niin sitten tiputaan kovaa ja korkealta.

Käyn myös joka päivä tällä viikolla terveyskeskuksessa verikokeessa, maanantaina otetut kokeet olivat muuten kunnossa, mutta hemoglobiinin osalta tein uuden oman ennätyksen, tasan 170. Olen äidiltäni perinyt korkean hemoglobiinin, mutta yleensä lukema on suunnilleen 150. En huomannut kysyä lääkäriltä, voivatko ivf:ssä käytetyt lääkkeet nostaa hemoglobiinia. Olen kuitenkin juonut päivittäin vähintään pari litraa vettä ja mehuja, joten aika merkillistä että hb voi olla noinkin korkea... Kun kysyin tänään alkuviikon tuloksia, arvo on ollut sekä tiistaina ja keskiviikkona 159. Toivottavasti lukema laskisi vielä tuosta. Toisaalta suht korkea hemoglobiini on kai hyväksi, mutta toisaalta olen lukenut että korkea hb voi haitata raskautumista, en tosin nyt jaksa muistaa miten se käytännössä voisi vaikuttaa. Olen kyllä kysynyt asiasta aikoinaan ihan Väestöliiton lääkäriltäkin ja hän oli sitä mieltä että jos lukemat pysyvät edes jotenkin normaalin rajoissa, asiasta ei kannattaisi murehtia. Sitä kun vain on tullut melkeinpä jo tavaksi murehtia kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Miehen kanssa yritimme keksiä hyvää "työnimeä" pikku alkiollemme, tosin emme ihan päässeet yksimielisyyteen. Niinpä pikkuinen tunnetaan jo nyt muun muassa nimillä kirppu, papunen, tirppana, toivo ja itunen. Toin lapsuuteni kodista soittorasian, jonka melodia on minulle tuttu jo ajalta ennenkuin voin edes muistaa ja soitan ihanaa tuutulaulua masulleni jo nyt. Mietin sitä kuinka elämämme voi muuttua ihan lähitulevaisuudessa, millaisia käytännön muutoksia kotonamme pitäisi tehdä, mihin sijoitamme hoitopöydän, miten kuljen kävelyllä yhtäaikaa lastenvaunujen ja ylivilkkaan koiran kanssa. Hypistelen vauvanvaatteita kirpputorilla, selailen netistä äitiysvaatteita ja katson televisiosta vauva tulossa -ohjelmaa. Yritän kovasti psyykata mieltäni ja kroppaani raskauteen. Pitkän aikaa asenteeni yrittämiseen ja piinaviikkoihin oli se, että "pessimisti ei pety" ja ajattelin että jos ei odota mitään, ei pety niin paljon. Tämä metodi on nyt ainakin toistaiseksi heitetty romukoppaan, haluan ajatella olevani raskaana, niin pöljältä kuin se voi tässä vaiheessa kuulostaakin. Sitäpaitsi tuo ns. itsesuojelumetodi ei ainakaan minulla edes toiminut, pettymys oli aina yhtä musertava.

Testipäivä on sunnuntaina, pp10. Kaapissa odottaa yksi Clearblue ja muutama netistä tilaamani Vilja-testi. Pelottaa, jännittää.

Pulliainen ja Anonyymi Annie: kiitos molemmille kannustuksesta! :) Se tulee todella tarpeeseen.

Kun katson ulos ikkunasta, en näe juuri muuta kuin lunta. Pöytäkello raksuttaa vieressä ja koira torkkuu sohvan nurkassa. Kaikki näyttää niin rauhalliselta. Olisipa mieleni yhtä rauhallinen...

Askel eteenpäin

Aamulla oli taas aika ottaa yksi askel eteenpäin tällä matkalla. Mukanani on nyt nelisoluinen top-alkio ja lisäksi pakkaseenkin pääsi 6 hyvää alkiota. Ja nyt taas odotetaan ja jännitetään. Ennenkaikkea kuitenkin toivotaan.

Siirto meni ilman ongelmia ja edelleen läsnä oli sama mukava lääkäri. Jos kävisi niin onnellisen ihmeellisesti, että tämä tuoresiirto onnistuisi ja tulisin raskaaksi, voisimme osallistua tutkimukseen jossa seurataan alkuraskauden etenemistä ja keltarauhasen toimintaa. Lääkäri kehottikin tekemään raskaustestin jo 10 päivän kuluttua siirrosta, sillä ensimmäinen ultraääni olisi jo viikolla 4. Tosin muistuttihan lääkäri viimeisellä ultrakäynnillä meitä siitäkin, että vaikka siirtoon päästäisiinkin, onnistumisprosentti ei siltikään ole kovin suuri ja että kannattaa pitää jalat maassa. Nyt ainakin minä haluan silti leijua yläilmoissa, ainakin hetken.

Uskomatonta, sisälläni on pieni ihmisen alku. Tarraathan nyt oikein lujasti kiinni!

Eihän se puhelin soi, eihän?!

Miten onkin niin vaikea keksiä otsikkoa? Mutta kuitenkin siis, punktio on onnellisesti takanapäin. Selvisimme eilen aamuruuhkasta ajoissa sairaalaan ja onneksi meidän ei tarvinnut pitkään odotella, asiat lähtivät etenemään hyvää vauhtia. Inhottavin vaihe koko punktio-operaatiossa oli kanyylin (?) laittaminen, minulla kun nuo verisuonet ovat ujon puoleisia ja tuppaavat aina karkailemaan. Onnistuihan sekin sitten lopulta ja sain vetää henkeä ja rauhoittua ennen varsinaista toimenpidettä. Murukin tuli tässä vaiheessa taas vierelle, hän oli oman osuutensa jo suorittanut. Sitten ei muuta kuin toimenpidehuoneeseen.

Lääkecocktail oli tässä vaiheessa jo purrut niin tehokkaasti, etten enää osannut jännittää tai hermoilla. Tipan kautta sain vielä kunnon "humauksen" ja olotila oli mukavan raukea. Sama mukava lääkäri oli onneksi paikalla ja rakkuloiden punktoiminen sujui nopeasti. Jossain vaiheessa nipisti vähän enemmän, mutta ihana hoitaja lisäsi heti kipulääkettä ja homma oli ohi nopeammin kuin arvasinkaan. Lääkärikin vitsaili että mitäs tämä nyt on, kun ei muka missään tunnu. Hoipertelin sitten heräämön puolelle ja hoitaja toi juotavaa ja kehotti lepäilemään rauhassa. IVF-hoitaja kävi vielä juttelemassa meille ja kertoi että 15 rakkulaa punktoitiin ja kaikista löytyi myös munasolu. Mahdollinen siirto on sitten huomenna.

Kotiin päästyä olo oli edelleen hyvä, iltaa kohti alkoi turvotus lisääntyä ja lopulta näytinkin sitten jo hyvinkin odottavalta äidiltä turvonneen mahani kanssa. Kävely oli myös hankalaa, kun jokaisella askeleella tunsin tärinäkipua. Hyvät yöunet onneksi auttoivat ja tänään on taas ollut parempi olo. Saa nähdä miten tämä tästä vielä muuttuu, kunhan päivä etenee.

Siirto olisi siis huomenna, hoitaja sanoi että he soittavat tämän päivän aikana jos on ilmennyt jotain ongelmaa. Mutta jos ei mitään kuulu, niin huomenna mennään taas yksi askel eteenpäin. Pelkään kauhuissani että puhelin soi ja äsken kun siskoni soitti ja kysyi kuulumisia, puhelimen soidessa tuntui kuin sydän olisi jättänyt muutaman lyönnin lyömättä. Olen lojunut päivän sohvalla, juonut varmaan jo pari litraa vettä ja mehua ja katsellut digiboxille keräämiäni ohjelmia. Nyt siis tiedän ketä maajussit valitsivat treffiseuraksi ja millainen tyyli sopii nuorelle työelämään siirtyvälle naiselle. Vielä olisi jäljellä viime viikon House. Murulla on menoa koko päiväksi, joten yritän parhaani mukaan selvitä yksin iltaan asti ilman hermoromahdusta. En tiedä mitään munasolujen laadusta tai oikeastaan mistään muustakaan, nyt ei voi muuta kuin odottaa, taas.

Mietin vähän väliä mitä siellä lämpökaapissa tapahtuu, kuvittelen jopa kuinka miehen ja minun solut kohtaavat siinä maljalla ja kiertelevät ja kaartelevat toisiaan. Toivon kuitenkin niin hartaasti että ne tekevät sitten vielä lähempääkin tuttavuutta! Munasolut hedelmöittyisivät ja lähtisivät sitten jakaantumaan... Ja huomenna saataisiin mukaamme ainakin yksi alkio. En muista yhtään että meille olisi puhuttu mitään siitä siirretäänkö yksi vai kaksi, oltaisiin kyllä valmiita kahdenkin siirtoon. Mutta yhdestäkin oltaisiin jo enemmän kuin onnellisia.

Odottelu ja hermoilu jatkukoon...

Kypsyttelyä

Enää on jäljellä yksi Puregon-pistos, huomenna sumuttelua iltapäivään asti ja myöhään illalla vielä Pregnyl. Tiistaina punktio ja torstaina mahdollinen siirto. Pelottaa, edelleen. Pelkään tietysti kipua, mutta vielä enemmän sitä, että mitä jos rakkulat ovatkin tyhjää täynnä tai mitä jos eivät vaikka hedelmöity ollenkaan.

Eilinen (ja viimeinen) ultra kävi voimille. Kaikki oli ok siihen asti, kun huomasin että ultraan oli tulossa myös kaksi lääkäriopiskelijaa (voi olla väärä termi, mutta en nyt valitettavasti muista millä nimikkeellä gyne heidät esitteli). Olen kyllä tietoinen siitä, että julkisella puolella ja yliopistosairaalassa voi mukana olla myös opiskelijoita, mutta tähän asti näin ei ole vielä käynyt. Eilen olin vähällä juosta karkuun kun tajusin tilanteen. Sitten tuli itku, kyyneleet alkoivat valua ja en pystynyt edes puhumaan lääkärille, vain osoittamaan että kyyneleet johtuivat henkisestä väsymisestä, mutta että fyysisesti kaikki on ok. Jotenkin sitten selviydyin ultrasta, mutta unohdin autuaasti kaiken mitä olin aikonut lääkäriltä kysyä. Sen kuitenkin ymmärsin, että kaikki näytti olevan edelleen parhain päin ja munarakkuloita näkyi edelleen samat suunnilleen 15 kappaletta. Niin ja sen, että vaikka rakkuloita saataisiinkin 15, voidaan olla tyytyväisiä jos näistä saadaan 3 tai 4 hyvää alkiota. Kato olisi melkoinen, mutta tavoitteena kun on saada vähän hyviä alkioita eikä monta huonompilaatuista. Vaan olisihan se aivan mahtavaa, jos jotain riittäisi pakkaseenkin.

Onneksi ultran jälkeen pääsimme vielä käymään hoitajan luona. Hän jutteli siitä mitä punktiopäivänä tapahtuu ja miten asiat etenevät, ihan käytännön asioita siis. Tässä vaiheessa olin minäkin jo toipunut järkytyksestä ja pystyin jo paremmin keskittymään. Vaikka nyt periaatteessa tiedän mitä on tulossa, en kuitenkaan tiedä oikeasti yhtään millainen kokemus punktio tulee olemaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Kun teimme lähtöä sairaalasta, mies totesi hiljaa että nyt ensimmäistä kertaa hänelle tosissaan valkeni mitä on tapahtumassa. Nyt tämä on hänellekin konkreettista.

Tänään olin pari tuntia kaupungilla ja nuo pari tuntia olivat enemmän kuin tarpeeksi, paine ja kiristys alavatsalla tuntui selkeästi ja selässäkin kipuili. Kotiin päästyäni kroppa oikein huusi lepoa. Hoitaja sanoi eilen että olotila tulee vielä muuttumaan tukalammaksi. Mutta toisaalta punktioon on enää vain reilut 2 päivää. Siis sehän on edessä ihan kohta!

Ailahtelua ynnä muuta seinille kiipeilyä

Olotilasta ja tiistain ultrakuulumisistakin päätellen Puregon on siis tehonnut niinkuin on ollut tarkoitus, munarakkuloita on kasvanut mukavasti. Vatsan turvotusta ja satunnaista pakotusta lukuun ottamatta fyysinen vointi on ollut hyvä. Ainakaan vielä ei ole merkkejä siitäkään, että pistokset olisivat herätelleet MS-peikkoa talviuniltaan. Tosin on tietysti mahdollista, että seuraukset tuntee vasta kuukausienkin päästä, mutta toistaiseksi kaikki hyvin taas sillä rintamalla. Väsymyskin on helpottanut (ainakin vähän), kiitos sairausloman ja levon.

Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.

Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.

Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?

Kasvukipuja

Tulokset ultraäänestä: vasemmalla puolella noin 10 munarakkulaa ja oikealla puolella yksi iso ja lisäksi muutama pienempi. Lääkärin mukaan hyvä ja rauhallinen vaste Puregonille. Vaikka vatsaa kivistää ja turvottaa, on silti nyt hyvä ja rauhallinen olo. Siellä on kuin onkin kasvamassa jotain! Kohdun limakalvo oli hyvä ja muutenkin kaiken pitäisi olla kohdallaan. Puregon-annos pysyy samana seuraavaan ultraan asti.

Tällä kertaa meidät otti vastaan eri lääkäri ja ero viime käyntiin oli kuin yöllä ja päivällä, näin mieskin kommentoi. Lääkäri tuntui olevan aidosti kiinnostunut meidän tilanteesta ja voinnista, kyseli perussairaudestani ja kuukautiskierrosta. Voi vain toivoa etteä jatkossakin käynnit olisivat tälle samalle lääkärille.

Mies valitti aamulla kurkkua kipeäksi ja aivasteli pitkin aamupäivää. Flunssa ei ole mukava juttu yleensäkään ja tähän kohtaan se olisi varmaan tavallistakin ikävämpi juttu... Murulla on töissä hirmuinen kiire ja olenkin onnessani siitä että hän on kuitenkin ollut mukana lääkärikäynneillä (onneksi on liukuva työaika!). Vaikka olen juossut lääkärillä moooonta kertaa viimeisen puolentoista vuoden aikana, siinä tilanteessa on kuitenkin aina vähän jännitystä mukana ja tuppaankin unohtamaan yleensä vähintään puolet lääkärin puheista. Siksi on hyvä että toinenkin kuulee mistä on ollut puhe. Ja onhan tämä meidän yhteinen asia kuitenkin.

Nyt on vatsa täynnä hyvää pannupitsaa ja ohjelmassa loppupäiväksi lepoa ja laiskottelua. Hyvillä ja toiveikkain mielin eteenpäin.

Tuntemuksia

Alavatsalla nippailee (ärsyttävä sana, mutta en tähän hätään parempaakaan keksi), mieli on levoton ja oikukas ja rinnat ovat kasvaneet varmaankin yhden kuppikoon suuremmiksi! Öiset kuumat aallot ovat onneksi loppuneet, mutta tilalle on tullut levottomia unia ja painajaisia. Lisäksi saatan pillahtaa itkuun ties mistä syystä. Kuljen joka paikkaan vesipullo mukanani. Mietin että jaksaisinko lähteä kauppaan ostamaan uusia farkkuja pieneksi jääneiden tilalle, vatsa kun on järkyttävän turvoksissa jo nyt. Ja kaikki tämä vain neljän ja ilmeisesti pienen Puregon-annoksen jälkeen. En onneksi osaa kuvitella mikä on tilanne vaikkapa viikon päästä.

Ylihuomenna taas ultraan. Ja taas jännittää, miten pistokset ovat tehonneet? Vaikka tunnen muutoksia kropassani jo nyt, silti pelkään lääkärin toteavan ettei mitään ole lähtenyt kasvamaan. Kasvaahan siellä jotain?!

Liukuhihnalla

Tämän aamun lääkärikäynti oli melko lailla juuri mitä ennakoinkin. Pikapikaa tutkimuspöydälle, ultraus ja takas pukemaan. Jos tämä ei ole liukuhihnameininkiä, niin mikä ihme sitten? Onneksi tuo ei tullut täysin yllätyksenä (saman lääkärin yksityisvastaanotolla olen käynyt useammankin kerran yritysaikana), mutta pikkasen harmitti kuitenkin, olisin toivonut vähän enemmän informaatiota.. Tärkeintähän tietysti oli toki kuulla että sumuttelu on ajanut asiansa ja pistokset voi nyt aloittaa. Hoitajan kanssa harjoittelin Puregon-kynän käyttöä, varsinaista pistosta ei vielä laitettu, kun olin suunnitellut että tulisin laittamaan pistoksen aina iltaisin. Mutta taas on siis menty yhden esteen yli. Joulukuussa kun kävimme miehen kanssa IVF-hoitajan luona ensikäynnillä, hoitaja puhui ivf:stä estejuoksuna. En usko että hän halusi mitenkään lannistaa meitä, mutta tavallaan muistutti siitä että tässä hoidossa on mentävä askel kerrallaan eteenpäin. Hiljaa hyvä tulee, toivotaaan...

Mitäpä muuta... Niin, olen nyt sitten sairauslomalla. Vaikka oli iso helpotus saada sairauslomaa, oli kyllä myös musertavaa huomata että pitkästä hyvästä jaksosta huolimatta taas on menty vaihteeksi huonompaan suuntaan. Tämä paheneminen ei ole yhtä raju mitä aiemmat vastaavat, mutta lääkärin mielestä oireet eivät johdu vain sumuttelusta ja työstressistä, vaan todellakin perussairauden pahenemisjaksosta. Eilinen ilta kului apeissa tunnelmissa, tuntui ja tuntuu vieläkin niin epäoikeudenmukaiselta, että lapsettomuuden lisäksi täytyy juuri nyt murehtia omaa fyysistä (ja henkistä) jaksamista myös tältä kantilta. Ei yhtä ilman toista.

Illalla ensimmäinen pistos edessä ja vaikka kynän käyttö suht selkeältä vaikuttikin, niin silti vähän jännittää. Sumujen määrä puoliintuu myös ja toivottavasti sen myötä öiset kuumat aallot katoaisivat. Viime yönäkin moneen kertaan heräilin ja potkin hikisenä peittoa pois päältäni ja sitten hetken päästä taas palelin ja kiskoin peiton korviin asti. Tietysti tulossa on sitten ihan muunlaisia oireita ja hoitaja muistutti että pistosten alettua täytyy muista juoda riittävästi. Töissä minulla on aina vesipullo vieressä ja olen siellä tottunut juomaan vettä pitkin päivää. Kotona se vaatii vähän enemmän muistamista, mutta jospa siihenkin pian tottuisi.

Seuraavaa ultraa odotellessa...

Odottelua

Ylihuomenna on viimein 0-ultra ja toivottavasti pistosten aloitus. Ensikertalainen kun olen, niin vähän on vielä hämärän peitossa se, mitä ensimmäisellä käynnillä oikein tapahtuu. Puregon-ampullit odottelevat vielä kiltisti jääkaapissa, pitää muistaa ottaa ne mukaan polille. Apteekissa farmaseutti kysyi että saanko Puregon-kynän sairaalasta. Kyllä kai, en oikein tiennyt mitä muutakaan vastata. Suprecurin sumuttelu on sujunut ihan hyvin, ainoat sivuvaikutukset ovat ne kuuluisat öiset kuumat aallot, väsymys ja ajoittainen päänsärky. Viime päivinä olen tosin muutaman kerran unohtanut ottaa sumut ajallaan, en ole kuullut puhelimen muistutusta ja ihme kyllä ajatukset ovat olleet juuri silloin jossain muualla kuin hoidoissa. Jospa tästä unohtelusta ei kuitenkaan mitään katastrofia seuraisi, kun lähestulkoon joka kerta olen ottanut sumuannokseni uskollisesti ajallaan.

Perussairauteni muistutteli itsestään taas viime viikolla ja osin sen vuoksi olen taas kotona. Huomenna on aika erikoislääkärille ja aion kertoa kaikki viime päivien tuntemukset ja puhua tästä väsymyksestä, josta en tunnu pääsevän eroon millään. Viime viikon olin kiltisti töissä, mutta mietin monta kertaa oliko väkisin töissä roikkumisessa mitään järkeä. Vaikka työmotivaatio on jonnekin hävinnyt, tekisin mieluusti silti työni hyvin ja ilman virheitä. Ja pelkään tehneeni niitä virheitä urakalla, kun en jaksanut keskittyä ja olisin voinut nukahtaa saman tien kunhan vain olisin ummistanut silmät hetkeksi. Kävely tuntui raskaalta ja monta kertaa piti tosissaan pinnistellä, että pystyin näkemään ja lukemaan. Ei ihan työkunnossa ja -kykyinen siis. Saapa nähdä, mitä mieltä lääkäri tästä kaikesta sitten on. Välillä mielessä on pelko siitä, että onko tämä seurausta sumuttelusta ja mitä sitten on tiedossa, kun Puregonin pistäminen alkaa. Olen voinut niin hyvin fyysisesti pari viime vuotta, että tuntuu oudolta ja pelottavalta tuntea taas näitä samoja tuntemuksia mitä viime päivinä on ollut.

Mutta eteenpäin mennään, edelleen. Eräänä aamuna herättyäni tunsin äkkiä vahvasti, että tämä voi oikeasti onnistua. Ja sitten näin mielessäni oman pienemme ja kaikkia eri asioita, mitä tulevaisuus voisi pitää sisällään. Oman lapsen kasvun ja varttumisen ihmettelyä, vanhemmuutta, onnea, huolta, ylpeyttä. Jotain erikoista ja ihmeellistä tuossa tunteessa oli, niin vahvasti se jäi mieleeni. Viime kuukaudet olen jopa vältellyt ajatuksia lapsesta ja kaikesta mitä oman lapsen saamiseen liittyy. Olen kai jotenkin suojellut itseäni, ajatellut että ensin on saatava se plussa, vasta sitten voi miettiä pitemmälle. Mutta nyt taas tunnen että minun on ajateltava sitä mihin kaikki tämä tähtää, lasta jonka me niin hartaasti haluamme. Sen rinnalla kaikki muu on juuri nyt niin pientä.

Auts!!

Tänään on joko kp28 tai kp1, paljon on jo viitteitä jälkimmäisestä. Krampit ja selässä/kyljessä oleva pistos ja jomotus helpottuivat Panacodilla, mutta lääkkeen vaikutus hiipui taas ja uusi tabletti on pakko kohta nielaista. Onneksi on kauranjyvätyyny, joka lämmitettynä helpottaa oloa myös. Jäin täksi päiväksi kotiin potemaan, tosin huomisenkin kohtalo on vielä auki, jos menkkojen alku venyy huomisen puolelle. Työkaveri kuulosti tympiintyneeltä kun aamulla soitin että jään kotiin, mutta en kertakaikkiaan jaksa nyt ajatella työjuttuja. Väsyttää.

Suprecurin sumuttelu on sujunut ihan hyvin. Jälkimaku on paha, mutta siedettävä ainakin toistaiseksi. Mitään vaikutuksia en ole vielä huomannut, toivon silti kovasti ettei sumute viivästytä menkkoja. Aamulämpö oli tänään vielä koholla (36.8), eli näyttäisi siltä ettei tulva vielä tänään kivuista huolimatta alkaisi..

Mielessä on sumuttelun aloittamisen jälkeen kummitellut myös oma riippakiveni, perussairaus joka on viimeiset pari vuotta pysynyt kiltisti taustalla, mutta joka voi minä päivänä hyvänsä muistuttaa itsestään rankemman kautta. Välillä mietin järkyttävää väsymystäni, johtuuko se alakuloisuudesta (tai jopa lievästä masennuksesta?), huonosta fyysisestä kunnosta (paljon mahdollista), unen puutteesta (tuskin, olen nukkunut viime viikot about 8 tuntia joka yö) vai ehkä osittain sairaudestani. Väsymys kun on se tavallisin oire. Sairauteni ei näy päällepäin ja vaikka töissä siitä tiedetäänkin, välillä tympii kun ajatellaan että mikäs tuolla Helmikkäällä muka on, terveeltähän se näyttää, kyllähän se voi ylitöitä tehdä siinä missä muutkin. Enkä halua sairauteni vuoksi erottua porukasta, mutta en voi sitä toisaalta unohtaa ja olla niinkuin sitä ei olisi olemassa. Yksi suuri asia toivelistallani onkin se, etteivät nämä IVF:ää varten ottamani lääkkeet ja hormonirääkki herätä peikkoa talviuniltaan... Olen kyllä nyt päättänyt senkin, että varsinkin tämän hoidon aikana heittäydyn itsekkääksi ja yritän parhaani mukaan olla stressaamatta työasioista. Olen kuukausikaupalla tehnyt muidenkin töitä omieni ohessa ja lähiviikkoina haluan tuota kuormaa keventää. Oma ja mieheni jaksaminen saa nyt luvan mennä töiden edelle.

Muutama tunti vielä odotusta ennenkuin saan rakkaan mieheni töistä kotiin. Tuliaisina toivomani levy Fazerin sinistä.

Alku

Tästä se alkaa, sekä tämä blogi että ensimmäinen IVF-hoito. Tai jos tarkkoja ollaan, ensimmäiset Suprecur-suihkaukset otin jo eilen, eli pikkasen myöhästyi tämän blogin aloitus. Sumuttelua kestääkin sitten kokonaiset kolme viikkoa ennen ensimmäistä ultraa, tuntuu että siihen on pieni ikuisuus vielä. Mutta toisaalta on hyvä tunne siitä että nyt oikeasti tapahtuu jotain konkreettista.

Muuten mieli on ihan hämmentynyt. Tähänkö asti ollaan nyt tultu, IVF, me, oikeasti? Kun yritys meillä alkoi, en osannut mitenkään arvata mitä tuleman piti. En, vaikka omasta perhepiiristä löytyy tahatonta lapsettomuutta ja monta vuotta kestänyt (onneksi tuloksellinen) hoitorumba. Voisi tietysti ajatella, että "olisihan se pitänyt tietää". Oli miten oli, tässä sitä ollaan, suihkutellaan ja jännätään milloin ja miten lääke alkaa tuntua elimistössä. Odotettavissa on ainakin kuumia aaltoja, univaikeuksia ja mielialan muutoksia. Nämä on päälllimmäisinä jäänyt mieleen kun olen netistä lueskellut kokemuksia Suprecurista. Pistoslääkkeetkin jo odottelevat jääkaapissa, mutta niihin on tosiaan vielä aikaa.

Jo nyt on vaikeuksia keskittyä työntekoon, ajatukset karkailevat milloin minnekin. Helmikuusta on töiden puolesta tulossa erittäin kiireinen ja ihmettelen vain, miten ihmeessä saan jatkossa työni tehtyä. Stressi ei voi mitenkään olla hyväksi hoitojen kannalta, mutta mistä ihmeestä keksin keinot rentoutua ja pitää mielen positiivisena..? Nyt kun mieli ei ole (poikkeuksellisesti) maassa, ajatus IVF:stä tuntuu melkeinpä helpotukselta ja todelliselta mahdollisuudelta. Ja myönnettävä on, samalla myös pelottavalta. Vaan kukapa tietää, vuoden päästä maailma voi näyttää hyvinkin erilaiselta.