Löysässä hirressä

Kävin aamulla uudestaan verikokeessa. Klinikalta sanottiin että parempi varmistaa mihin suuntaan hcg on menossa, kun vuotoa ei ole näkynyt ja testeissä plussa on vahvempi mitä viime viikolla. Tulosta voi kysyä huomenna.

Jos kuvittelisin tuntevani kroppaani, sanoisin että vuoto on tulossa ihan pian. Mutta sama tunne on ollut jo niin monta kertaa viime viikon aikana, että kaikki kuvitelmat saa heittää romukoppaan. Jotain verensekaista tuhrua on tullut pariin otteeseen, mutta se jää kuitenkin hyvin kauas jopa mun tyypillisen niukoista menkoista. Kipuja on vaihtelevasti, tänään juilii vasemmalla puolella ja kipu on ehkä hieman vahvistumaan päin. Mitään särkylääkkeitä ei ole vielä tarvinnut ottaa, joten kyllä tämä vielä lievää on.

En oikein tiedä (taaskaan) mitä sanoa tai mitä kirjoittaa. Pää on aivan tyhjä. Pitäisi varmaan toivoa ja odottaa, että vuoto tulisi ja päästäisiin jotenkin eteenpäin, jos mitään toivoa normaalisti etenevästä raskaudesta ei kuitenkaan ole. Tuntuu kuin tarkkailisin tilannetta ulkoapäin, se on joku muu joka katsoo muutaman päivän välein kahta punaista viivaa raskaustestissä ja samalla odottaa vuodon alkavan hetkenä minä hyvänsä. Odottaa ja toivoo, mutta mitä? 

Tänään on ainakin toistaiseksi vielä rv 5+5. Millaistahan se olisi olla raskaana näillä "viikoilla" niin, että olisi oikeasti toivoa siitä että raskaus etenee ja vauva syntyy laskettuna aikana... En osaa kuvitella. Tämä raskaus on epätietoisuutta ja epätoivoa. Harmaata ja mustaa.

Ajankohtaista lukemista

Tilasin jokin aika sitten Simpukan kautta tämän kirjan ja pari päivää sitten se kolahti postilaatikkoon:

Tekijä on blogista Meinasin kaatua.

Kun tilanne nyt on mitä on, en osaa sanoa muuta kuin että tämä on todella hyvä ja tärkeä kirja. Kiitos Riika!

Pimeän pelko

Vajaa tunti enää ja sitten voi kysyä eilisen verikokeen tuloksia.  Aamulla herätessä tuntui kuin olisin herännyt tuomiopäivään. Toinen outo mielikuva päässäni on, että sama minne menen, pääni päällä on verkko. Pienimmästäkin virheliikkeestä tuo verkko putoaa päälleni ja jään rimpuilemaan siihen ilman toivoa päästä vapaaksi. Ehkä se verkko on sama kuin kipu, jonka tiedän nielaisevan minut jos verikoe kertoo Hippusen lähteneen pois. Olo on taas epätodellinen, mutta tämä on silti aivan erilaista kuin mitä viikonlopun epätodellinen olo. Tämä on pimeää, pelottavaa.

Verikokeen ottanut laborantti sanoi että alle kolmen oleva tulos on negatiivinen, mutta jos tulos on yli kolme, arvoa seurataan niin kauan kuin vain tarvitaan. Ehkä kuitenkin tarvitaan aika lailla suurempi luku, että jotain toivoa vielä olisi.

Enää 32 minuuttia. Kohta 31. En eläissäni ole pelännyt näin paljon.

------

Klo 13:08, hCG 59. Kaikki tukilääkkeet lopetetaan ja jäädään odottamaan vuotoa. Hippunen ei jaksanut pidemmälle. Nyt meillä on kaksi pientä enkeliä pilven reunalla.

Häilyväistä

Kaunis kiitos onnitteluistanne. Olisin mieluusti kirjoittanut että hyvältä näyttää, että testiviivat olisivat vahvistuneet. En voi kuitenkaan sanoa niin, sillä totuus on ihan päinvastainen. Apteekin raskaustestissä on taas kaksi viivaa, mutta testiviiva on selkeästi heikompi mitä kaksi päivää sitten. Tämä on viime syksy uudestaan, sama parin päivän onni.

Clearbluen digitaalinen testi sanoo "Raskaana 1-2 viikkoa". En olisi uskonut, että tuo tulos saa itkemään surusta, ei onnesta. Klinikan hoitaja sanoi myös epäilevänsä, että tämä raskaus on hiipumassa pois. Sanoi kysyvänsä vielä lääkärin mielipidettä lääkkeiden jatkamisesta. Ehkä tilannetta seurataan vielä pari päivää, varmuuden vuoksi. Tuhrua tuli eilen vain vähän, tänään jo enemmän. Krampit jatkuvat edelleen. Jotain muitakin (pieniä) oireita on, mutta se ei taida olla ihmekään, jos kehossa on vielä vähänkin hCG:tä. Mietin jo hetken että olisin käynyt verikokeessa, mutta sitten arvoa pitäisi seurata vielä ainakin toisella verikokeella, ehkä tavalliset kotitestit kertoo tuloksen yhtä lailla.

Mies sanoo että jaksetaan vielä toivoa, että pieni olisi mukana. En uskalla. Olin parhaani mukaan valmistautunut negatiiviseen tulokseen ennen ensimmäistä testiä, valmiina kohtaamaan surun jälleen yhdestä tyhjästä raskaustestistä. Nyt sitten on taas ehditty iloita, toivoa, nauraa ja itkeä ilosta. Tuntuu että en selviä tästä eteenpäin, epätietoisena. Toisaalta, pakko kai se on, mitä muutakaan voi tehdä. Nyt ei hirveästi lohduta edes se, että olen tullut raskaaksi. Jos onni meidän kohdalla kestää aina vain kaksi päivää.

Edit. Lääkärin mielestä olisi hyvä ottaa verikoe, siihen menen huomenna aamulla ja tulokset saadaan ylihuomenna. Myös lääkkeitä jatketaan vielä. Uskallanko toivoa vielä? Voiko Hippunen olla vielä hengissä? En ole uskovainen ihminen, mutta nyt taitaa olla parasta turvautua rukoukseen, muut keinot on jo käytetty. Hippunen, pidä vielä kiinni! Olet meille jo niin kovin rakas.

Varaslähtö

Tein testin tänään, pp15. Huomennahan on se virallinen testipäivä.
Tulos oli jotain ihan muuta kuin etukäteen osasin aavistaa.
Tuntuu etten saisi sanoa sitä vielä ääneen tai edes kirjoittaa tänne blogiin. Toisaalta en voi olla sanomatta, tämä on pakko kertoa. Testiin tuli kaksi viivaa (eivät aivan tasavahvoja, mutta silti). Siinä on todella kaksi viivaa!

Tuhruvuotoa tulee edelleen. Samoin krampit jatkuvat, vaihtelevasti.

Pää on pyörällä. En tiedä mitä ajatella, enkä todellakaan tiedä mitä kirjoittaa.
En osaa pukea sanoiksi tätä ajatusten sekamelskaa.

Olo on epätodellinen. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.
Päällimmäisinä mieletön onnen tunne ja kiitollisuus.

Myöhemmin lisää, jospa silloin saan kirjoitettua edes muutaman järjellisen lauseen.

Kaksi viikkoa siirrosta

Pp 14 ja the tuhru is here. Himpun verran rusehtavaa oli ilmestynyt pikkareihin yön aikana ja nyt sitä on tullut jo reilummastikin. Vatsa kramppailee ja selkä kipuilee. Toivo hippusen mukana pysymisestä häviää hetki hetkeltä kauemmas.

Tämä viikko on oikeasti ollut aivan kamala (kuten jälkimmäinen piinaviikko yleensä onkin), pahempi kuin mitä osasin edes pelätä. Ja nyt sitten tuo tuhru. Toisaalta juuri tämän pitäisi olla mulle niin tuttua, tämä tilanne mun pitäisi osata käsitellä. Mutta en osaakaan mitään, en tunne mitään muuta kuin kipua. Tuntuu että joku on repäissyt mun sydämen ulos ja riipii sitä nyt kappaleiksi. En haluaisi itkeä, en jaksaisi, mutta en voi mitään, kyynelillä on oma tahto.

Miksi helvetissä tämän pitää olla niin vaikeaa???

Ollaan kuin ei oltaiskaan

Mitä pidemmälle piinapäivät kuluu, sitä enemmän haluaisin unohtaa koko asian. Tottakai haluan olla raskaana, haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla pelottaa kamalasti. Pelottaa, että kaikki on taas ollut turhaa. Lapsettomuusaiheisissa blogeissa riehuu plussamyrsky, mutta pelkään että taas kerran me jäämme ulkopuolelle. Varmaan jokainen näitä blogeja lukeva tai ainakin lapsettomuuden omakohtaisesti kokenut tietää sen tunteen, kun on samalla onnellinen toisen puolesta ja samalla tuntuu, että taas vetäistiin matto jalkojen alta. Ja toisinaan ei vaan pysty tuntemaan onnea toisen puolesta, kun oma suru jyrää päälle. Joku muu elää ja kokee juuri nyt niitä juttuja, joita itse haluaisi niin kovasti päästä elämään ja kokemaan. En halua missään tapauksessa loukata ketään, mutta nämä päässä seikkailevat tuntemukset eivät ole mitenkään järjellisiä tai loogisia. Ymmärrättehän? Tunteiden sekamelska tuntuu taas vievän voiton kaikesta muusta.

Niin moni tuntuu nyt raskautuvan juurikin ensimmäisestä IVF:stä. Meillä on jo takana se ensimmäinen IVF ja kolme pakastealkion siirtoa. Tuloksena yksi raskaus, muutama onnen ja epäuskon päivä. Ja nyt sitten tämä 2. IVF:n tuoresiirto. Toisaalta, mitä sitten, vaikka nyt mennäänkin toista kierrosta. Moni joutuu käymään kuitenkin monta kierrosta ja kulkemaan vielä paljon pitemmän tien. Silti mielessäni takoo ajatus "eikö nyt olisi viimein meidän vuoro"? Näissä jutuissa vaan ei vuoronumeroilla ole kauheasti merkitystä.