Here we go again

Opiskeluhommia on saatu ihan hyvin eteenpäin ja koska (ainakin tällä hetkellä) muukin elämä näyttäisi tasaantuneen (ainakin hieman!), niin nyt tuntuu taas siltä että olisi hyvä mennä eteenpäin myös tällä lapsettomuushoitopolulla.

Huomenissa tulee kuluneeksi viikko siitä, kun tuikkasin Procren -piikin vatsanahkaani ja parin viikon päästä on ensimmäinen ultra ja toivon mukaan pääsen aloittamaan Puregonit. Ja niin edelleen. Suunniteltu lyhyt kaava vaihtui siis pitkään, mutta ei se mitään, se nyt näyttäisi olevan meille parempi vaihtoehto.

Alunperinhän meille suunniteltiin yksityisellä lyhyttä kaavaa jo joulukuulle, mutta koska kierto venyi silloin juuri pari päivää liikaa, ei enää ehditty tehdä hoitoa ennen joulua. Popsin sitten Primoluteja entiseen malliin ja sama oli tarkoitus tehdä myös tammikuun kiertoon, mutta en sitten koskaan aloittanut Primoluteja. Tuhru alkoi silloin jo kp12 ja jäin sitten odottelemaan millainen kierto sieltä on tulossa. Tuhru jatkui lähes pari viikkoa, kunnes eräänä kauniina päivänä tuli vielä vähän enemmän vuotoa ja mietin että tässäköhän ne menkat sitten oli. Seuraavalla viikolla kävin ultrassa ja gyne vahvisti että uutta kiertoa mennään. Ultrapäivä oli muistaakseni kp7 tai 8 ja tuolloin limakalvo oli jo hyvä (en kysynyt tarkemmin kuinka paksu), mutta johtofollia ei näkynyt. Tuosta ultrasta lähtien tuhruilin taas ja gynen kanssa päätettiin että aloitan joka tapauksessa primot ja lähdetään tekemään hoitoa pitkällä kaavalla.

Tämä mun onneton kropantekele ei vaan kerta kaikkiaan osaa olla vuotamatta! Älyttömän turhauttavaa... Yksikään lääkäri ei tähän mennessä ole keksinyt mitään syytä tälle tuhruilulle (tosin nämä tämän vuoden tuhrut ei ole edes mitään vanhaa verta, vaan enimmäkseen kirkkaan tai haalean punaista), VL:n lääkäri tosin epäili että vuoto tulee kohdunkaulasta. Ei tietoakaan polyypista ja kohdun limakalvo näyttää aina ihan mallikelpoiselta. Ai niin, papakin otettiin, mutta tuloksia en ole vielä saanut. Samalla sitten mua on lohdutettu sillä ettei tilanne välttämättä jatku samana hamaan tulevaisuuteen. Eipä niin, näyttäisi vaan käyvän pahemmaksi. Mur.

Kaiken edellä kuvatun vuoksi tuntui järkevämmältä sammuttaa oma hormonitoiminta ja lähteä piikityksiin "puhtaalta pöydältä". En vaan kertakaikkiaan luota siihen, että tämä kropantekele ymmärtäisi lyhyen kaavan päälle. (Ei varmaankaan saisi ajatella omaa kehoaan "tekeleenä", mutta siltä se nyt vaan useimmiten tuntuu..) Toistaiseksi en ole huomannut juuri mitään sivuoireita Procrenista. Ehkä olen nukkunut vielä vähän levottomammin kuin yleensä, mutta muuten on ollut aika tasaista. Jotain näpyntynkää ehkä pukkaa naamaan, jos oikein tarkkaan miettii. Vaan ehtiihän noita oireita vielä tulla. Suprecurista sain tolkuttoman päänsäryn heti alkuunsa, mutta tältä on toistaiseksi säästytty. Tai no, ehkä ekana päivänä piikin jälkeen särki hieman, mutta se meni pikaseen ohi.

So far so good.
Näillä mennään nyt eteenpäin.

Ohi meni

Päätettiin sitten jättää ivf väliin tästä kierrosta. Sain viikon antibioottikuurin ja vaikka se ei sinänsä mikään este olekaan, tuumattiin Miehen kanssa että odotellaan nyt vielä kuukausi. Mihinkä meillä nyt olis enää kiire... Nyt tosin näyttää pahasti siltä, että saadaan odottaa ainakin maaliskuulle asti. Kauhulla odotettu seminaari alkoi viimein ja jostain syystä se stressaa mua niin pahasti, etten halua ottaa samaan syssyyn ihan pikkuriikkisen lievästi stressaavaa ivf:ää... Juu onhan se typerää stressata jostain opiskelujutuista niin pahasti, kun toiset joutuvat stressaamaan oikeista ja vakavista jutuista, mutta mitä ihmettä sitä itselleen voi!

Jotenkin oudosti mua ei nyt edes pahasti harmita se että hoidon aloitus venyy ja paukkuu. Mun on ihan kamalan vaikea juuri nyt miettiä mitään pistoksia, ultria ja lääkärissä käymistä. Juuri tähän paikkaan en vaan kaipaa sitä kaikkea ollenkaan. Eipä sillä, ei tämä elo ja olo nyt muutenkaan niin suurta juhlaa ole (onko se joskus ollut? toim.huom.), viimeksi eilen käytiin taas niitä suuria keskusteluja Miehen kanssa. Jostain syystä en yhtään osaa kuvitella että meillä olisi jonain päivänä oma lapsi tai että olisin edes raskaana. Se kaikki tuntuu niin kovin kovin kaukaiselta. Siivosin juuri lääkekaappia ja järjestin Primolutit, Clomit ja ylipäätään kaikki hormonitoimintaan liittyvät lääkkeet sievästi omaan laatikkoonsa, pois näkyvistä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Mies tosin kommentoi aiemmin, että nythän me voidaan sitten taas yrittää ihan luomusti jonkin aikaa. Totta tuokin. Eri asia sitten on, onko siihen luomuihmeeseen mitään uskoa kummallakaan.

Ehkä tämä olotila ei kuitenkaan ole pysyvää sorttia. Ehkä kun asiat alkavat taas jotenkin sujua ja selkiytyä, alkaa myös vauvakuume ja mahdollinen uusi hoitokierros pyöriä taas enemmän mielessä. Sitä päivää odotellessa.

Vuosipäivä

Tänään tulee kuluneeksi tasan neljä vuotta minun ja Miehen ensitreffeistä. Viihdyttiinkin sitten yhdessä tiiviisti ja puoli vuotta tuosta tapaamisesta muutettiin saman katon alle (tai pikemminkin, minä muutin miehen katon alle). Puolisen vuotta tuosta jätettiin ehkäisy pois ja annettiin vauvalle lupa tulla. Tuosta on nyt lähes kolme vuotta aikaa. Yhdessä ollaan oltu siis neljä vuotta, joista kolme on yritetty vauvaa. Hmm...

Tämä päivä on meille kuitenkin juhlapäivä. Ihanaa on herätä aamulla, kun toinen rutistaa kainaloon ja kuiskaa "hyvää vuosipäivää rakas".

Ei voi tietää, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Muutama päivä sitten maailma mullistui taas kerran, kun kuulin että siskollani on vakava sairaus. Olen luopunut jo ajat sitten yrityksistä ymmärtää mitä järkeä tässä kaikessa on. Okei, minun sairaus on kyllä hyvinkin pysyvää sorttia, mutta kuulemma se ei sentään lyhennä elinvuosia (tai näin mulle kerrottiin, kun diagnoosi tuli). Melkein kaiken muun se voi viedä, mutta ei (toivottavasti) henkeä. Siskon ja hänen perheensä puolesta pelkään valtavasti. Ja ihan kuin heidän elämänsä olisi ollut jotenkin liian helppoa tähän asti! Kun jotenkin osaisin auttaa. En voi tehdä muuta kuin kuunnella ja olla tukena, tai ainakin yrittää.

Minulla ja miehellä on juhlapäivä, mutta juhlamieltä on nyt vaikea löytää. Eilen otin viimeisen Primolutin ja nyt odotetaan uutta kiertoa, uutta satsia Puregonia. Onneksi kaava on nyt lyhyt, se tuntuu paremmalta. Tosin olen jo miettinyt sitäkin, onko järkeä aloittaa uutta hoitoa nyt, kun mielessä on niin paljon muutakin? Siskon tilanne ennen kaikkea muuta, lisänä vielä omat opiskelut (miten ne voikin stressata niin paljon!) ja uuden kodin suunnittelu (sinänsä ihan mukavaa, mutta toisaalta todella työlästä hommaa). Vaan toisaalta en haluaisi odottaa enää yhtään. Se nyt ei kyllä ole muutenkaan niitä mun vahvoja puolia...

Ulkona ripsii lunta, on hiljaista ja rauhallista. Voi kun jostain voisi saada tuota rauhan tunnetta myös omaan mieleen. Miten se sanonta menikään, täytyy toivoa parasta (en halua pelätä pahinta).

Hyvää uutta vuotta, kaikesta huolimatta!

Joulu

Viime jouluna vannoin, että seuraava joulu olisi erilainen. Suurin toive oli tietysti se, että tätä joulua olisi jo vietetty vauvaperheenä tai ainakin raskautuneena. Lisäksi olin saanut tarpeekseni kaikesta jouluhössöttämisestä, jouluruuhkista, joulukorteista, kaikesta mitä jouluun liittyy. Ennen kaikkea siitä, että lapsettomana pariskuntana meidän automaattisesti odotetaan reissaavan jouluna, juhlivan sitä jossain muualla kuin kotona. Kesällä olimme vielä miehen kanssa tosissamme varaamassa jouluksi mökkiä, suunnittelimme että vietämme joulun ihan kaksistaan (tai kolmistaan, koiruus tietysti mukana). En enää muista miksi se jäi, emme kai halunneet satsata rahallisesti niin paljon omanlaiseen jouluun. Lopputulema on se, että taas on pakattu tavarat laukkuihin, jouluna ei olla taaskaan kotona. Lahjat on ostettu muiden lapsille, ei vieläkään omille.

Vielä muutama vuosi sitten oli ihan täysin jouluihminen, nautin kaikesta mihin voi yhdistää sanan joulu. Jotain on sittemmin tapahtunut, ehkä aikuistuin, keski-ikäistyin, tylsistyin, tai jotain. En osaa kuvitella millainen joulu meillä olisi, jos olisimme lapsiperhe. Ehkä joulu tuntuisi taas joululta.

Eipä sillä, juuri nyt on ihan rauhallinen mieli, ei ehkä vielä jouluinen, mutta aika levollinen silti. Ehkä ensi joulu on jo erilainen. Ja onhan joulussa toki vielä ne hyvätkin puolensa. Rakkaiden ihmisten tapaaminen ja läheisyys. Jouluherkkuja odotan jo vesi kielellä. Tänään korkataan miehen kanssa tryffelit ja avataan jo muutama lahja. Huomenna reissataan, mutta tämä aatonaatonatto on meidän oma joulupäivä.

Hyvää joulua rakkaat blogiystävät!!

Terveisiä pohjalta

Sitä aina välillä kuvittelee, että mikäs tässä ollessa. Olo ei ole sen enempää surullinen kuin onnellinenkaan, mikään ei tunnu erikoisen ahdistavalta. Kunnes sitten taas jysähtää. Toisinaan siihen tarvitaan vain se, että näen kaupassa raskaana olevan naisen. Toisinaan taas tarvitaan negatiivinen raskaustesti, kuten nyt viimeksi taas (miljoonannen kerran) kävi. Aamulla kun mies lähti töihin, jäin kotiin ihan hyvillä mielin, olin suunnitellut kaikenlaista mukavaa ajan kuluksi. Kun mies sitten tuli iltapäivällä kotiin, oli kaikki ihan päälaellaan. Muru oli jo kauhuissaan siitä mitä kamalaa oli tapahtunut, kun löysi minut kotoa täysin repaleina ja hajallaan. Mitään sen kamalampaa ei sitten ollutkaan tapahtunut kuin negatiivinen testi. Mutta juuri niihinhän me ollaan totuttu, niitä ollaan tehty ja nähty. Ei kai siinä pitäisi olla mitään sen kummallisempaa.

Jostain syystä mun aivot ja mieli vaan toimii niin, että jos saan päähäni jonkin negatiivisen ajatuksen, siihen mukaan lähtee sitten koko mieli. Kaikki muuttuu negatiiviseksi ja mieleeni tulee aina vaan uusia ahdistuksen aiheita ja pian en näe mitään muuta kuin mustaa. Istun kylppärin lattialla ja itken. Makaan sängyllä ja itken. Itkua, joka ei auta tai helpota oloa yhtään. Mutta mitään muutakaan en osaa tehdä. Suunnilleen tässä tilassa olin kun mies minut löysi.

Tunnen lisäksi kamalaa häpeää siitä etten osaa käyttäytyä kuin fiksu aikuinen, en osaa hillitä itseäni. Tai en halua. Päästän suustani kaikkea kamalaa, mies on kauhuissaan miten voin puhua sellaista. Mitä siihen voi sanoa, tervetuloa minun maailmaani, minun mieleeni. Ja sitten tulee syyllisyys, aivan järkyttävä syyllisyys. Pilaan surullani ja katkeruudellani kaiken sen hyvän, mitä elämässäni on. Tunnen syyllisyyttä siitä, että mies joutuu joka ikinen päivä tukemaan ja kantamaan mua, eihän meidän elämän pitänyt mennä niin. Rakkaani saa kuulla ja nähdä ja kokea kaiken sen pahan olon, mitä minussa on. Toki me luvattiin rakastaa toisiamme niin hyvinä kuin pahoina päivinä, kyllä minä sen muistan. Mutta eikö niitä pahoja päiviä ole ollut jo tarpeeksi?

Lainasin kirjastosta kirjan Lapsettomuus kriisinä. Ainakin sisällysluettelon mukaan siinä näyttäisi olevan paljon meille ajankohtaista tekstiä. Elämässä on ahdistavia ja stressaavia asioita, mutta silti vielä jotain paljon suurempaa. Rakas ihminen, jonka kanssa haluan elää lopun elämääni. Parisuhde, joka on mulle tärkeämpää kuin mikään muu asia tässä elämässä. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos lapsettomuus rikkoisi jotain peruuttamattomasti meidän väliltä. Rakas sanoo mulle päivästä toiseen, että juuri minun kanssa hän haluaa olla, minua hän rakastaa. Sen varaan mun täytyy heittäytyä, siihen mun täytyy uskoa, kävi miten kävi.

Hiljaiseloa

Uuden hoidon lääkkeet odottavat jo kaapissa. Hoidon aloitus riippuu siitä, milloin uusi kierto alkaa. Jos se alkaa tämän viikon aikana, hoito ehditään luultavasti tehdä ennen joulua. Jos kierron alku venyy pidemmälle, hoito menee ensi vuoden puolelle. Lääkäri oli myös lyhyen kaavan kannalla, joten sillä mennään seuraavaksi. Pitkä kaava toimi periaatteessa ihan hyvin, mutta ei ole mitään estettä kokeilla nyt lyhyttä. Orgalutran-piikki näyttää kyllä keljulta, mutta mieluummin pistän sitä Puregonin lisäksi, kuin käytän taas viikkokaupalla ensin nenäsumutetta. En varsinaisesti ikävöi päänsärkyä ja kuumia aaltoja.

Muuten elän nykyään hissukseen, olen enimmäkseen päivät kotona koiran kanssa, yritän saada opiskelujuttuja eteenpäin (yksi essee on jo valmis, jee) ja katselen välillä jotain televisiosta. Yritän nukkua mahdollisimman hyvin ja pitkään. Kerään voimia. Toisaalta pieni ääni mielessäni sanoo, että olen jo liian eristäytynyt muusta maailmasta. En ole jaksanut pitää yhteyttä ystäviin tai tuttuihin, mistä siihen saisi energiaa? Välillä myös tuntuu, että olen mennyt takapakkia tämän lapsettomuuden kanssa. Viime viikkoina on tuntunut aivan erityisen pahalta lukea facebookista tuttujen tai puolituttujen vauvautumisista. Vähän väliä mielessä käy, että nyt olisin jo sillä ja sillä viikolla, jos se elämäni ensimmäinen raskaus olisi edennyt normaalisti.

Yksityisen klinikan lääkäri oli aivan ihana. Hänellä oli aikaa kuunnella ja jutella, mikä tuntui uskomattomalta julkisen puolen jälkeen. Hyvää kohtelua saimme kyllä sielläkin, mutta se maailma on vain niin erilainen. Tähän lääkäriin voi ottaa yhteyttä myös viikonloppuna ja kuulemma pitääkin, jos kierto myös alkaa viikonloppuna. Rahalla saa ja hevosella pääsee, niinhän sitä sanotaan... Emme ole miehen kanssa miettineet tätä uutta hoitoa pitemmälle, kuulemma pääsemme kyllä takaisin julkisellekin halutessamme ja siellä otetaan myös huomioon perussairauteni uutta hoitoa suunnitellessä. Toisin sanoen uuteen hoitoon pääsee julkisellakin siis suht nopeasti.

Lääkäri myös katsoi ultralla tilannetta ja taas kävi ilmi kuinka oudosti kroppani reagoi clomeihin. Tuolloin oli kiertopäivä neljä (clomikierron jälkeen siis) ja toisessa munasarjassa möllötteli 20 mm follikkeli ja limakalvokin kuulemma oli jo todella hyvä. Uskomatonta. Joskus muinoin kävi sama juttu, clomien lopetuksen jälkeen seuraava kierto oli ruhtinaalliset 17 päivää. Olen tässä sitäkin ihmetellyt että missä ihmeen välissä vanha limakalvo ehti kadota alta pois (kun vuoto oli taas todella vähäistä) ja varsinkin, missä välissä uusi limakalvo ehti kasvaa?? Ei kai se kuitenkaan voi samaa limakalvoa olla, kun eikös kuitenkin vanha limakalvo aina vuoda pois kierron lopussa? Näin hyvin perusbiologia on täällä hallussa... Saimme kotiläksyksi kehotuksen heilutella peittoja ahkerasti, kun ei ole mitenkään mahdotonta raskautua luomustikin. Miksiköhän siihen on niin vaikea uskoa... Toisaalta, ovulaation jälkeinen tuhru alkoi normaalisti heti ovulaation mentyä mutta loppui eilen. Moista ei ole ennen tapahtunut. Tosin nyt kun kirjoitan siitä tähän, se alkaa taatusti hetikohta uudestaan. Vaan toivossahan on hyvä elää, kuulemma.

Vanha tuttu

Mitäpä muuta testin tulos oli kuin negatiivinen, taas kerran. Pöljä kun olen, jätin testin kylppäriin pyykkikoneen päälle ja kun myöhemmin kävin katsomassa, oli testiin ilmaantunut se kuuluisa roskishaamu. Vaan kun nuo roskishaamut ovat yhtä tyhjän kanssa, alkaa tämä ekan hoitokierroksen viimeinen pas olla ohi. Jotain mystistä siinä kuitenkin on kun näkee testi-ikkunassakin väriä, olkoonkin että se on ilmaantunut siihen testiajan jälkeen.

Eilen tosin jo vakavissani harkitsin että olisin tänään käynyt yksityisellä lääkäriasemalla mittauttamassa hcg:n, mutta jätin nyt senkin sitten väliin. En vain kertakaikkiaan jaksanut lähteä. Päätä särkee ja syysflunssa tekee tuloaan. Ja vaikka olisihan se ollut kiva kerrankin saada ihan virallinen tulos, niin toisaalta se on tässä tilanteessa vain turhaa rahanmenoa. Nega on nega, sama mitä kautta se kerrotaan.

Olin kuvitellut etukäteen, että tämän viimeisen pas:n epäonnistuminen olisi varmasti älyttömän raskasta, pelkäsin että miten ikinä selviän uudesta pettymyksestä. Edellisestä pas:sta tuloksena kuitenkin oli alkuraskauden keskenmeno ja nyt kyseessä olivat meidän viimeiset alkiot. Mutta jostain syystä kävikin vähän toisin. Totta kai olisin mieluummin valinnut plussan ja raskauden, mutta jotenkin oudosti tämä tilanne on kuitenkin niin tuttu ja jopa turvallinen. Yritin kyllä pitää toivon rippeistä kiinni viimeiseen asti, mutta kaipa tiesin tuloksen jo ennen testiä, jollain tavalla. Kyyneleet tulivat siinä vaiheessa, kun kerroin miehelle tilanteen. Silti nyt tuntuu että edellinen pas ja se miten se päättyi, oli paljon paljon raskaampaa.

Kun sain enimmät itkut itkettyä, varasin ajan yksityiselle klinikalle. Lähdemme uuteen hoitoon heti kun se on mahdollista. Pyysin yliopistosairaalasta tähän ensimmäiseen hoitoon liittyvät tiedot, toivottavasti ne ehtivät tulla viikon sisällä, aika klinikalle on jo tasan viikon päästä. Lugesteron-kuuri loppui eilen, saa nähdä kuinka monta päivää luget vielä jaksavat pitää vuodon poissa (villi veikkaus on että se alkaa about 5 päivän päästä, jostain kumman syystä keltarauhaslääkkeet tuntuvat venyttävän uuden kierron alkamista aina vaan pidempään). Olen kuitenkin lähestulkoon varma siitä, että uusi kierto ehtii alkaa ennen ensi viikon aikaa. Toiveissa onkin uusi hoito sitä seuraavaan kiertoon. Tai jos hoidon alkaminen menee ensi vuoden puolelle (onhan siinä klinikallakin varmaan joulutauko välissä), toivottavasti saisin kuitenkin mukaani uuden hoidon reseptit ja voisin käydä hakemassa lääkkeet vielä tämän vuoden puolella. Eläköön Kelan maksukatto.

Ehkä joskus myöhemmin voisi analysoida tarkemminkin tätä läpikäytyä ensimmäistä hoitokierrosta, mutta ei vielä. Käyn sen sijaan etsimässä kaapista finrexinit ja lämmitän kuumaa vettä sekä kupillisen glögiä. Juuri nyt tarvitaan jotain lämmintä ja lohdullista.