Turhauttavaa

Ennen aikojaan iloitsin siitä, ettei Procrenista ole tullut juuri mitään sivuoireita. Nukun tosi huonosti, unen tuloon menee aikaa ja näen lähes tulkoon joka yö painajaisunia. Muistan painajaiset myös vuoden takaa, tosin silloin ne tulivat Puregonin kylkiäisinä. Pelottaa ajatellakin Puregonin aloitusta, jos painajaiset vaan tästä pahenevat niiden myötä! Lisäksi tuntuu, että olen jatkuvasti räjähtämäisilläni. Pinna on todella kireällä ja kiukuttelen ja nipotan miehelle kaikesta mahdollisesta. Univaje ei tietenkään mitenkään auta asiaa. Jatkuvasti on kuuma, ei niinkään mitään aaltoja, vaan ihan jatkuvaa hellettä. Muun muassa siitä valitin miehelle, että onko se reilua että tähän ikään mennessä käyn läpi vaihdevuosia jo toiseen kertaan...

Lisäksi huolettaa sekin miten perussairaus tällä kertaa reagoi hormonitoiminnan alasajoon. Viime vuonna sain sumujen myötä pahenemisvaiheen, joka meni onneksi ohi sen pahempia jälkiä jättämättä. Mielessä on kuitenkin käynyt, että ehkä tämä väsymys on taas muutakin kuin pelkkää Procrenin aikaansaannosta. Olen mielestäni kuitenkin paremmassa fyysisessä kunnossa kuin viime vuonna hoitojen aikaan. Paino on tosin selvästi korkeammalla, mikä alkaa itseäkin kyllä jo rasittaa. En näköjään osaa enää syödä terveellisesti tai pysyä erossa jääkaapista. Se hyvä puoli kotona olemisesta kuitenkin on ollut, että olen liikkunut ja ulkoillut enemmän, kiitos koiran. Ärsyttävää tosin on, että vaikka mieli tekisi kävellä pitempään, kroppa sanoo että ei. Viimeksi näin kävi eilen, sain tehdä tosissani töitä että jaksoin kävellä kotiin. Jalat olivat kuin puupölkyt. Toisaalta ei ole enää kuin viikko kontrolliultraan, jospa selviäisin edes tällä voinnilla sinne asti.

Unen tuloa odotellessa eilen mielessä pyöri, että kuinka epäreilua elämä voikaan olla. Enkä nyt siis edes ajatellut itseäni, vaan rakasta ihmistä, joka taistelee syöpää vastaan. Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain aiemminkaan, mutta syöpä (jo toiseen kertaan) on jo jotain käsittämättömän epäreilua. Olen monesti kuullut sanottavan, että kyllä elämä kantaa. Nykyään mun silmiin kuitenkin näyttää siltä, että se pikemminkin lyö kapuloita rattaisiin tai suorastaan jalat alta. Pelottaa, tämän rakkaan ihmisen puolesta ja hänen puolisonsa ja lastensa puolesta. Lääkärin sanojen mukaan syöpä on herkästi uusiutuvaa ja aggressiivista tyyppiä. Flunssan vuoksi solusalpaajahoitoa ei ole voitu vielä aloittaa, peruskunto on liian heikko. Edessä monen kuukauden sytostaatit ja päälle sädehoidot. Kotona kolme pientä lasta.

Omat murheet tuntuu vähäpätöisiltä ja mitättömiltä. Purnasin miehelle, että mikä oikeus mulla tai meillä olisi edes nauttia elämästä tai odottaa uuden elämän syntyä, kun lähellä käydään tuollaista kamppailua. Sain vastaukseksi ettei elämää voi laittaa jäähylle tai kuluttaa kaikkea energiaa pelkäämiseen ja suremiseen. Ymmärrän ajatuksen periaatteessa, mutta en ainakaan vielä käytännössä. Olen luonteeltani ehkä muutenkin liian herkästi pelon ja epävarmuuden vietävissä, myös tässä tilanteessa. Onneksi lähelläni on tuo mies, kallio ja peruskivi joka mua kantaa. Pitää sylissä kun itken ja tekee parhaansa saadakseen mut pysymään maan pinnalla, hyvässä ja pahassa. Jolle en varmaankaan osaa edes kunnolla ilmaista, kuinka tärkeä hän mulle todella on.