Auts!!

Tänään on joko kp28 tai kp1, paljon on jo viitteitä jälkimmäisestä. Krampit ja selässä/kyljessä oleva pistos ja jomotus helpottuivat Panacodilla, mutta lääkkeen vaikutus hiipui taas ja uusi tabletti on pakko kohta nielaista. Onneksi on kauranjyvätyyny, joka lämmitettynä helpottaa oloa myös. Jäin täksi päiväksi kotiin potemaan, tosin huomisenkin kohtalo on vielä auki, jos menkkojen alku venyy huomisen puolelle. Työkaveri kuulosti tympiintyneeltä kun aamulla soitin että jään kotiin, mutta en kertakaikkiaan jaksa nyt ajatella työjuttuja. Väsyttää.

Suprecurin sumuttelu on sujunut ihan hyvin. Jälkimaku on paha, mutta siedettävä ainakin toistaiseksi. Mitään vaikutuksia en ole vielä huomannut, toivon silti kovasti ettei sumute viivästytä menkkoja. Aamulämpö oli tänään vielä koholla (36.8), eli näyttäisi siltä ettei tulva vielä tänään kivuista huolimatta alkaisi..

Mielessä on sumuttelun aloittamisen jälkeen kummitellut myös oma riippakiveni, perussairaus joka on viimeiset pari vuotta pysynyt kiltisti taustalla, mutta joka voi minä päivänä hyvänsä muistuttaa itsestään rankemman kautta. Välillä mietin järkyttävää väsymystäni, johtuuko se alakuloisuudesta (tai jopa lievästä masennuksesta?), huonosta fyysisestä kunnosta (paljon mahdollista), unen puutteesta (tuskin, olen nukkunut viime viikot about 8 tuntia joka yö) vai ehkä osittain sairaudestani. Väsymys kun on se tavallisin oire. Sairauteni ei näy päällepäin ja vaikka töissä siitä tiedetäänkin, välillä tympii kun ajatellaan että mikäs tuolla Helmikkäällä muka on, terveeltähän se näyttää, kyllähän se voi ylitöitä tehdä siinä missä muutkin. Enkä halua sairauteni vuoksi erottua porukasta, mutta en voi sitä toisaalta unohtaa ja olla niinkuin sitä ei olisi olemassa. Yksi suuri asia toivelistallani onkin se, etteivät nämä IVF:ää varten ottamani lääkkeet ja hormonirääkki herätä peikkoa talviuniltaan... Olen kyllä nyt päättänyt senkin, että varsinkin tämän hoidon aikana heittäydyn itsekkääksi ja yritän parhaani mukaan olla stressaamatta työasioista. Olen kuukausikaupalla tehnyt muidenkin töitä omieni ohessa ja lähiviikkoina haluan tuota kuormaa keventää. Oma ja mieheni jaksaminen saa nyt luvan mennä töiden edelle.

Muutama tunti vielä odotusta ennenkuin saan rakkaan mieheni töistä kotiin. Tuliaisina toivomani levy Fazerin sinistä.

Alku

Tästä se alkaa, sekä tämä blogi että ensimmäinen IVF-hoito. Tai jos tarkkoja ollaan, ensimmäiset Suprecur-suihkaukset otin jo eilen, eli pikkasen myöhästyi tämän blogin aloitus. Sumuttelua kestääkin sitten kokonaiset kolme viikkoa ennen ensimmäistä ultraa, tuntuu että siihen on pieni ikuisuus vielä. Mutta toisaalta on hyvä tunne siitä että nyt oikeasti tapahtuu jotain konkreettista.

Muuten mieli on ihan hämmentynyt. Tähänkö asti ollaan nyt tultu, IVF, me, oikeasti? Kun yritys meillä alkoi, en osannut mitenkään arvata mitä tuleman piti. En, vaikka omasta perhepiiristä löytyy tahatonta lapsettomuutta ja monta vuotta kestänyt (onneksi tuloksellinen) hoitorumba. Voisi tietysti ajatella, että "olisihan se pitänyt tietää". Oli miten oli, tässä sitä ollaan, suihkutellaan ja jännätään milloin ja miten lääke alkaa tuntua elimistössä. Odotettavissa on ainakin kuumia aaltoja, univaikeuksia ja mielialan muutoksia. Nämä on päälllimmäisinä jäänyt mieleen kun olen netistä lueskellut kokemuksia Suprecurista. Pistoslääkkeetkin jo odottelevat jääkaapissa, mutta niihin on tosiaan vielä aikaa.

Jo nyt on vaikeuksia keskittyä työntekoon, ajatukset karkailevat milloin minnekin. Helmikuusta on töiden puolesta tulossa erittäin kiireinen ja ihmettelen vain, miten ihmeessä saan jatkossa työni tehtyä. Stressi ei voi mitenkään olla hyväksi hoitojen kannalta, mutta mistä ihmeestä keksin keinot rentoutua ja pitää mielen positiivisena..? Nyt kun mieli ei ole (poikkeuksellisesti) maassa, ajatus IVF:stä tuntuu melkeinpä helpotukselta ja todelliselta mahdollisuudelta. Ja myönnettävä on, samalla myös pelottavalta. Vaan kukapa tietää, vuoden päästä maailma voi näyttää hyvinkin erilaiselta.