Juupas eipäs

No niin, sieltä se paniikki tuli. Viime yö meni aika heikosti, uni tuli vasta pikkutunneilla ja nyt olo on aikasta hutera. Lämpöasteita on täällä sisälläkin ihan mukavasti ja tällainen nihkeys ja hikisyys ahdistaa (juu ei saisi valittaa kesän lämmöstä, mutta henkkoht olo käy kyllä tukalaksi kun mennään yli +25 asteen ja tuo lukema jäi taakse jo joku päivä sitten..). Suurimpana oloon vaikuttaa tietysti levottomuus, kun ajatuksissa pyörii vain se yksi ja sama. Mies kysyi aamulla milloin olin ajatellut testata ja vastasin että lauantaina. Nyt vaan tuntuu siltä että pokka saattaa pettää jo aiemmin. Olen lueskellut muutamaa lapsettomuusaiheista keskustelua netissä ja näyttäisi siltä että monet alkavat testailla jo pp10, useimmat pp12 ja loput viimeistään pp14. Oltiin Miehen kanssa puhuttu että ei nyt hätäillä, kun meillä nuo aika myöhäisessä vaiheessa testatut plussatkaan eivät ole kestäneet alkua pitemmälle. Mutta sitten toisaalta, eikö nuo plussat ja niiden hiipumiset kerro nekin jostain? Ja jos nyt kävisikin taas kerran sama paska juttu (ei voi käydä!), niin jokohan sitten asiaa alettaisiin jo tutkia..? Mutta jos nyt kuitenkin vielä malttaisin mieleni vähän aikaa. Sitä paitsi, se tuhruvuoto jatkuu edelleen. Viikonloppuna tosin meni pari päivää lähestulkoon ilman mitään lisävuotoja, mutta sitten se onneton teki paluun ja on jatkunut entiseen malliin. Tänään on kulunut kaksi viikkoa siirrosta, huomenna tulee (tai tulisi) täyteen kaksi viikkoa tuhruvuotoa (kaikesta sitä ihminen pitääkin lukua...). Oma ennätys taitaa olla sekin.

Ajankulua

Tämä on taas niin tätä, toisaalta haluaisin pysäyttää ajan (nyt kun vielä kaikki on mahdollista) ja toisaalta tekisi mieli hypätä suoraan viikonloppuun ja Testipäivään. Sitten ei enää tarvisi (tai saisi...) jossitella. Nyt on pp13, kiertopäivä taitaa olla 32. Klinikan hoitaja oli merkannut testausajankohdaksi tulevan viikonlopun, lauantain tai sunnuntain. Lauantai olisi jo pp16, se saa luvan riittää. Mutta sinne asti pitää vielä jotenkin sinnitellä.

Ei oikeastaan mitään muutoksia olotilassa sitten viime postauksen. Samoja oireita (tai mitä nyt voisi oireiksi kuvitella) tunnen edelleen, välillä taas ei tunnu yhtään mitään erityistä. Siitäkin sitten tietysti huolestuu. Onneksi on kaikenlaista pientä puuhaa, mitä voi kehittää ajankuluksi. Sitten on taas ilta, tulee yö ja seuraava päivä ja ollaan taas vähän lähempänä lauantaita. Miehellä on nyt viimeinen viikko töitä ennen lomaa, tiedossa onkin sitten alkavan loman kunniaksi jotain todella upeaa, tai sitten jotain ihan päinvastaista. Voi kunpa se olisi jotain onnellista..!!

Katsottiin viikonloppuna Hiljaa toivotut. Hyvä ja tärkeä elokuva, tykkäsin (huom, tulossa spoiler!). Silti tässä lapsettomuuden suossa tarpoessa jo sekin, että joku onnistuu ensimmäisestä IVF:stä, tuntuu epäreilulta. Kuinka pieni voikaan ihmisen mieli olla... hävettää. Ja sitten taas toisen parin kokemat monet keskenmenot surettavat niin paljon. Yhdessä pienessä hetkessä suurimmasta onnesta tulee suurin suru. Ehkä jotain voin siitä ymmärtää, vaikka tämä meidän tarina vasta lyhyt onkin. Suuresti nostan kuvitteellista hattua kummallekin parille, aivan uskomattoman rohkeaa lähteä mukaan tällaiseen elokuvaan. Itse en siihen pystyisi.

Hmm, nythän on jo iltapäivä. Ei montaa tuntia, niin on jo ilta. Ai miten niin aika kuluu hitaasti...

Jotain vanhaa, ei mitään uutta

Juu ei auttanut yhden lugen lisääminen, tuhruilu on jatkunut ja pikemminkin lisääntynyt. Mukana on välillä myös ihan selkeää vertakin. Kovaa vauhtia sieltä siis on limakalvo jo tulossa pois. Jos tästä vielä jotain muutakin tulee kuin menkat, niin se on sitten jo vuosisadan ihme.

En yleensä tykkää kirjoitella oireista, olen kai sen verran taikauskoinen että en uskalla kirjoittaa niitä ylös (tietää kuitenkin huonoa onnea, you know). Nyt kun pyyhe on jo lähestulkoon kehässä jotain voisi ehkä kirjoittaakin, tuskin tällä kirjoittelulla enää saa manattua mitään suuntaan tai toiseen. Tänään on pp7, viikko siirrosta. Mitä sitä nyt sitten voisi olla... Jotain masutuntemuksia on ollut, eilen illalla varsinkin pisti ja jomotti selkeästi oikealla. Mietin jo Panadolin tai kauratyynyn hakemista, mutta yön aikana kipu oli kadonnut. Rinnat ovat tutusti turvoksissa ja aamulla huomasin jotain kipuiluakin, mutta nyt taas ei tunnu mitään sillä suunnalla. Janottaa kovasti ja hikoilen kuin pieni eläin, mutta se voi tietysti liittyä siihenkin että kävelin aamulla pari tuntia kaupungilla raahaten täpötäyden olkalaukun lisäksi kahta raskasta ostoskassia (ja kotiin päästyä vielä tunnin lenkki koiruuden kanssa). Keltarauhaslääkkeet menevät taas paremmin paikoilleen, "ahtauden" tunnetta ei enää ole. Ne pari kertaa kun olen ehtinyt olla raskaana, selkein oire plussasta on ollut juuri se kuinka paikat ovat olleet ahtaat ja turvoksissa. Sen on huomannut juuri noita progesteronilääkkeitä laittaessa. Tälläkin kertaa sitä tunnetta siis oli muutaman päivän ajan, mutta nyt se on poissa. Ehkä juuri tämän vuoksi uskoa onnistumiseen ei nyt enää hirmuisesti ole. Lisäksi tuo tuhruvuoto ei kauheasti osakkeita taida parantaa.

Neurorintamallakin olen jotain pieniä juttuja ollut huomaavinani. Olen ainakin toistaiseksi kuulunut niihin onnekkaisiin, joiden mäsään kesän lämpö ei juuri vaikuta. Kesäkuun alun helteet eivät saaneet aikaan oireilua, mutta nyt parina päivänä on sitten huipannut tavallista enemmän ja kaupungilla kävellessä piti muutamaan otteeseen hakea parempaa tasapainoa. Bussipysäkilläkin piti ihan ottaa pari lisäaskelta, etten olisi horjahtanut bussin alle. Tasapainon heittely mulla ehkä on yleensäkin se tyypillisin juttu, ellei tuntoaistimuksia oteta huomioon (niitä kun on jossain määrin jatkuvasti eikä niihin normaalisti kiinnitä edes huomiota). Voihan se olla, että tämä hoitokierto saa nyt nämäkin jutut aikaan, mistäpä sen tietää.

Tämmöistä siis tällä kertaa. Mukavaa on se että edessä on rauhallinen viikonloppu kotosalla, ilman mitään erityisiä suunnitelmia. Ruokaostokset tehtiin jo eilen, tuumittiin ettei sitten tänään enää tarvi tunkea ruuhkaan. Onni on muuten iso jääkaappi! Vanhassa asunnossa meillä oli sellainen yhdistelmäversio, jää-pakastinkaappi, joka oli aina ihan ääriään myöten täynnä. Nytten saatiin monen päivän tarvikkeet hyvin mahtumaan ja vielä jäi tilaakin. Viikonlopun ruoat on siis valmiiksi mietitty ja edessä onkin monta päivää herkuttelua. :) Yritän parhaani mukaan olla miettimättä piinapäiviä tai mitään muutakaan, vaan rentoudun rakkaan kainalossa ja nautin uudesta, ihanasta kodista (ollaan jo varauduttu siihen että lähipäivät kuluu sateen vuoksi neljän seinän sisällä). Ai niin, Hiljaa toivotut -dvd kolahti postilaatikkoon tällä viikolla, mutta vielä en ole uskaltanut sitä katsoa. Ehkä viikonloppuna, ehkä ei. Sitten kun siltä tuntuu.

Hyvää juhannusta!

Pöh

Höh ja pöh. Puolitoista päivää siirrosta alkoi tuhru. Sitä tulee vähän edelleen ja se on hyvin hyvin haaleanruskeaa, mutta silti. Ärsyttää ja hämmentää. Aiemmin tukilääkkeet ovat pitäneet tuollaiset poissa jopa pari viikkoa siirrosta. Lisäksi progesteronipuikkojen kanssa säätäminen on taas todella säätämistä, en millään meinaa saada niitä laitetuksi kunnolla. Tekisi mieli hypätä lennossa takaisin lugesteroneihin. Tosin lisäsin jo omavaltaisesti yhden lugepalleron päivittäiseen lääkearsenaaliin, nyt keltarauhastukea on sama määrä mitä keväällä. Ajattelin, että jos yksi luge lisää riittäisi lopettamaan tuhrut. Jää nähtäväksi.

Toisaalta tämä tuntuu niin mitättömältä ja tarpeettomalta valitukselta. Kun on huoli ja suru niiden puolesta, joilla on oikeasti isoja mustia pilviä pään päällä.

Murusia

Käytiin aamulla klinikalla hakemassa mukaan kaksi murusta! Oljessa olleista kolmesta alkiosta kaikki olivat selvinneet sulatuksesta, mutta yksi ei ollut jaksanut jatkaa eteenpäin. Nämä kaksi olivat olleet joutuisampia, alkiot oli otettu sulamaan eilen iltapäivällä ja olivat ehtineet nelisoluvaiheesta kuusisoluisiksi. Toinen luokkaa kolme, toinen neljä. Ei sinällään kuulosta kovin hyvältä, mutta lääkäri sanoi tuota nelostakin tosi nätiksi alkioksi. Meidän muruset!

Siirto meni taas tosi helposti, melkeinpä nolottaa tunnustaa etten huomannut milloin tarkalleen lääkäri siirsi alkiot kohtuun. Jossain vaiheessa lääkäri ja hoitaja jäivät odottamaan jotain uutista labran puolelta ja luulin että silloin vielä odotettiin alkioita siirtoon. Mitä vielä, lääkäri vain odotti varmistusta että katetri oli tyhjä. Muruset olivat jo kohdussa! Katsottiin sitten vielä ultralla että ilmakupla oli siellä missä pitikin. Mies oli onneksi paremmin pysynyt tapahtumissa mukana ja ehti todistaa itse siirronkin. Lääkäri vakuutteli että parempi näin, että kohtu ei ainakaan ala reagoida ja supistella kun tulee yllätetyksi. Jospa se olisi hyvä merkki. Tuntui vain niin nololta etten huomaa mitä tuolla alapäässä oikein hommataan... Kaikenlaisia tilanteita sitä tuleekin eteen! Hyvä juttuhan se on, ettei mitään mutkia ole ja siirrot menevät niin hienosti. Kunpa lopputuloskin olisi sen mukainen!

Piinapäiviä odotellessa itku on herkässä (edelleen) ja tuskin se tästä ainakaan helpottaa. Hoitaja kehotti testaamaan vasta reilun parin viikon kuluttua. Kun keväällä kävi miten kävi, niin silloin Miehen kanssa mietittiin että olisi parempi odottaa ainakin kolme viikkoa ennen testiä. Katsotaan sitten.

Nyt meillä on kuitenkin taas toivoa.

Myrskyn silmässä

Kiitos kaikille onnentoivotuksista! On kyllä ihanaa, kun tavarat on jo suurimmaksi osaksi löytäneet paikkansa ja uusi koti tuntuu jo omalta. Home sweet home.

Ulkona paistaa aurinko, mutta täällä sisällä pyörii hormonimyrsky, pahinta mahdollista lajia. Lääkärikin kyseli ultrassa että miten olen reagoinut jättiannokseen estrogeenia. Progynovat ovat tosiaan saaneet sekä kropan että pään surraamaan kiitettävästi, en muista että edellisissä PAS:seissa käytetyt lääkkeet olisivat tehneet samaa... Tai sitten olen vain unohtanut autuaasti viime vuoden hormoniryöpyt. Estrogeenin lisäksi tänään alkoi Progesteron-lääkitys, joten ei tuo myrsky ainakaan laantumaan päin ole. Lisäksi päivittäin menee kortisonia ja primaspania, plus tietysti monivitamiinit. Ihan kiitettävä lääkecocktail taas kerran.

Vähäisistä yöunista huolimatta olo on ollut ihmeen energinen, heti aamulla tulee tarve ryhtyä puuhaamaan jotain. Toisaalta pillahdan itkuun pienimmästäkin asiasta. Sanoin lääkärillekin että olen ollut todella itkuherkkä viime päivinä, mies tosin arveli että se voi johtua muuttostressistäkin. Ehkä. Loukkaannuin myös verisesti anopille ja appiukolle. He tulivat muuttoavuksi ja asuivat muutaman päivän meidän kanssa saman katon alla. Yhtenä helteisenä iltana tuskailin meidän koiran kanssa, jolla tuntui riittävän loputtomasti energiaa kaikenlaiseen pikkujäynään. Anoppi siihen sitten kommentoi, että ei se kuule ole helppoa vauvankaan kanssa. Että jos sulla koiran kanssa on noin vaikeaa (ei nyt ihan näitä sanoja käyttänyt, mutta pointti oli kyllä tuo), niin kyllä se vauva on vielä paljon hankalampi. Että olisikohan hyvä miettiä vauvahaaveita siltäkin kannalta. Tähän sitten appiukko vielä lisäsi, että juu, kyllä se vaan on lasten kanssa vielä paljon raskaampaa. Ai jaa, ihanko totta???!!! Kas kun mä olen aina luullut, että vauvanhoito tai lapsenhoito olisi ihan leikkiä vain. Miehen vanhemmat kyllä tietää meidän hoidoista ja keskenmenoista. Ehkä ajattelivat, että ovat avuksi. En kehdannut sanoa pahasti (mieli olisi kyllä tehnyt), joten menin toiseen huoneeseen itkeä pillittämään. On se ihanaa, kun ihan läheisetkin ihmiset niin auliisti jakelee näitä viisauksia...

Torstaina se sitten on, tämän hoitokierroksen ensimmäinen PAS. Neljäs kaikenkaikkiaan. Ensiksi sulatetaan kahden alkion olki. Jos kumpikin selviää, molemmat myös siirretään. Viime hoidossa meidän huurunenät kestivät hienosti pakastamisen, kaikki selvisivät pakkasesta siirtoon. Kunpa nyt pakkasessa olevat olisivat yhtä sitkeitä ja sinnikkäitä! Ja taas on kyynel pyrkimässä silmään, kun mietin noita pikkuriikkisiä elämänalkuja. Meidän pienenpienet ihmeet.