maanantai 13. kesäkuuta 2011

Myrskyn silmässä

Kiitos kaikille onnentoivotuksista! On kyllä ihanaa, kun tavarat on jo suurimmaksi osaksi löytäneet paikkansa ja uusi koti tuntuu jo omalta. Home sweet home.

Ulkona paistaa aurinko, mutta täällä sisällä pyörii hormonimyrsky, pahinta mahdollista lajia. Lääkärikin kyseli ultrassa että miten olen reagoinut jättiannokseen estrogeenia. Progynovat ovat tosiaan saaneet sekä kropan että pään surraamaan kiitettävästi, en muista että edellisissä PAS:seissa käytetyt lääkkeet olisivat tehneet samaa... Tai sitten olen vain unohtanut autuaasti viime vuoden hormoniryöpyt. Estrogeenin lisäksi tänään alkoi Progesteron-lääkitys, joten ei tuo myrsky ainakaan laantumaan päin ole. Lisäksi päivittäin menee kortisonia ja primaspania, plus tietysti monivitamiinit. Ihan kiitettävä lääkecocktail taas kerran.

Vähäisistä yöunista huolimatta olo on ollut ihmeen energinen, heti aamulla tulee tarve ryhtyä puuhaamaan jotain. Toisaalta pillahdan itkuun pienimmästäkin asiasta. Sanoin lääkärillekin että olen ollut todella itkuherkkä viime päivinä, mies tosin arveli että se voi johtua muuttostressistäkin. Ehkä. Loukkaannuin myös verisesti anopille ja appiukolle. He tulivat muuttoavuksi ja asuivat muutaman päivän meidän kanssa saman katon alla. Yhtenä helteisenä iltana tuskailin meidän koiran kanssa, jolla tuntui riittävän loputtomasti energiaa kaikenlaiseen pikkujäynään. Anoppi siihen sitten kommentoi, että ei se kuule ole helppoa vauvankaan kanssa. Että jos sulla koiran kanssa on noin vaikeaa (ei nyt ihan näitä sanoja käyttänyt, mutta pointti oli kyllä tuo), niin kyllä se vauva on vielä paljon hankalampi. Että olisikohan hyvä miettiä vauvahaaveita siltäkin kannalta. Tähän sitten appiukko vielä lisäsi, että juu, kyllä se vaan on lasten kanssa vielä paljon raskaampaa. Ai jaa, ihanko totta???!!! Kas kun mä olen aina luullut, että vauvanhoito tai lapsenhoito olisi ihan leikkiä vain. Miehen vanhemmat kyllä tietää meidän hoidoista ja keskenmenoista. Ehkä ajattelivat, että ovat avuksi. En kehdannut sanoa pahasti (mieli olisi kyllä tehnyt), joten menin toiseen huoneeseen itkeä pillittämään. On se ihanaa, kun ihan läheisetkin ihmiset niin auliisti jakelee näitä viisauksia...

Torstaina se sitten on, tämän hoitokierroksen ensimmäinen PAS. Neljäs kaikenkaikkiaan. Ensiksi sulatetaan kahden alkion olki. Jos kumpikin selviää, molemmat myös siirretään. Viime hoidossa meidän huurunenät kestivät hienosti pakastamisen, kaikki selvisivät pakkasesta siirtoon. Kunpa nyt pakkasessa olevat olisivat yhtä sitkeitä ja sinnikkäitä! Ja taas on kyynel pyrkimässä silmään, kun mietin noita pikkuriikkisiä elämänalkuja. Meidän pienenpienet ihmeet.

2 kommenttia:

  1. No voi hyvänen aika noita appivanhempia. Hyväähän ne varmasti tarkoittivat, mutta kyllä minäkin olisin tuollaisesta pahoittanut mieleni. Pöh, yritä kestää. Appivanhemmat osaa olla rasittavia, itselläkin on siitä kokemusta.

    Mutta oikein superpaljon onnea tulevaan!

    VastaaPoista
  2. Kiitos em! Kyllä nuo kommentit tosiaan voi saada mielen matalaksi, vaikka niillä hyvää tarkoitettaisiinkin. Joskus (harvoin) tuollaiset kommentit pystyy kuittaamaan ihan vain olan kohautuksella, mutta joskus taas ne sattuu pahasti. Niinkuin kävi nyt. Mutta minkäs teet... Nykyään nähdään appivanhempia niin harvakseltaan, että täytyy koettaa vaan purra hammasta ja yrittää saada ajatukset muille urille. Helpommin sanottu kuin tehty, valitettavasti.. :)

    VastaaPoista