Sydän toivoa täynnä

Vaikka punktio meni hyvin ja saimme hyviä uutisia munasolujen hedelmöittymisestäkin, silti aamulla klinikalla omaa vuoroa odottaessa jännitti. En tiedä itsekään miksi sitä aina jotenkin alitajuisesti yrittää varautua huonoihin uutisiin... Yritin kuitenkin hokea itselleni että kyllä klinikalta olisi soitettu jos olisi tullut ongelmia. Ja kun lääkäri sitten heti alkuun sanoi hymyillen, että tilanne on nyt tosi hyvä, vierähti iso kivi sydämeltä. Alkiot olivat jakaantuneet hienosti ja yhtä (vai kahta?) lukuunottamatta kaikki hedelmöittyneet olivat vielä tallella! Siirtoon oli valittu 10-soluinen top-alkio ja 6-soluinen "lähes" top-alkio. Pakkaseen saimme yhteensä 10 alkiota neljässä oljessa. Uskomatonta..! Pitkin päivää olen pysähtynyt miettimään, että tässä hetkessä saa olla onnellinen. Hymyilyttää.

Lääkärin kanssa oli aiemmilla käynneillä ollut puhetta että jos haluamme, niin tuoresiirron yhteydessä voidaan tehdä alkiokuoren avaus. Olimme miettineet valmiiksi että haluamme nyt että tuo avaus tehdään, tässä vaiheessa hoitoja tuntuisi hullulta olla kokeilematta. Onpahan nyt sitten sekin mahdollisuus katsottu. Siirto meni ilman ongelmia ja sain rauhassa pötkötellä siirron jälkeen. Tukilääkityksestä riitti juttua hoitajan kanssa, kun lääkkeitä on taas melkoinen cocktail. Aamuin illoin Lugesteronia, aamuisin kortisonia, iltaisin primaspania, jossain vaiheessa päivää Klexane sekä minun "vapaaehtoiset pakolliset", monivitamiini ja magnesiumlisä. Lisäksi tukilääkkeenä on Ovitrelle/Pregnyl, joista ensimmäisen annoksen hoitaja pisti tänään klinikalla. Torstaina on seuraava Ovitrelle-pistos ja ensi viikolle tulee vielä kaksi pistosta Pregnyliä, jota onneksi on edelleen jääkaapin kätköissä odottamassa. Pregnylin vuoksi piinaviikoista tulee todella pitkät, hoitaja laski että äitienpäivänä olisi turvallista testata niin ettei Pregnyl enää haamuile testissä. Miten se voikin osua juuri äitienpäivään... Ja tietysti samana päivänä on meillä suvussa muutenkin juhlia, joten todennäköisesti emme ole Miehen kanssa edes kotona tuolloin. Testin tekeminen saakin varmaan odottaa vielä yhden päivän lisää.

Nyt on ihan uskomattoman hyvä olla. Fyysiseen olotilaan tietysti vaikuttaa se että munasarjat ovat vielä niin turvoksissa, varsinkin kävellessä tuntuu kipua ja vatsan turvotus on aika huikeaa. Mutta olo on silti fyysisestikin niin hyvä että nuo seikat tuntuvat vähemmän tärkeiltä. Tässä vaiheessa asiat ovat kuitenkin niin hyvin kuin ne voivat ylipäätään olla. Haluan nyt nauttia tästä hetkestä, tuntuu että meillä todella on taas toivoa.

Sekavaa

Niin monta asiaa on taas tapahtumassa samaan aikaan.

Huomenna on tarkoitus tehdä kolmas ja viimeinen pas, omaan kiertoon tällä kertaa.
Olemme tehneet päätöksen uuden kodin ostosta ja nykyinen kotimme on myynnissä.
Määräaikainen työni loppui ja nyt kerään voimia ja ideoita jatkaa opiskelua (ja samalla hakea uutta työtä).
Tukiverkostoomme tulee myös iso aukko, kun läheiset ihmiset puuhaavat muuttoa toiselle puolelle maata.
Lisäksi myös omassa henkkoht elämässäni tapahtuu iso muutos, olen purkanut mieltäni terapiassa jo pitkään ja nyt sekin on päättymässä, tosin ihan omasta aloitteestani.

Ja mitähän vielä. Niin kai sitä sanotaan, että monesti isot asiat tapahtuvat aina kerralla. Kaipaan älyttömästi ihan tavallista rauhallista ja normaalia arkea, mutta nyt kaikki on ihan päälaellaan. Monet asiat ovat tietysti toivottuja ja odotettujakin (tosin tuo turvaverkoston pieneneminen on kaikkea muuta ja työsuhteen päättyminen mietityttää tietysti myös, vaikka en työssäni viihtynytkään), mutta samalla tuntuu siltä, että on tullut heitetyksi uimataidottomana syvään veteen ja joku vieressä huutaa, että ui nyt. Kuulostaako omituiselta? Siltä ainakin tuntuu.

Ajankohtaisin juuri nyt on se pas. Viime viikon ultrassa näytti jo hyvältä, kohdun limakalvo oli kasvanut kuulemma hyvin (vaikka silloiset 8 mm tuntuu kovin vähältä, kun esim viime passissa limakalvo oli siirtopäivänä 15 mm...), ja follikkeli oli jo lähtökuopissaan. Torstaina sain sitten ovistestiin plussan ja heti soitto sairaalaan. Tänään maanantaina ne kaksi viimeistä pientä sissiä on otettu pakkasesta ja siirto on siis tarkoitus tehdä huomenna. Jos ja kun sissit (tai edes toinen!) selviävät sulatuksesta ja ovat huomennakin vielä hengissä. Lääkäri sanoi ultrassa, että omaan kiertoon tehtävä pas on 3-5 päivän kuluttua positiivisesta ovistestistä. Meillä tulee juuri tuo 5 päivää ja se tuntuu jotenkin kovin pitkältä ajalta. Ovulaatio oli kaikesta päätellen perjantaina ja nyt on jo pari päivää ollut ihan selkeät luteaalivaiheen fiilikset. Lugesteron aloitetaan vasta siirron jälkeisen päivän aamuna. Mietin kovasti sitäkin, että alkaisinko ihan omin päin syödä myös niitä minidisperinejä, varsinkin kun edellinen pas tai pikemminkin siitä alkanut raskaus päättyi niinkuin päättyi. Tai ehkä kysyn asiaa lääkäriltä jotenkin niin, että eihän minidisperinistä ole haittaa ja jos vastaus on että ei, niin sitten kyllä otan nekin käyttöön.

Tuntuu, etten pysty oikein keskittymään mihinkään. Lisäksi olen taas ollut aivan järkyttävän väsynyt, mikään määrä unta ei tunnu riittävän. Asiat pyörivät päässä ja olo on levoton, taas kerran. Toisaalta luulisi, että levottomuuteenkin tottuisi, niin pitkään sitä tuntuu jo jatkuneen. Vaan näköjään ei. Tai ehkä vielä jonain päivänä.

Ailahtelua ynnä muuta seinille kiipeilyä

Olotilasta ja tiistain ultrakuulumisistakin päätellen Puregon on siis tehonnut niinkuin on ollut tarkoitus, munarakkuloita on kasvanut mukavasti. Vatsan turvotusta ja satunnaista pakotusta lukuun ottamatta fyysinen vointi on ollut hyvä. Ainakaan vielä ei ole merkkejä siitäkään, että pistokset olisivat herätelleet MS-peikkoa talviuniltaan. Tosin on tietysti mahdollista, että seuraukset tuntee vasta kuukausienkin päästä, mutta toistaiseksi kaikki hyvin taas sillä rintamalla. Väsymyskin on helpottanut (ainakin vähän), kiitos sairausloman ja levon.

Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.

Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.

Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?

Tuntemuksia

Alavatsalla nippailee (ärsyttävä sana, mutta en tähän hätään parempaakaan keksi), mieli on levoton ja oikukas ja rinnat ovat kasvaneet varmaankin yhden kuppikoon suuremmiksi! Öiset kuumat aallot ovat onneksi loppuneet, mutta tilalle on tullut levottomia unia ja painajaisia. Lisäksi saatan pillahtaa itkuun ties mistä syystä. Kuljen joka paikkaan vesipullo mukanani. Mietin että jaksaisinko lähteä kauppaan ostamaan uusia farkkuja pieneksi jääneiden tilalle, vatsa kun on järkyttävän turvoksissa jo nyt. Ja kaikki tämä vain neljän ja ilmeisesti pienen Puregon-annoksen jälkeen. En onneksi osaa kuvitella mikä on tilanne vaikkapa viikon päästä.

Ylihuomenna taas ultraan. Ja taas jännittää, miten pistokset ovat tehonneet? Vaikka tunnen muutoksia kropassani jo nyt, silti pelkään lääkärin toteavan ettei mitään ole lähtenyt kasvamaan. Kasvaahan siellä jotain?!