Olotilasta ja tiistain ultrakuulumisistakin päätellen Puregon on siis tehonnut niinkuin on ollut tarkoitus, munarakkuloita on kasvanut mukavasti. Vatsan turvotusta ja satunnaista pakotusta lukuun ottamatta fyysinen vointi on ollut hyvä. Ainakaan vielä ei ole merkkejä siitäkään, että pistokset olisivat herätelleet MS-peikkoa talviuniltaan. Tosin on tietysti mahdollista, että seuraukset tuntee vasta kuukausienkin päästä, mutta toistaiseksi kaikki hyvin taas sillä rintamalla. Väsymyskin on helpottanut (ainakin vähän), kiitos sairausloman ja levon.
Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.
Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.
Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?
Tosi hienon kuuloinen saldo teillä on tulossa!Onneksi olkoon :) Pidän peukkuja että myös laatu on mainio ja heti tuoresiirrosta tärppää.
VastaaPoistaMitenkä teillä mies suhtautuu sinun melankolisuuteesi? Meillä alkaa olemaan aika rajoilla jo, eilen oli pitkän kaavan parisuhteenparannus keskustelu jo käynnissä. Ja kyllähän minä sen ymmärrän että toisen on vaikea käsittää mitä toinen käy fyysisellä puolella läpi, vaikka henkinen osa käydäänkin aika pitkälti yhdessä.
Paljon tsemppiä teille ja mukavaa viikonloppua! :)
Ihmeen hyvin on mies vielä suhtautunut minun alakuloisuuteen. Alkuun oli kai lähinnä ihmeissään että miten tämä onkin mulle niin raskasta, mutta on nyt ainakin omien sanojensa mukana paremmin ymmärtänyt mitä ollaan käymässä läpi. Miehen oma suhtautuminen tähän kriisiin on ollut enimmäkseen sitä, ettei hän halua murehtia asioita joille ei voi itse mitään. Mutta toisaalta on hyväksynyt sen että minä en osaa, pysty enkä edes halua suhtautua samalla tavalla.
VastaaPoistaOlen kyllä monta kertaa murehtinut sitä että miten minusta on tullut kuin eri ihminen niistä ajoista, kun mieheen tutustuin ja alettiin olemaan yhdessä. Mutta jos lapsettomuus ei ihmiseen vaikuta, niin ei kai sitten mikään...
Kiitos edelleen kannustuksesta ja myös teille kaikkea hyvää jatkoon! :)