Vuosipäivä

Tänään tulee kuluneeksi tasan neljä vuotta minun ja Miehen ensitreffeistä. Viihdyttiinkin sitten yhdessä tiiviisti ja puoli vuotta tuosta tapaamisesta muutettiin saman katon alle (tai pikemminkin, minä muutin miehen katon alle). Puolisen vuotta tuosta jätettiin ehkäisy pois ja annettiin vauvalle lupa tulla. Tuosta on nyt lähes kolme vuotta aikaa. Yhdessä ollaan oltu siis neljä vuotta, joista kolme on yritetty vauvaa. Hmm...

Tämä päivä on meille kuitenkin juhlapäivä. Ihanaa on herätä aamulla, kun toinen rutistaa kainaloon ja kuiskaa "hyvää vuosipäivää rakas".

Ei voi tietää, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Muutama päivä sitten maailma mullistui taas kerran, kun kuulin että siskollani on vakava sairaus. Olen luopunut jo ajat sitten yrityksistä ymmärtää mitä järkeä tässä kaikessa on. Okei, minun sairaus on kyllä hyvinkin pysyvää sorttia, mutta kuulemma se ei sentään lyhennä elinvuosia (tai näin mulle kerrottiin, kun diagnoosi tuli). Melkein kaiken muun se voi viedä, mutta ei (toivottavasti) henkeä. Siskon ja hänen perheensä puolesta pelkään valtavasti. Ja ihan kuin heidän elämänsä olisi ollut jotenkin liian helppoa tähän asti! Kun jotenkin osaisin auttaa. En voi tehdä muuta kuin kuunnella ja olla tukena, tai ainakin yrittää.

Minulla ja miehellä on juhlapäivä, mutta juhlamieltä on nyt vaikea löytää. Eilen otin viimeisen Primolutin ja nyt odotetaan uutta kiertoa, uutta satsia Puregonia. Onneksi kaava on nyt lyhyt, se tuntuu paremmalta. Tosin olen jo miettinyt sitäkin, onko järkeä aloittaa uutta hoitoa nyt, kun mielessä on niin paljon muutakin? Siskon tilanne ennen kaikkea muuta, lisänä vielä omat opiskelut (miten ne voikin stressata niin paljon!) ja uuden kodin suunnittelu (sinänsä ihan mukavaa, mutta toisaalta todella työlästä hommaa). Vaan toisaalta en haluaisi odottaa enää yhtään. Se nyt ei kyllä ole muutenkaan niitä mun vahvoja puolia...

Ulkona ripsii lunta, on hiljaista ja rauhallista. Voi kun jostain voisi saada tuota rauhan tunnetta myös omaan mieleen. Miten se sanonta menikään, täytyy toivoa parasta (en halua pelätä pahinta).

Hyvää uutta vuotta, kaikesta huolimatta!

Joulu

Viime jouluna vannoin, että seuraava joulu olisi erilainen. Suurin toive oli tietysti se, että tätä joulua olisi jo vietetty vauvaperheenä tai ainakin raskautuneena. Lisäksi olin saanut tarpeekseni kaikesta jouluhössöttämisestä, jouluruuhkista, joulukorteista, kaikesta mitä jouluun liittyy. Ennen kaikkea siitä, että lapsettomana pariskuntana meidän automaattisesti odotetaan reissaavan jouluna, juhlivan sitä jossain muualla kuin kotona. Kesällä olimme vielä miehen kanssa tosissamme varaamassa jouluksi mökkiä, suunnittelimme että vietämme joulun ihan kaksistaan (tai kolmistaan, koiruus tietysti mukana). En enää muista miksi se jäi, emme kai halunneet satsata rahallisesti niin paljon omanlaiseen jouluun. Lopputulema on se, että taas on pakattu tavarat laukkuihin, jouluna ei olla taaskaan kotona. Lahjat on ostettu muiden lapsille, ei vieläkään omille.

Vielä muutama vuosi sitten oli ihan täysin jouluihminen, nautin kaikesta mihin voi yhdistää sanan joulu. Jotain on sittemmin tapahtunut, ehkä aikuistuin, keski-ikäistyin, tylsistyin, tai jotain. En osaa kuvitella millainen joulu meillä olisi, jos olisimme lapsiperhe. Ehkä joulu tuntuisi taas joululta.

Eipä sillä, juuri nyt on ihan rauhallinen mieli, ei ehkä vielä jouluinen, mutta aika levollinen silti. Ehkä ensi joulu on jo erilainen. Ja onhan joulussa toki vielä ne hyvätkin puolensa. Rakkaiden ihmisten tapaaminen ja läheisyys. Jouluherkkuja odotan jo vesi kielellä. Tänään korkataan miehen kanssa tryffelit ja avataan jo muutama lahja. Huomenna reissataan, mutta tämä aatonaatonatto on meidän oma joulupäivä.

Hyvää joulua rakkaat blogiystävät!!

Terveisiä pohjalta

Sitä aina välillä kuvittelee, että mikäs tässä ollessa. Olo ei ole sen enempää surullinen kuin onnellinenkaan, mikään ei tunnu erikoisen ahdistavalta. Kunnes sitten taas jysähtää. Toisinaan siihen tarvitaan vain se, että näen kaupassa raskaana olevan naisen. Toisinaan taas tarvitaan negatiivinen raskaustesti, kuten nyt viimeksi taas (miljoonannen kerran) kävi. Aamulla kun mies lähti töihin, jäin kotiin ihan hyvillä mielin, olin suunnitellut kaikenlaista mukavaa ajan kuluksi. Kun mies sitten tuli iltapäivällä kotiin, oli kaikki ihan päälaellaan. Muru oli jo kauhuissaan siitä mitä kamalaa oli tapahtunut, kun löysi minut kotoa täysin repaleina ja hajallaan. Mitään sen kamalampaa ei sitten ollutkaan tapahtunut kuin negatiivinen testi. Mutta juuri niihinhän me ollaan totuttu, niitä ollaan tehty ja nähty. Ei kai siinä pitäisi olla mitään sen kummallisempaa.

Jostain syystä mun aivot ja mieli vaan toimii niin, että jos saan päähäni jonkin negatiivisen ajatuksen, siihen mukaan lähtee sitten koko mieli. Kaikki muuttuu negatiiviseksi ja mieleeni tulee aina vaan uusia ahdistuksen aiheita ja pian en näe mitään muuta kuin mustaa. Istun kylppärin lattialla ja itken. Makaan sängyllä ja itken. Itkua, joka ei auta tai helpota oloa yhtään. Mutta mitään muutakaan en osaa tehdä. Suunnilleen tässä tilassa olin kun mies minut löysi.

Tunnen lisäksi kamalaa häpeää siitä etten osaa käyttäytyä kuin fiksu aikuinen, en osaa hillitä itseäni. Tai en halua. Päästän suustani kaikkea kamalaa, mies on kauhuissaan miten voin puhua sellaista. Mitä siihen voi sanoa, tervetuloa minun maailmaani, minun mieleeni. Ja sitten tulee syyllisyys, aivan järkyttävä syyllisyys. Pilaan surullani ja katkeruudellani kaiken sen hyvän, mitä elämässäni on. Tunnen syyllisyyttä siitä, että mies joutuu joka ikinen päivä tukemaan ja kantamaan mua, eihän meidän elämän pitänyt mennä niin. Rakkaani saa kuulla ja nähdä ja kokea kaiken sen pahan olon, mitä minussa on. Toki me luvattiin rakastaa toisiamme niin hyvinä kuin pahoina päivinä, kyllä minä sen muistan. Mutta eikö niitä pahoja päiviä ole ollut jo tarpeeksi?

Lainasin kirjastosta kirjan Lapsettomuus kriisinä. Ainakin sisällysluettelon mukaan siinä näyttäisi olevan paljon meille ajankohtaista tekstiä. Elämässä on ahdistavia ja stressaavia asioita, mutta silti vielä jotain paljon suurempaa. Rakas ihminen, jonka kanssa haluan elää lopun elämääni. Parisuhde, joka on mulle tärkeämpää kuin mikään muu asia tässä elämässä. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos lapsettomuus rikkoisi jotain peruuttamattomasti meidän väliltä. Rakas sanoo mulle päivästä toiseen, että juuri minun kanssa hän haluaa olla, minua hän rakastaa. Sen varaan mun täytyy heittäytyä, siihen mun täytyy uskoa, kävi miten kävi.