Ylämäki alamäki

On vaikea pukea sanoiksi millaisia nämä viikot negan (tai negojen) jälkeen on olleet. Muutama päivä meni ensin jonkinlaisessa sumussa, sitten palasin töihin, mikä tuntui ihme kyllä auttavan. Kun elämä vakiintui vanhoihin uomiinsa, tultiinkin taas takapakkia ja käytiin pohjalla, josta ihme kyllä päästiin takaisin ylös. Mieli ja olo oli tosi kevyt, mikä oikein ihmetytti. Vaan kuinkas muuten, seuraavana päivänä mieli oli taas ihan musta. Synkkyyden keskellä ihan pelotti, että mitä on tapahtumassa. Olotila oli välillä masentunut, välillä täysin turta. Viikonloput on olleet vaikeimpia. Vaikka työt ärsyttävät ja ahdistavatkin välillä, tekee silti hyvää saada muutakin ajateltavaa lapsettomuuden ja hoitojen lisäksi.

Kaipa se on normaalia, että mieliala vaihtelee niin rajusti näiden hoitojen kanssa. Miehestä vaan alkaa jo huomata, että hän toisinaan turhautuu näihin ailahteluihin eikä jaksa aina pysyä mukana minun mielialojen muutoksissa. Mietinkin välillä, että mitä tämä lapsettomuus ja hoidot tekevät meidän parisuhteelle. Viimeisimmässä Simpukka-lehdessä oli paljon juttua parisuhteesta ja siitä, kuinka siitä tulisi muistaa pitää huolta. Kyllähän me puhutaan asioista, mutta miehen asenne on tosiaan useimmiten se, että hän ei jaksa eikä halua murehtia asioista, joille hän ei itse voi mitään. Eli minä murehdin sitten meidän molempien puolesta. Kyllä hän kuuntelee ja ainakin useimmiten tuntuu ymmärtävän minun pahan olon. Murehdin kyllä sitäkin, että tavallaan "omin" itselleni tämän kaiken, vaikka yhdessähän me tähän prosessiin päätettiin lähteä. Mutta taas, hän ei kuitenkaan koe tätä samalla tavalla ja ihan turhaan kai tuotakin murehdin.

Ensimmäinen raskaustesti tehtiin yhdessä niin, että toin tikun keittiön pöydälle ja laitoin paperin päälle niin, etten olisi tuijottanut testiä ja odottanut viivoja ilmestyväksi. Kolmen minuutin kuluttua mies nosti paperin pois ja katsoi testiä, kun en itse halunnut sitä yhtä viivaa ensimmäisenä nähdä. Sitten vaan pidettiin pitkän aikaa toisistamme tiukasti kiinni ja kyllä minä silloin näin rakkaassani surua ja pettymystä. Ensimmäinen viikko siirron jälkeen oli suht helppoa olla positiivinen ja luottavainen onnistumisesta, mutta testipäivän lähestyessä alkoi kuitenkin todella vahvasti tuntua siltä ettei pieni jaksanut pysyä mukana. Nega oli siis valtaisa pettymys, mutta ei kuitenkaan yllätys.

Tuntuu että elämä on nykyään vain selviytymistä päivästä toiseen. Elämä on vain uuden mahdollisuuden odotusta ja kaikki muu jää paitsioon. Jotain asialle pitäisi tehdä... Onneksi parin kuukauden päästä alkaa jo loma! Tulevaa reissua en ole jaksanut vielä kauheasti miettiä ja suunnitella. Kaikki varaukset vuokra-autoa lukuun ottamatta on sentään jo talvella tehty, mutta paljon on vielä pohdittavaakin. Vaan onhan tässä vielä aikaa.

Tänään on kp23 ja syön Primoluteja jotta tämä välikierto pysyy kurissa. Seuraavaan kiertoon on sitten tarkoitus tehdä PAS. Kp1 aloitan hormonilääkityksen (Merimono), kp15 Lugesteronit ja alkion siirto tehdään kp18-20. Jos ja kun pienet sissimme selviävät sulatuksesta. Polin hoitajan mukaan ne eivät ole mitenkään huippulaatuisia, mutta niillä pitäisi silti olla mahdollisuudet selviytyä. Alkioita on yhteensä kuusi, eli periaatteessa kolmea siirtoa varten. Jostain luin, että noin 70 % selviää, eli tulisi varautua siihen, että kaikki eivät selviä. Mutta kunhan edes yksi! Kerralla sulatetaan kaksi ja jos molemmat selviävät, molemmat myös siirretään. Ja jos kumpikaan ei selviä, sulatetaan kaksi lisää.

En ole vielä (yllättäen!) kovin paljon lueskellut netistä pakkasalkioiden siirroista, ainoastaan sen verran jäi jostain mieleen, että omaan kiertoon tehdyillä PASseilla on hieman parempi onnistumisprosentti. Mitään lukuja en tosin muista. Ja koska minun epäsäännöllisten kiertojen ja oikuttelevien hormonien vuoksi omaan kiertoon tehtävä siirto on poissa kysymyksestä, lääkkeillä mennään.

Pääsiäisen vietossa ollaan maalla ja vaikka koira sählää jatkuvasti ja väkeä riittää, on ainakin toistaiseksi kaikki sujunut mukavasti. Kireä silti olen ja kun kummipoika heittäytyi kovin uteliaaksi, olin vähällä pillahtaa itkuun. Onneksi ihana siskoni vaihtoi puheenaihetta ja onnistuin kokoamaan itseni, taas kerran. Joku päivä tosin saattaa käydä niinkin, että itku tulee.

Seuraava kohta Coldplayn biisistä "The Scientist" on soinut mielessäni viime päivinä jatkuvasti. Ja siinä on kovin paljon totuutta meidän kohdallamme.

"Nobody said it was easy, no one ever said it would be this hard."

Ailahtelua ynnä muuta seinille kiipeilyä

Olotilasta ja tiistain ultrakuulumisistakin päätellen Puregon on siis tehonnut niinkuin on ollut tarkoitus, munarakkuloita on kasvanut mukavasti. Vatsan turvotusta ja satunnaista pakotusta lukuun ottamatta fyysinen vointi on ollut hyvä. Ainakaan vielä ei ole merkkejä siitäkään, että pistokset olisivat herätelleet MS-peikkoa talviuniltaan. Tosin on tietysti mahdollista, että seuraukset tuntee vasta kuukausienkin päästä, mutta toistaiseksi kaikki hyvin taas sillä rintamalla. Väsymyskin on helpottanut (ainakin vähän), kiitos sairausloman ja levon.

Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.

Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.

Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?