Niitä näitä

Niin nuo päivät kuluu, enää vajaa viikko nollaultraan. No juu, 6 päivää vielä mutta silti. Menkkojen alkamista odotan (on se kyllä kumma että silloin kun niitä odottaa niin pysyvät poissa ja silloin kun niitä ei todellakaan toivoisi niin tulevat taatusti). Procrenista on nyt puolitoista viikkoa ja Primolutitkin lopetin yli viikko sitten, eikä tuhrua kummempaa ole vielä näkynyt. Viimeistään maanantaina saisivat luvan alkaa, että pysytään aikataulussa. On tässä onneksi vielä muutama päivä aikaa.

Pahimmat kiukuttelut on toistaiseksi jääneet, ehkä on muutenkin vähän rauhallisempi mieli. Toisaalta yöt ovat sitäkin vilkkaampia, saan kyllä jotenkin nukutuksi mutta unien näkeminen on jotain hurjaa. Tänä vuonna en ehkä niinkään ole nähnyt painajaisia (*koputtaa puuta*), vaan muuten ihan outoja unia, ja paljon. Miehellä kännykkä herättää aamulla, havahdun hereille ja nukahdan sitten taas hetkeksi ennen kuin torkku herättää jälleen. Sen lyhyen hetken aikana ehdin nähdä unessa vaikka ja mitä. Kyllä sitä kai muutenkin unia näkee, mutta harvemmin ne jäävät niin selkeinä mieleen mitä nyt.

Rauhalliseen mieleen osaltaan vaikuttaa sekin, että opiskelukuvioissa on päästy eteenpäin. Koko syksyn puursin gradun parissa ja nyt se alkaa pikkuhiljaa olla kuosissaan. Toki jännittää kuulla ohjaajan kommentit viimeisimmästä versiosta, toivottavasti selviäisin pienillä korjauksilla. Ja vaikka gradu valmistuukin, niin minä en, sillä tietyt pakolliset kurssit jäävät vielä puuttumaan. Jospa sitä lähivuosina... Syksyllä taitaa tulla kuluneeksi 9 vuotta siitä kun aloitin yo:lla. Hiljaa hyvä tulee..!

Ohi meni

Päätettiin sitten jättää ivf väliin tästä kierrosta. Sain viikon antibioottikuurin ja vaikka se ei sinänsä mikään este olekaan, tuumattiin Miehen kanssa että odotellaan nyt vielä kuukausi. Mihinkä meillä nyt olis enää kiire... Nyt tosin näyttää pahasti siltä, että saadaan odottaa ainakin maaliskuulle asti. Kauhulla odotettu seminaari alkoi viimein ja jostain syystä se stressaa mua niin pahasti, etten halua ottaa samaan syssyyn ihan pikkuriikkisen lievästi stressaavaa ivf:ää... Juu onhan se typerää stressata jostain opiskelujutuista niin pahasti, kun toiset joutuvat stressaamaan oikeista ja vakavista jutuista, mutta mitä ihmettä sitä itselleen voi!

Jotenkin oudosti mua ei nyt edes pahasti harmita se että hoidon aloitus venyy ja paukkuu. Mun on ihan kamalan vaikea juuri nyt miettiä mitään pistoksia, ultria ja lääkärissä käymistä. Juuri tähän paikkaan en vaan kaipaa sitä kaikkea ollenkaan. Eipä sillä, ei tämä elo ja olo nyt muutenkaan niin suurta juhlaa ole (onko se joskus ollut? toim.huom.), viimeksi eilen käytiin taas niitä suuria keskusteluja Miehen kanssa. Jostain syystä en yhtään osaa kuvitella että meillä olisi jonain päivänä oma lapsi tai että olisin edes raskaana. Se kaikki tuntuu niin kovin kovin kaukaiselta. Siivosin juuri lääkekaappia ja järjestin Primolutit, Clomit ja ylipäätään kaikki hormonitoimintaan liittyvät lääkkeet sievästi omaan laatikkoonsa, pois näkyvistä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Mies tosin kommentoi aiemmin, että nythän me voidaan sitten taas yrittää ihan luomusti jonkin aikaa. Totta tuokin. Eri asia sitten on, onko siihen luomuihmeeseen mitään uskoa kummallakaan.

Ehkä tämä olotila ei kuitenkaan ole pysyvää sorttia. Ehkä kun asiat alkavat taas jotenkin sujua ja selkiytyä, alkaa myös vauvakuume ja mahdollinen uusi hoitokierros pyöriä taas enemmän mielessä. Sitä päivää odotellessa.