Päätettiin sitten jättää ivf väliin tästä kierrosta. Sain viikon antibioottikuurin ja vaikka se ei sinänsä mikään este olekaan, tuumattiin Miehen kanssa että odotellaan nyt vielä kuukausi. Mihinkä meillä nyt olis enää kiire... Nyt tosin näyttää pahasti siltä, että saadaan odottaa ainakin maaliskuulle asti. Kauhulla odotettu seminaari alkoi viimein ja jostain syystä se stressaa mua niin pahasti, etten halua ottaa samaan syssyyn ihan pikkuriikkisen lievästi stressaavaa ivf:ää... Juu onhan se typerää stressata jostain opiskelujutuista niin pahasti, kun toiset joutuvat stressaamaan oikeista ja vakavista jutuista, mutta mitä ihmettä sitä itselleen voi!
Jotenkin oudosti mua ei nyt edes pahasti harmita se että hoidon aloitus venyy ja paukkuu. Mun on ihan kamalan vaikea juuri nyt miettiä mitään pistoksia, ultria ja lääkärissä käymistä. Juuri tähän paikkaan en vaan kaipaa sitä kaikkea ollenkaan. Eipä sillä, ei tämä elo ja olo nyt muutenkaan niin suurta juhlaa ole (onko se joskus ollut? toim.huom.), viimeksi eilen käytiin taas niitä suuria keskusteluja Miehen kanssa. Jostain syystä en yhtään osaa kuvitella että meillä olisi jonain päivänä oma lapsi tai että olisin edes raskaana. Se kaikki tuntuu niin kovin kovin kaukaiselta. Siivosin juuri lääkekaappia ja järjestin Primolutit, Clomit ja ylipäätään kaikki hormonitoimintaan liittyvät lääkkeet sievästi omaan laatikkoonsa, pois näkyvistä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Mies tosin kommentoi aiemmin, että nythän me voidaan sitten taas yrittää ihan luomusti jonkin aikaa. Totta tuokin. Eri asia sitten on, onko siihen luomuihmeeseen mitään uskoa kummallakaan.
Ehkä tämä olotila ei kuitenkaan ole pysyvää sorttia. Ehkä kun asiat alkavat taas jotenkin sujua ja selkiytyä, alkaa myös vauvakuume ja mahdollinen uusi hoitokierros pyöriä taas enemmän mielessä. Sitä päivää odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti