Lomalle

Huomenna lähdetään siis viikoksi lomalle, ajellaan anoppia ja appiukkoa katsomaan ja samalla käydään myös minun kotikotona. Pitäisi pakata laukut ja siivota koti taas yhtä asuntonäyttöä varten, mutta energiaa ei ole. Edes ajatus lomasta ei kiinnosta tippaakaan. Tätä on kuitenkin suunniteltu jo pitkään ja mieskin odottaa lomaviikkoa innolla, joten kaipa tässä on purtava hammasta ja ryhdyttävä tuumasta toimeen. Ehkä se parempi mieli tulee sitten jossain vaiheessa.

On niin kova ikävä. Heitä, joita emme saaneet pitää.

Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivän paisteen.
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen.
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen.
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien.

Olavi Uusivirta: Hautalaulu

Pimennossa

Iso iso ISO kiitos teille ihanille viesteistä ja halauksista, halaus ja rutistus myös teille jokaiselle! Teidän tuki lämmittää ja lohduttaa todella paljon.

Olen ollut monta päivää blogi- ja lapsettomuuspalstapimennossa, lähinnä miehen pyynnöstä. Tämä kun taisi todella pelästyä sitä, miten viime viikolla kyynelehdin läppärin äärellä. Blogi on ollut viime viikkoina lähestulkoon elinehto, en olisi pärjännyt mitenkään jos en olisi voinut purkaa mieltäni tänne. Myös se tuki ja lämpö, mitä olen saanut tämän blogin kautta, on mulle todella iso asia. Olen vaan niin pöljä, etten osaa olla lukematta palstoja ja blogeja, joissa tilanne on omaa onnellisempi. Kun suru ja tuska jyrää päälle, muiden onni vaan on liikaa. Samalla toisten kokemat surut ja kärsimykset tuovat mukanaan äärettömän avuttomuuden tunteen. Kun ei voi ymmärtää, että miksi tällaista täytyy tapahtua??? Kun kuitenkin toivoisi sitä parasta mahdollista tulosta jokaiselle, joka näiden asioiden kanssa joutuu painimaan. Ja samalla mielessä pyörii, että miksi me onnistuisimme, jos ei muutkaan. Ja toisaalta, miksi ei meillä, jos muilla??? Lopulta en tiennyt itsekään, miten päin maailma makaa ja tässä kohtaa Mies sitten tuli väliin. Hän ehdotti, että olisin jonkin aikaa "lapsettomuuspimennossa". Että oltaisiin pääsiäisen aika kotona kahdestaan ja käytäisiin läpi näitä viime viikkojen tapahtumia ihan omassa rauhassamme. Nyt on pääsiäisestä selvitty ja uskon että tämä minun ja Miehen muutaman päivän oma rauha teki meille hyvää. En missään nimessä halua edelleenkään pahoittaa kenenkään mieltä, jokaisella on täysi oikeus kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat itselle tärkeitä ja ajankohtaisia. Se on jokaisen oma juttu, mitä päättää lukea ja mitä ei.

En oikein tiedä miltä tuntuu, noin yleensä. Välillä on ihan hyvä olla, mielessä siintelee jo muutto uuteen kotiin kuukauden päästä ja vielä sitä ennen tuleva viikon lomareissu. Mutta sitten suru taas vyöryy päälle. Miten sitä ehtiikin parin päivän ajan olla niin onnellinen, suunnitella ja miettiä niin monenlaista. Ja sitten joku lyökin ilmat pihalle ja olet taas lähtökuopissa, ilman mitään varmuutta siitä että tällä hoitorumballa voisi joskus olla onnellinen loppu. Muutaman viikon päästä olisi laskettu aika, jos se ensimmäinen raskaus olisi jatkunut onnellisesti... Viikon päästä on äitienpäivä. Parin päivän päästä ajetaan miehen kanssa toiselle puolelle Suomea, kyläilemään anopin ja appiukon luokse. Olin jo sitäkin ehtinyt miettiä, miten otetaan ensimmäinen ultrakuva mukaan näytettäväksi tuleville mummulle ja papalle. Mutta mitään ultrakuvaa ei olekaan, ei tietenkään. Että sitä voikin tuntea itsensä niin typeräksi, kuinka tyhmä ihmisen pitää olla?? Niin tyhmä kuin nyt vaan tällainen yksi lapseton on...

Klinikan hoitaja kehotti tekemään raskaustestin viikko vuodon alkamisesta. Eilen testiin tuli vielä haamu, haalea mutta silti. Hitaasti näyttää raskaushormoni kehosta häviävän, vaikka se hcg-arvo ei missään vaiheessa noussut kovin korkealle. Tyhjennysvuotokin oli tosi niukkaa, tosin limakalvohan oli silloin ultratessa jo niin ohut, ettei kai sieltä enempää olisi voinut tullakaan. Saa nähdä miten pitkäksi tämä kierto venyy, mietin lähinnä sitä että voiko ovulaatiosta olla toivoakaan niin kauan kuin kropassa on pikkuisenkin raskaushormonia? Tai sitten sitä ovulaatiota ei välttämättä tulisi muutenkaan, ehkä tuo IVF jo itsessään sekoittaa systeemiä niin tehokkaasti.

Näin sekavia juttuja tällä kertaa. Ehkä tämä tästä vielä selkiytyy, jonain päivänä.

Tyhjä

Kohtu on tyhjä ja limakalvo vain 4 mm. Missään ei jälkeäkään raskaudesta. Verihyytymiä sentään näkyi, eli vuotoa on vielä tulossa. Kävin vielä kolmannessa verikokeessa, lääkäri sanoi olevansa kyllä lähestulkoon varma siitä että hcg on nyt laskussa. Tuloksen pitäisi ehtiä tulla huomenna, vaikka klinikan työntekijät lähtevät jo puolilta päivin pääsiäisen viettoon. Jos raskaus olisi vielä jäänyt lymyämään munatorveen ja hcg on noussut, lääkäri kirjoitti valmiiksi sairaalan naistenpolia varten lapun, josta käy ilmi tämä meidän tilanne.

Saimme myös reseptit pas:ia varten. Ajatukset eivät nyt kuitenkaan millään kanna sinne asti. Edessä on vielä paljon työtä ennen sitä.

Surutyötä.

Matalalentoa

Viimein sain puhelun klinikalta toisesta hcg-mittauksesta. Hoitajan sanoin: "Tämä on nyt yllättäen lähtenyt nousuun." Arvo oli 427. Matala, siis todella matala, mutta silti noussut viime viikosta. Hoitajan mukaan olisi hyvä katsoa tilanne ultralla. Sain sitten valita, menenkö ultraan omalle lääkärille vasta ensi viikolla, vai toiselle  lääkärille jo tällä viikolla. Ei kysymystäkään, tahdoin ultran tälle viikolle. Kohdussa pitäisi kuitenkin näkyä jo raskauspussi.

Pian puhelun jälkeen tuli uusi iso holahdus verta pönttöön, mukana läpikuultava, noin 5 cm mittainen "möykky". Ehkä siinä möykyssä oli myös meidän Hippu. Ei siis taida olla paljonkaan toivoa siitä, että huomenissa nähtäisiin raskauspussia, tai mitään muutakaan.

Vuoto plus kivut ovat jo kovin tutun oloisia. Jokohan tämä matalalento olisi pian rysähtämässä maahan?

Ehkä tänään

Aamuisella vessareissulla holahti pyttyyn ihan reilusti punaista. Oliko tämä nyt tässä??

En tiedä mitä mulle on tapahtunut. Olen sulkeutunut yhä tiukemmalle kuoreeni, rakentanut kivimuurin ympärilleni. En osaa itkeä. Osasin vielä viime viikolla. Ihan kuin sydämeni olisi kiveä. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa itsesuojelua. Toisaalta haluaisin saada selvyyden siihen missä mennään, toisaalta en haluaisi millään päästää irti Hippusesta. Ehkä kehoni tuntee tämän toiveen ja on pitänyt pienestä niin tiukasti kiinni.

Iltapäivällä saan tietää toisen verikokeen tuloksen. Ehkä tämä päivä kertoo jotain konkreettista.

Löysässä hirressä

Kävin aamulla uudestaan verikokeessa. Klinikalta sanottiin että parempi varmistaa mihin suuntaan hcg on menossa, kun vuotoa ei ole näkynyt ja testeissä plussa on vahvempi mitä viime viikolla. Tulosta voi kysyä huomenna.

Jos kuvittelisin tuntevani kroppaani, sanoisin että vuoto on tulossa ihan pian. Mutta sama tunne on ollut jo niin monta kertaa viime viikon aikana, että kaikki kuvitelmat saa heittää romukoppaan. Jotain verensekaista tuhrua on tullut pariin otteeseen, mutta se jää kuitenkin hyvin kauas jopa mun tyypillisen niukoista menkoista. Kipuja on vaihtelevasti, tänään juilii vasemmalla puolella ja kipu on ehkä hieman vahvistumaan päin. Mitään särkylääkkeitä ei ole vielä tarvinnut ottaa, joten kyllä tämä vielä lievää on.

En oikein tiedä (taaskaan) mitä sanoa tai mitä kirjoittaa. Pää on aivan tyhjä. Pitäisi varmaan toivoa ja odottaa, että vuoto tulisi ja päästäisiin jotenkin eteenpäin, jos mitään toivoa normaalisti etenevästä raskaudesta ei kuitenkaan ole. Tuntuu kuin tarkkailisin tilannetta ulkoapäin, se on joku muu joka katsoo muutaman päivän välein kahta punaista viivaa raskaustestissä ja samalla odottaa vuodon alkavan hetkenä minä hyvänsä. Odottaa ja toivoo, mutta mitä? 

Tänään on ainakin toistaiseksi vielä rv 5+5. Millaistahan se olisi olla raskaana näillä "viikoilla" niin, että olisi oikeasti toivoa siitä että raskaus etenee ja vauva syntyy laskettuna aikana... En osaa kuvitella. Tämä raskaus on epätietoisuutta ja epätoivoa. Harmaata ja mustaa.

Kipuja

Toinen ultra varmisti sen minkä tiesimmekin jo, ei raskautta. Sen sijaan alkavaa vuotoa ja voimistuvia kipuja.

Lääkäri arveli, että estrogeeni ja progesteronilääkkeet ovat pitäneet vuodon poissa (lähes kokonaan), vaikka raskaus päättyi heti alkuunsa. Ultrassa ei enää näkynyt raskauspussia, pikkuinen vauvanalkumme oli päättänyt itse lähteä. Sain viimein lopettaa lääkkeet ja jäädä odottamaan uutta kiertoa. Kunhan se alkaa, voin soittaa taas sairaalaan ja varata ajan uuteen pas kontrolliin. Tällä kertaa pas tehdään omaan kiertoon, tukena clomifen-lääkitys. Kysyin itse noista clomeista lääkäriltä ja hän oli heti suostuvainen (kuulemma hyviä kokemuksia clomifen avusteisista PASseista). En varsinaisesti innolla odota clomikuuria, sen verran huonot muistot noista kuukausista jäi. Kuitenkin mulla on niin vähän uskoa oman kierron toimimiseen näiden hormonimäärien jäljiltä, joten jos nyt tähän päälle vielä heitetään vähän clomeja, tuskin siitä enää suurta haittaa on.

Välillä tuntuu, että oliko se viikko mikä meille annettiin, pelkkää unta? Kuvittelinko koko raskauden? Lääkärit sanovat vakaasti että täyttä totta se oli, mutta valitettavasti jostain syystä se päättyi ihan liian aikaisin. Samaa sanoo mies, jolta vähän väliä kysyn, että olinko oikeasti raskaana. Päätinkin säilyttää ne raskaustestit, joissa positiivinen tulos näkyy edelleen, sekä viime viikkoisen ultrakuvan (eli kaiken, mitä ehdimme saada). Raskauspussi. Ei siis ruskuaispussi, siihen asti ei päästy, mutta raskauspussi. Tuntuu käsittämättömältä, että nyt jatketaan elämää tuosta vain. Sain kuitenkin olla raskaana kokonaisen viikon ajan, vaikka siihen viikkoon niin paljon epäilystä ja pelkoa mahtuikin. Oli olemassa pieni vauvanalku, tuo pieni oli totta, ei unta. Meidän pieni tähdenlentomme.