Aika kuluu

pp10.

Härreguud, nyt on tosiaan jo 10 päivää siirrosta..!

Tänään olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan ollut vielä Pregnyl-pistos, mutta lääkäri tuumasi että paras jättää pistos pistämättä. Kipuilu on selvästi vähentynyt alkuviikosta, tänään meni pitkälle iltapäivään ennenkuin alkoi taas tuntua juilintaa. Turvotus on kyllä edelleen melkoista. Näyttäisi että se on taas pikemminkin lisääntynyt alkuviikosta. Toivottavasti se on hyvä merkki..! Ja juuri tuon turvotuksen takia en saa sitä Pregnyliäkään enää pistää.

Testipäivä oli laskettu Pregnyl-pistosten mukaan äitienpäiväksi, mutta nyt kun kaksi viimeistä jää pistämättä, testipäiväkin aikaistuu. Aikaisintaan maanantaina kuulemma voisi testata, mieluummin tiistaina tai keskiviikkona. Pitää miettiä, juuri nyt en uskalla edes ajatella testin tekemistä. Pelottaa ja jännittää aivan älyttömästi. Olen yrittänyt muistella millaisia tuntemukset oli vuosi sitten ennen testiä. Turvotusta oli silloinkin, mutta muuta en sitten muistakaan. Nyt turvotuksen lisäksi ainut oire taitaa olla tissikipu, joka iski pari päivää sitten ja on jäänyt olemaan. Vatsa on mustelmilla Klexane-piikeistä, se on kyllä ylivoimaisesti inhottavin pistoslääke mitä näiden hoitojen aikana on vastaan tullut. Klexane on nyt kuitenkin niin tärkeä juttu, että sen kanssa on vaan elettävä ja tottakai pistän sitä joka päivä vaikka lopun elämääni, jos on tarvis. Mutta silti, on se vaan aika inha pistettävä.

Pelottaa siis aivan kamalasti. Haluaisin tietää, mutta toisaalta taas en. Miehestäkin näkee, että tätä jännittää. Muutama päivä pitää vielä odottaa ja selvitä tämän piinailun kanssa. Katsotaan sitten miten meidän käy.

Vappupallo

Täällä ei tarvi ilmapalloja vapuksi ostaa, kun pallo löytyy hyperin vuoksi ihan omasta takaa. Lauantaina kävin uudestaan verikokeessa. Tarkoitus oli alunperin lähteä sairaalasta kotiin odottamaan tuloksia, mutta koska kokeeseen pääsyä piti odotella pitkään ja vielä käytävällä istuskellen, alkoi olo tuntua tosi kipeältä. Jäimmekin sitten odottamaan gynen päivystykseen että kuullaan tulokset ja lääkäri kävisi tutkimassa. Pääsin siinä vaiheessa pedille pötköttelemään ja siinä sitten vierähtikin aikaa. Hoitaja kävi jossain vaiheessa kertomassa että tuloksissa ei ollut mitään hälyttävää, hb oli kuitenkin noussut entisestään (173). Iltapäivällä alkoi näyttää siltä että lääkäri ei ehdi päivystykseen vielä pitkään aikaan ja hoitaja olisi siinä vaiheessa ottanut minut naistentautien osastolle nesteytystä varten. Koska lepo oli kuitenkin helpottanut oloa, halusin lähteä mieluummin kotiin. Lääkäriä en siis missään vaiheessa nähnyt.

Illalla lääkäri sitten soitti ja harmitteli että olin lähtenyt kotiin, olisi kuulemma ollut parempi jäädä osastolle. Verikokeiden perusteella kyseessä on hyperstimulaatio ja tukostaipumus tekee asiasta vielä pahemman. Lääkäri varmisti että minulla on Klexane käytössä, se on kuulemma aivan välttämätön. Ja jos olo kävisi yhtään huonommaksi, olisi heti paikalla lähdettävä takaisin sairaalaan. Eilen oli kuitenkin jo parempi päivä, menkkamaisia kipuja oli toki aamusta iltaan mutta pystyin sentään jo seisomaan ja kävelemään selkä suorassa. Hyper on kuitenkin lievää, jossain vaiheessa ehdin ajatella että nyt on oksettava olo, mutta sekin meni nopeasti ohi. Tänään amulla soitin klinikalle ja oma lääkärini oli sitä mieltä että Pregnyl on jätettävä nyt väliin, torstaina katsotaan uudelleen mikä silloin on vointi.

Ehkä se viime torstaina pistetty Ovitrelle osaltaan tosiaan vaikutti siihen että hyper iski päälle, vaikka siitä ei punktion tai vielä siirronkaan yhteydessä ollut merkkejä. Sen vuoksi on varmaan parempi että Pregnyliä ei tässä kohtaa pistetä lisää, ettei tilanne lähde uudestaan huonompaan päin. Netti on tietysti tulvillaan kertomuksia siitä kuinka hyper pahenee jos raskaus alkaa ja siitä sitten olen saanut päähäni, että jos olo tästä nyt kohenee kunnolla, saa heittää kaiken toivon siitä että siirretyt alkiot (tai edes toinen) olisi tarrannut kiinni. Google ei ole joka tilanteessa ystävä... paras lääke hyperiin on lepo ja levännyt kyllä olenkin, mikä alkaa sekin toisaalta käydä hermoille: makaan kaikki päivät sohvalla, usein läppäri sylissä ja ajatukset yllättäen kiertävät yhtä ja samaa rataa. Siksi on ihan liian helppo avata selaimeen google ja näppäillä hakusanaksi hyperstimulaatio, tai mikä milloinkin. Samalla yrittää olla miettimättä oireita, mikä ei tietenkään onnistu. Tänään tulee kuitenkin kuluneeksi vasta viikko siirrosta, joten kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin oireet ovat varmasti vielä seurausta hyperistä ja tukilääkkeistä.

Jos torstainakaan ei Pregnyliä voi pistää, se varmaankin lyhentää näitä piinaviikkoja, ei ole pakko odottaa vielä kahta viikkoa testin tekemistä... mikä on tietysti toisaalta hyvä, toisaalta taas ei. Olo ei juuri nyt ole kovin toiveikas. Vaikka oman voinnin kannalta on tietysti hyvä että hyper alkaa helpottaa, se samalla laskee mielialaa ja uskoa siihen että tässä voitaisiin nyt onnistua. Ja mitä pidemmälle tässä aika kuluu, sitä enemmän alkaa tuntua siltä että pää hajoaa epätietoisuuteen. Ja toisalta taas, jos tieto lisääkin taas tuskaa... On tämä juhlaa tämä piinailu.

Oloja

Loppuviikko ei ole mennyt ihan toivotusti. Jouduin keskiviikkona olemaan monta tuntia evakossa kotoa, mikä ei ollut hyvä juttu voinnin kannalta. Kulutin ajan kaupungilla, tein ensin pikavisiitin urheiluliikkeeseen (ei, en ole aikeissa ryhtyä vielä hikijumppaan vaan kävin ostamassa kevätkelejä varten uudet hyvät kävelykengät) ja istuin loppupäivän kirjastossa. Ei todellakaan kovin raskasta fyysisesti, mutta silti kävelyä tuli jonkin verran. Eilen aamulla kävin sitten taas klinikalla toista Ovitrelle-pistosta vasten ja kotimatka olikin jo melkoista kidutusta, bussissa ei ollut varmaan lainkaan jousitusta (vaimikäseon) ja jokainen töyssy ja kuoppa tuntui tosi pahalta. Illalla kivut lisääntyivät edelleen ja kuljin kumarassa sen mitä oli pakko liikkua. Yö meni ihan hyvin, mutta aamulla tilanne kävi eilistäkin pahemmaksi. Soitto klinikalle ja hoitaja sanoi että lääkärin olisi hyvä katsoa mikä tilanne on, varsinkin kun on viikonloppu tulossa. Siitä sitten lähdettiin samantien klinikalle.

Munasarjat ovat edelleen kovasti turvoksissa, mutta kuulemma ei mitenkään hälyttävästi. Oikea munasarja oli läpimitaltaan noin 8 cm, yli 10 cm alkaisi olla jo vakavampi juttu. Vasen oli muistaakseni jotain 5 cm. Jossain näkyi nestettä (en muista enää missä tarkalleen) ja vaikka lääkäri paineli vain varovasti vatsan päältä, kivut saivat irvistämään joka kosketuksella. Lääkäri arvioi että kyse on lievästä hyperstimulaatiosta, kivut ovat todennäköisesti osittain seurausta siitä että olen joutunut olemaan liikkeellä ja valmiiksi ärtyneet munasarjat ovat ennestään äityneet vielä kipeämmiksi. Osasyyllinen voi olla myös Ovitrelle-pistos, oireet voivat olla myös siitä lähtöisin. Samalla lääkäri kuitenkin sanoi että täytyy varmistaa että mitään tulehdusta ei taustalla ole, vaikka mitään siihen viittaavaa erityisempää oiretta ei olekaan. Sain lääkäriltä lähetteen naistentautien poliklinikalle, johon suunnistimme seuraavaksi. Onneksi pääsin poliklinikalla pötköttelemään hetkeksi, istuminen kun ei tunnu ollenkaan hyvältä. Juttelimme hoitajan kanssa siitä että vaikka olo ei nyt kovin kehuttava olekaan, niin kivut periaatteessa sopivat kuvioon. Hän katsoi koneelta että emme olleet ensimmäistä kertaa hoidoissa ja kyseli miten aiemmat stimulaatiot ja punktiosta toipuminen on sujunut. Sain luvan lähteä kotiin verikokeiden jälkeen, mutta kehotuksen tulla takaisin päivystyksen kautta heti jos olo menee yhtään tukalammaksi.

Iltapäivällä naistenpolin hoitaja soitti labratuloksista. Lääkäri oli ollut sitä mieltä että arvoja pitäisi katsoa uudestaan huomenna. Hb oli ollut korkea (171) ja tulehdusarvo hieman koholla. Se oli kai odotettavissakin, tässä vaiheessa hoitoa kuulemma on tavallista että arvo on jonkin verran normaalia korkeammalla. Ja jos olo käy huonommaksi, on heti lähdettävä päivystykseen. Maanantaina olisi seuraava Pregnyl-pistos, mutta varmaan vasta maanantaina selviää voidaanko sitä pistää.

Sain sekä omalta lääkäriltä että naistenpolin hoitajalta määräyksen levätä. Vaikka keskiviikkoaamuna ja oikeastaan vielä eilenkin aamulla olo oli ok, niin se keskiviikon evakko taisi kuitenkin olla liikaa, varsinkin kun siihen yhdistää eilisen tuskallisen bussikyydin. Harmittaa, olisi pitänyt kuitenkin koettaa järjestää asiat niin, että olisin voinut olla keskiviikon kotona. Tänään ennen klinikalle menoa pelkäsin eniten sitä, että hoidon kannalta asiat olisivat nyt menossa pieleen. Ihana lääkärini kuitenkin hälvensi tuota pelkoa, hän sanoi että vauvalla ei ole hätää. Jälkeenpäin kysyin Mieheltä että oliko tämä huomannut että lääkäri puhui vauvasta! Oli huomannut. Lääkäri sanoi myös että tämä voi olla toisaalta tosi lupaavakin tilanne; että vaikka olo ei nyt ole hohdokas, se voi olla hyvä merkki hoidon kannalta. Mutta että pitää kuitenkin pitää jalat maanpinnalla. Ja jos mikään asia yhtään epäilyttää tai arveluttaa, voin soittaa suoraan hänelle kännykkään, oli hetki mikä hyvänsä.

Aion kyllä taatusti pysyä seuraavat päivät rauhassa, lepo on kuitenkin se paras lääke. Katsotaan miten tilanne tästä kehittyy, sen mukaan pitää sitten toimia. Olo on aika tööt, juuri nyt en mitään muuta haluakaan kuin levähtää. Kortisoni varmaankin tekee sen että iltaisin uni ei tahdo tulla, toisaalta aamulla pitää herätä ottamaan kortisoni, osaksi kai juuri siksi että uni tulisi edes jossain vaiheessa yötä. Vettä juoden ja sohvalla pötkötellen, juuri nyt se on ainoa oikea tapa viettää viikonloppua.

Juupas eipäs

No niin, sieltä se paniikki tuli. Viime yö meni aika heikosti, uni tuli vasta pikkutunneilla ja nyt olo on aikasta hutera. Lämpöasteita on täällä sisälläkin ihan mukavasti ja tällainen nihkeys ja hikisyys ahdistaa (juu ei saisi valittaa kesän lämmöstä, mutta henkkoht olo käy kyllä tukalaksi kun mennään yli +25 asteen ja tuo lukema jäi taakse jo joku päivä sitten..). Suurimpana oloon vaikuttaa tietysti levottomuus, kun ajatuksissa pyörii vain se yksi ja sama. Mies kysyi aamulla milloin olin ajatellut testata ja vastasin että lauantaina. Nyt vaan tuntuu siltä että pokka saattaa pettää jo aiemmin. Olen lueskellut muutamaa lapsettomuusaiheista keskustelua netissä ja näyttäisi siltä että monet alkavat testailla jo pp10, useimmat pp12 ja loput viimeistään pp14. Oltiin Miehen kanssa puhuttu että ei nyt hätäillä, kun meillä nuo aika myöhäisessä vaiheessa testatut plussatkaan eivät ole kestäneet alkua pitemmälle. Mutta sitten toisaalta, eikö nuo plussat ja niiden hiipumiset kerro nekin jostain? Ja jos nyt kävisikin taas kerran sama paska juttu (ei voi käydä!), niin jokohan sitten asiaa alettaisiin jo tutkia..? Mutta jos nyt kuitenkin vielä malttaisin mieleni vähän aikaa. Sitä paitsi, se tuhruvuoto jatkuu edelleen. Viikonloppuna tosin meni pari päivää lähestulkoon ilman mitään lisävuotoja, mutta sitten se onneton teki paluun ja on jatkunut entiseen malliin. Tänään on kulunut kaksi viikkoa siirrosta, huomenna tulee (tai tulisi) täyteen kaksi viikkoa tuhruvuotoa (kaikesta sitä ihminen pitääkin lukua...). Oma ennätys taitaa olla sekin.

Ajankulua

Tämä on taas niin tätä, toisaalta haluaisin pysäyttää ajan (nyt kun vielä kaikki on mahdollista) ja toisaalta tekisi mieli hypätä suoraan viikonloppuun ja Testipäivään. Sitten ei enää tarvisi (tai saisi...) jossitella. Nyt on pp13, kiertopäivä taitaa olla 32. Klinikan hoitaja oli merkannut testausajankohdaksi tulevan viikonlopun, lauantain tai sunnuntain. Lauantai olisi jo pp16, se saa luvan riittää. Mutta sinne asti pitää vielä jotenkin sinnitellä.

Ei oikeastaan mitään muutoksia olotilassa sitten viime postauksen. Samoja oireita (tai mitä nyt voisi oireiksi kuvitella) tunnen edelleen, välillä taas ei tunnu yhtään mitään erityistä. Siitäkin sitten tietysti huolestuu. Onneksi on kaikenlaista pientä puuhaa, mitä voi kehittää ajankuluksi. Sitten on taas ilta, tulee yö ja seuraava päivä ja ollaan taas vähän lähempänä lauantaita. Miehellä on nyt viimeinen viikko töitä ennen lomaa, tiedossa onkin sitten alkavan loman kunniaksi jotain todella upeaa, tai sitten jotain ihan päinvastaista. Voi kunpa se olisi jotain onnellista..!!

Katsottiin viikonloppuna Hiljaa toivotut. Hyvä ja tärkeä elokuva, tykkäsin (huom, tulossa spoiler!). Silti tässä lapsettomuuden suossa tarpoessa jo sekin, että joku onnistuu ensimmäisestä IVF:stä, tuntuu epäreilulta. Kuinka pieni voikaan ihmisen mieli olla... hävettää. Ja sitten taas toisen parin kokemat monet keskenmenot surettavat niin paljon. Yhdessä pienessä hetkessä suurimmasta onnesta tulee suurin suru. Ehkä jotain voin siitä ymmärtää, vaikka tämä meidän tarina vasta lyhyt onkin. Suuresti nostan kuvitteellista hattua kummallekin parille, aivan uskomattoman rohkeaa lähteä mukaan tällaiseen elokuvaan. Itse en siihen pystyisi.

Hmm, nythän on jo iltapäivä. Ei montaa tuntia, niin on jo ilta. Ai miten niin aika kuluu hitaasti...

Ollaan kuin ei oltaiskaan

Mitä pidemmälle piinapäivät kuluu, sitä enemmän haluaisin unohtaa koko asian. Tottakai haluan olla raskaana, haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla pelottaa kamalasti. Pelottaa, että kaikki on taas ollut turhaa. Lapsettomuusaiheisissa blogeissa riehuu plussamyrsky, mutta pelkään että taas kerran me jäämme ulkopuolelle. Varmaan jokainen näitä blogeja lukeva tai ainakin lapsettomuuden omakohtaisesti kokenut tietää sen tunteen, kun on samalla onnellinen toisen puolesta ja samalla tuntuu, että taas vetäistiin matto jalkojen alta. Ja toisinaan ei vaan pysty tuntemaan onnea toisen puolesta, kun oma suru jyrää päälle. Joku muu elää ja kokee juuri nyt niitä juttuja, joita itse haluaisi niin kovasti päästä elämään ja kokemaan. En halua missään tapauksessa loukata ketään, mutta nämä päässä seikkailevat tuntemukset eivät ole mitenkään järjellisiä tai loogisia. Ymmärrättehän? Tunteiden sekamelska tuntuu taas vievän voiton kaikesta muusta.

Niin moni tuntuu nyt raskautuvan juurikin ensimmäisestä IVF:stä. Meillä on jo takana se ensimmäinen IVF ja kolme pakastealkion siirtoa. Tuloksena yksi raskaus, muutama onnen ja epäuskon päivä. Ja nyt sitten tämä 2. IVF:n tuoresiirto. Toisaalta, mitä sitten, vaikka nyt mennäänkin toista kierrosta. Moni joutuu käymään kuitenkin monta kierrosta ja kulkemaan vielä paljon pitemmän tien. Silti mielessäni takoo ajatus "eikö nyt olisi viimein meidän vuoro"? Näissä jutuissa vaan ei vuoronumeroilla ole kauheasti merkitystä.

Sohvapottu osa 2

Turvotus on hieman vähentynyt ja kipuja ei enää juuri ole, satunnaisia juilintoja lukuun ottamatta. Nyt voisi jo koettaa puuhaillakin jotain, pyykkiä olisi pestäväksi monta koneellista ja muutakin pientä hommaa pitäisi tehdä, vaan en tahdo saada mitään aloitettua. Näköjään tämä laiskotteluvaihde on jäänyt päälle. Onneksi koiruus on takas kotona, niin ei tarvitse yksinään rötväillä koko päivää.

Aika matelee eteenpäin, ihan kuin eläisi jossain hidastetussa filmissä. Päivät on kovin samanlaisia. Aamusella heräillään, syödään aamupala ja otetaan lääkkeet. Sitten pakollinen makoilu sohvalla vaakatasossa (tämä on luvallista toimintaa, klinikan ohjeissakin sanotaan että oltava puoli tuntia makuullaan progesteronilääkkeen jälkeen). Samalla katellaan jotain telkkarista. Kunhan tuosta vääntäydyn puoli-istuvampaan asentoon, on aika lueskella netistä sähköposti, naamakirjan päivitykset (en tiedä miksi siellä edes käyn, kun olen piilottanut puolet kavereista eikä siellä mitään tunnu enää tapahtuvan), seuraamani blogit, keskustelupalstat ja nettilehdet. Tähän vierähtää usein aikaa niin, että on jo aika hipsiä syömään jotain välipalaa. Takaisin sohvalle ja tutkimaan digiboxin sisältöä. Nyt päiväohjelmaan tulee viikon tauon jälkeen taas kävelylenkki koiruuden kanssa. Sitten lounasta ja taas sohvalle lukemaan tai katsomaan telkkaria. Tämän jälkeen voikin jäädä odottelemaan Miestä saapuvaksi töistä kotiin. Illalla syödään ja katsellaan tv:tä, Mies puuhailee välillä koneella omia juttujaan ja käyttää koiran iltalenkillä, minä otan lääkkeet ja lojun taas sohvalla. Iltapalan jälkeen nukkumaan ja taas on yksi päivä vierähtänyt. Tuttua ja kovin turvallista, mutta samalla näyttää ja tuntuu kovin puuduttavalta. Oikeastaan aika järkyttävää, kuinka yksitoikkoista tämä elämä nykyään on! Ja minustahan se on kiinni, aikaa olisi muuhunkin!

Mitähän sitä keksisi... Opiskelujuttuja pitäisi taas saada eteenpäin. Jotain kivaa omaa projektia voisi yrittää kehittää. Täytyy kaivaa se kuuluisa mietintämyssy jostain komeron perukoilta.

Sohvaperunan elämää

Siirron jälkeen elämä on koko lailla rajoittunut akselille jääkaappi, sohva ja vessa. Olen yrittänyt juoda vettä (kivennäisvettä ja hanavettä) vähintään 2 litraa päivässä ja se tietää tiheitä vessakäyntejä. Lääkäri oli sitä mieltä että 2 litraa on riittävästi normaalien ruokajuomien lisäksi, mutta hoitaja kannusti juomaan 3 litraa päivässä. Raja alkaa nyt näköjään tulla vastaan, vähän yli 2 litraa menee vielä mutta kolmeen litraan en näköjään pääse. Ei vaan mene alas. Mehujakin olen välillä juonut, mutta en mieluusti haluaisi juoda sokeroituja juomia tai täysmehuja ihan mahdottomia määriä. Keinotekoisesti makeutetuista puhumattakaan.

Vatsa on nyt sitten turvonnut siihen malliin, että löhöasento sohvalla on todellakin ainoa oikea. Levossa ollessa kipuja ei enää ole, mutta kävellessä kummallakin puolella nivusissa kiristää ja tärähtää tosi ilkeästi. Vatsan sivuilla kiristää myös, taitaa vaan iho olla ihmeissään että miksi pitää näin venyä... Ollapa jonkinlainen tukivyö minkä voisi tuohon alavatsan ympärille laittaa, jokin mikä tavallaan nostaisi vatsaa ylöspäin. Kaipa se turvonneen vatsan (tai munasarjojen siis) paino vaan tuntuu niin häijyltä. Myös selässä juilii toisinaan. Liikkeessäkin pitäisi vähän koettaa olla, mutta ei tässä mitään pidempiä kävelylenkkejä todellakaan tehdä. Mies vei koiruuden pariksi päiväksi muualle täysihoitoon, niin saan keskittyä lojumiseen (tai siis toipumiseen). Tämä viikko pitää kuulemma ottaa vielä rauhallisesti, sitten voi kai alkaa palailla normielämään. Tai pitää nyt katsoa, miten elämä tämän pömppömahan kanssa tästä alkaa tasaantua. Ehkä jotain lievää hyperiä voi taas olla ilmassa, mutta toistaiseksi tässä vielä pärjää.

Ei mulla oikeastaan mitään järkevää sanottavaa ole taaskaan... Päivät yksin kotona on todella pitkiä (varsinkin silloin, kun elämä rajoittuu sohvalle)! Ai niin, niistä progesteronipuikoista piti vielä kommentoida sen verran, että ainakin tähänastisella kokemuksella ne vievät voiton lugesteronista. Tosin puikko pitää muistaa ottaa jääkaapista puoli tuntia ennen kuin sen laittaa paikoilleen, muuten se hajoaa pieniksi muruiksi. Ja iltaisin on laitettava progesteronipuikon kaveriksi myös yksi lugepallero, mutta se vielä menettelee. Nuo progesteronipuikot eivät valu yhtä pahasti ja ainakin toistaiseksi sivuvaikutukset on siedettäviä. Vaan ihan alkupäiviähän tässä vasta eletään... how could I possibly forget???

Väsy

Pp 8

Niinpä, väsyttää.. Ei mitään uutta siis. Tällainen apaattinen ja voimaton olo vaan käy jo toisinaan hermoille, kun ei jaksa muuta kuin lojua sohvalla ja välillä käydä hakemassa jotain syötävää. Eilen oli ehkä vähän virkumpi olo, mutta tämä päivä on ollut aika sumuista. Koiran kanssa on onneksi tehtävä lenkki ulkona, jospa siinä vähän virkistyy.

Muistin, etten ole vieläkään suorittanut Beautiful Blogger awardiin kuuluvia tehtäviä, joten korjaanpa asian nyt heti. Olisin halunnut nimetä seuraavaksi Beautiful Bloggereiksi Tuulin sekä Rouva Makkosen, mutta molemmilla taitaa jo tämä kyseinen palkinto olla. :) Noh, olette nyt siis tuplasti ihanat bloggaajat (tosin tehtäviä ei taida olla enää tarvis suorittaa). Lisäksi piti kertoa seitsemän asiaa itsestään, joten here goes:

1. Voisin heti paikalla muuttaa jonnekin lämpimään, en tykkää talvesta ollenkaan. Syksy vielä menettelee jotenkin, mutta näihin aikoihin alkaa jo ahdistaa pimeys ja kylmyys.
2. Tykkään ihan liikaa roskaruoasta ja valitettavasti se tässä iässä näkyy suoraan vyötärön ympäryksestä.
3. Suklaa on parasta mitä tiedän (ainakin melkein).
4. Pelkään kuollakseni hämähäkkejä ja kaikkia pikku öttiäisiä. Sisustussuunnittelijan ehdottaman tapetin tyrmäsin, kun mun silmissä se näytti ihan kuin siinä olisi kuvattu tsiljoona hämähäkkiä (oikeasti olivat kai kukkia).
5. Musiikki ja sen kuuntelu on mulle todella tärkeää, vaikka en mitenkään erityisen musikaalinen ole.
6. En osaa rueta nukkumaan, jos en ensin lue kirjaa ainakin muutaman sivun. Tällä hetkellä on menossa Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen (tämän olen kyllä lukenut jo pari kertaa aiemminkin).
7. Innostun asioista nopeasti ja yleensä kyllästyn vielä nopeammin.

Viikko vielä testaamiseen, sillä oletuksella että menkat eivät ala jo aiemmin. Oireta ei ole vieläkään juuri mitään ja en oikein tiedä että pitäisikö siitä olla jo oikeasti huolissaan. Vaan juuri nyt ei jaksa huolestua. Taidankin suunnistaa takas sohvalle viltin alle, jospa vaikka pienet torkut...

PAS vol III

Pp 6

Piinispiina alkaa olla puolivälissä. Alkiot oli otettu pakkasesta siirtoa edeltävänä päivänä ja toinen olikin ehtinyt 4-soluisesta 7-soluiseksi. Toinen alkio oli edelleen 3-soluinen, sama mitä oli ollut myös pakastettaessa. Lääkärin mielestä tämä pienempi ja hitaampi oli joko vain erittäin hidas ja rauhallinen yksilö (miten voisikaan olla mahdollista meidän geeneillä...), tai sitten se ei jaksaisi jakautua ollenkaan. Elossa se siirtohetkellä oli kuitenkin.

Eräänlainen tenkkapoo oli tulla siinä vaiheessa, kun lääkäri katsoi ennen siirtoa ultralla kohdun ja munasarjojen tilannetta. Kohdusta hän ei kommentoinut mitään (enkä muistanut edes kysyä), mutta hän bongasi kolme puhjennutta munarakkulaa (keltarauhasta?)! Clomit olivat siis tosiaan tehneet tehtävänsä. Lääkäri kysyikin oliko yhdyntöjä ollut ovulaation aikoihin ja pakkohan siihen oli myöntävästi vastata (vastatessa mulla oli varma olo siitä, että kohta saadaan nuhteita). Siinä vaiheessa lääkäri mietti pitkään siirretäänkö molemmat ja kysyi meidänkin mielipidettä. Kuulemma kun tällaisessa tilanteessa on joskus ollut tuloksena kolmoset. Lääkäri ja hoitaja jupisivat keskenään jotain siitä, että "pitäisi melkein ohjeistaa käyttämään ehkäisyä" ja "toisaalta se on aivan järjetöntä kun on jo monta vuotta yritetty raskautta". Olimme miehen kanssa sitä mieltä että molemmat siirretään, varsinkin kun toista alkioista ei olisi voinut pakastaa enää uudestaan. Ja juuri tuon toisen alkion "hitauden" vuoksi lääkäri päätti että kummatkin voidaan siirtää, toisin sanoen lääkärillä ei kovin suuria odotuksia tämän toisen reppanan suhteen ole.

Eri asia on sitten se omien "luomu/clomi" munasolujen tilanne. Ei voi tietää, onko joku munasoluista ehkä hedelmöittynyt. Jos tästä raskaus saadaan alkamaan ja jatkumaan, ei voi tietää sitäkään onko se lähtenyt siirretyistä alkioista vai onko se ihan oman kierron tulos. Vaan eipä sillä oikeastaan ole merkitystä, ihan kumpi vaihtoehto tahansa sopisi meille!

Kysyin taas kerran minidisperinistä (tai itse asiassa juuri tämän lääkärin kanssa en ollut asiasta vielä jutellut aiemmin). Lääkäri kysyi miksi haluan niitä käyttää, johon esitin syyksi korkean hb:n. Mitään tutkimustuloksia disperinin hyödystä ei kuulemma ole, mutta koska noin pienestä annoksesta ei ole haittaakaan, sain kuin sainkin luvan käyttää disperiniä. Olenkin nyt sitten popsinut yhden minitabletin per päivä siirron jälkeen. Lugeannos on myös suht pieni, vain 2x100 mg aamuin illoin. Ja koska merimonotkaan eivät ole mukana kummittelemassa, on oireita tai mitään tuntemuksia ylipäätään Todella Vähän, verrattuna lääkkeeliseen pas:iin. Olo on itse asiassa ihmeellisen normi, jos ei lasketa satunnaisia kuumia aaltoja ja paineen tunnetta vatsalla. Mielialakin on suht rauhallinen, vielä. Eiköhän sekin vielä ensi viikkoon mennessä ehdi muuttua...

Meidän viimeiset alkiot. Sumuttelut tätä ensimmäistä ivf:ää varten alkoi tammikuussa ja tämän viimeisen pas:n tulos selviää marraskuussa. Yksi hoitokierros, lähes vuosi elämästä. Ensi tammikuussa tulisi kolme vuotta täyteen yritystä, kaksi vuotta virallista lapsettomuutta. Mutta juuri nyt haluan uskoa että olen raskaana, kunnes toisin todistetaan.

Testausmania

Raskaustestien valmistajat varmaan tulisivat ihan henk.koht. kiittämään, jos tietäisivät mihin tahtiin meillä on kyseisiä testejä viime päivinä kulutettu... Clearbluen perinteisiä, apteekin omia sekä Yliopiston apteekin Biocard-testejä. Ja jokaiseen testiin on tullut (testistä riippuen) joko kaksi viivaa tai plussa. Haaleita plussia, mutta silti. Mielessä kaihertaa hurja pelko siitä, että kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Viivat ovat vahvistuneet VÄHÄN, juuri ja juuri testiajassa.

Soitin sairaalaan aamulla, hoitaja oli sitä mieltä että varataan aika varhaisultraan. Kuulemma olen "ainakin jollakin tavalla raskaana". Ja sanoi myös, että viivojen vahvuuden perusteella ei voi tulkita sitä, millainen raskaus tässä nyt oikein on. Haaleista plussista voi tulla terveitä raskauksia, tai sitten ei. Hoitajan mielestä pp13 testaaminen oli liian aikaista, eli hänen mielestään silloin tullutta negaa ei kannata enää murehtia (samalla mietin mielessäni, että silti monet testaavat plussan jo paljon tätä aiemmin).

Varhaisultraan on tasan kaksi viikkoa (tunnilleen!). Uusi kahden viikon piina edessä. Vuotoa ei ole, rinnat ovat kipeät, pissattaa useammin kuin yleensä ja masussa myllertää. Väsyttää, mutta silti ei saa kunnolla nukutuksi. Välillä tulee huono olo, mutta ihan ohimenevästi. Tänään on rv 5+1. Niin vähän, mutta kuitenkin niin paljon! Kävin laskemassa nettilaskurilla mahdollisen lasketun ajan (22.5.2011!) ja eilen kaupassa käydessä ostin uuden Vauva-lehden. Enempää en uskalla, vielä.

Eilen iski epätoivon aalto, kun turhaan odotin testiviivan vahvistuvan tummemmaksi. Olin niin pitkään ajatellut, että sitten joskus kun r-testissä todella on kaksi viivaa, olen varmasti ihan järjettömän onnellinen. Onnellinen olenkin, mutta silti tuntuu että pelko ja huoli vievät voiton onnen tunteesta. Samalla tuntuu, että olen kiittämätön kun en osaa iloita enempää.

Mies sanoo, että ollaan nyt varovaisen onnellisia. Siinä kai se tämän hetken totuus on.

Kyytiläiset

Yrityskierroista en tiedä, olen tippunut jo laskuista. Kiertopäivän sentään tiedän, eli tänään on kp17 ja pp0! Jossain tuolla masussani köllöttelee kaksi pientä sissiä, molemmat sulatetut alkiot selviytyivät pakastuksesta. Toinen oli siirtohetkellä 8-soluinen ja toinen sissi 6-soluinen. Eivät top-alkioita kumpikaan, mutta hyvältä näyttivät kuitenkin. Pakkasessa on vielä 4 alkiota, kahta siirtoa varten.

Siirto itsessään meni taas sutjakasti, lääkärikin oikein kehaisi että "sinulla ovat nämä siirrot todella helppoja". Niin, ja olihan limakalvokin taas kerran hyvä, lääkäri puhui muistaakseni 13 millistä. Kaikki edellytykset siis olemassa.

Ennen siirtoa lääkäri kysyi että olimmeko miehen kanssa keskustelleet kahden alkion siirtämisestä ja mahdollisesta kaksoisraskaudesta. Tähän vastaus oli että kyllä olimme. Ajatus kaksosista on huimaava, mutta ei kuitenkaan mahdoton. Seuraava kysymys oli, että olethan terve ihminen eikä sinulla ole perussairauksia? Taas sai huomata, kuinka tarkkaan lääkärit lukevat ihmisten sairauskertomuksia (tai mitä ne nyt ovatkaan) julkisella puolella... Tähän taas oli pakko vastata että perussairaus löytyy. MS on toki semmoinen peikko, että pakkohan se on huomioida. Onneksi meillä on tukiverkostoa, joka voi tulla avuksi jos mäsä aktivoituu synnytyksen jälkeen. Jos tukiverkostoa ei olisi, en tiedä olisinko itsekään halunnut kahden alkion siirtoa. Vaan onneksi tosiaan läheltä löytyy ihania ihmisiä (lähimpänä miehen vanhemmat), joiden ansiosta uskallettiin ottaa kaksi kyytiläistä mukaan.

Kaksi viikkoa testipäivään. Miten näistä piinapäivistä taas selviää..?

Pöydällä on pino vauvalehtiä, jotka hain kirjastosta. Tänään postilaatikkoon kolahti myös uusin Simpukka-lehti. Lapsettomien lauantaina olisi lähikaupungissa yleisötilaisuus, jonne tekisi kovasti mieli lähteä. Yksin en uskalla, toivottavasti saan miehen lähtemään mukaan.

Ihanaa kun on viikonloppu edessä, voin rauhassa keskittyä "hautomiseen" ja vauva-ajatuksiin. Äsken kun valittelin miehelle että miten mulla voi taas olla nälkä, tämä tuumasi että "sähän syöt nyt kolmen edestä". Ihan totta! :)

Kuulostelua

pp 7..!

Siirrosta on tänään kulunut tasan viikko. Oikeastaan viikko on mennyt yllättävän nopeasti ja olen jopa onnistunut pitämään yllä enimmäkseen positiivista asennetta tähän projektiin. Eilen illalla sitten ekan kerran siirron jälkeen hermostuin miehelle ihan kunnolla ja tietysti ihan pikku jutusta. Ja tottakai ensimmäisenä tuli tästä mieleen, että nämä samat itkuraivarit ovat tähän asti aina ennakoineet menkkoja ja masennuin sitten totaalisesti. Kaipa hermostumiset kuitenkin kuuluvat asiaan ja ovat ihan sallittujakin, onhan tässä kuitenkin niin paljon pelissä ja toisaalta ihanaiset lugetkin saattavat osaltaan vaikuttaa. Ei kai tätä jännittämistä ja hermoilua syyttä kutsuta piinailuksi!

Siirron jälkeisinä päivinä kroppani onnistui kehittämään myös lievän hyperstimulaation ja sain vielä tämän viikon sairauslomaa. Nyt on siis kunnolla aikaa miettiä ja pohtia ja kuulostella omaa olotilaa. Olen juonut edelleen litratolkulla vettä ja mehuja ja hyperin oireet ovat helpottaneet. Lievää turvotusta on vielä, mutta vatsan koko on pienentynyt hurjasti viikonlopusta. Tilalle on tullut masun jomotuksia ja nippailuja ja rinnat ovat kipeytyneet. Voi tietysti olla että nämä oireet ovat seurausta lugeista, mutta haluan silti vielä uskoa että ne ovat oireita jostain ihan muusta. Jos tästä tiputaan, niin sitten tiputaan kovaa ja korkealta.

Käyn myös joka päivä tällä viikolla terveyskeskuksessa verikokeessa, maanantaina otetut kokeet olivat muuten kunnossa, mutta hemoglobiinin osalta tein uuden oman ennätyksen, tasan 170. Olen äidiltäni perinyt korkean hemoglobiinin, mutta yleensä lukema on suunnilleen 150. En huomannut kysyä lääkäriltä, voivatko ivf:ssä käytetyt lääkkeet nostaa hemoglobiinia. Olen kuitenkin juonut päivittäin vähintään pari litraa vettä ja mehuja, joten aika merkillistä että hb voi olla noinkin korkea... Kun kysyin tänään alkuviikon tuloksia, arvo on ollut sekä tiistaina ja keskiviikkona 159. Toivottavasti lukema laskisi vielä tuosta. Toisaalta suht korkea hemoglobiini on kai hyväksi, mutta toisaalta olen lukenut että korkea hb voi haitata raskautumista, en tosin nyt jaksa muistaa miten se käytännössä voisi vaikuttaa. Olen kyllä kysynyt asiasta aikoinaan ihan Väestöliiton lääkäriltäkin ja hän oli sitä mieltä että jos lukemat pysyvät edes jotenkin normaalin rajoissa, asiasta ei kannattaisi murehtia. Sitä kun vain on tullut melkeinpä jo tavaksi murehtia kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Miehen kanssa yritimme keksiä hyvää "työnimeä" pikku alkiollemme, tosin emme ihan päässeet yksimielisyyteen. Niinpä pikkuinen tunnetaan jo nyt muun muassa nimillä kirppu, papunen, tirppana, toivo ja itunen. Toin lapsuuteni kodista soittorasian, jonka melodia on minulle tuttu jo ajalta ennenkuin voin edes muistaa ja soitan ihanaa tuutulaulua masulleni jo nyt. Mietin sitä kuinka elämämme voi muuttua ihan lähitulevaisuudessa, millaisia käytännön muutoksia kotonamme pitäisi tehdä, mihin sijoitamme hoitopöydän, miten kuljen kävelyllä yhtäaikaa lastenvaunujen ja ylivilkkaan koiran kanssa. Hypistelen vauvanvaatteita kirpputorilla, selailen netistä äitiysvaatteita ja katson televisiosta vauva tulossa -ohjelmaa. Yritän kovasti psyykata mieltäni ja kroppaani raskauteen. Pitkän aikaa asenteeni yrittämiseen ja piinaviikkoihin oli se, että "pessimisti ei pety" ja ajattelin että jos ei odota mitään, ei pety niin paljon. Tämä metodi on nyt ainakin toistaiseksi heitetty romukoppaan, haluan ajatella olevani raskaana, niin pöljältä kuin se voi tässä vaiheessa kuulostaakin. Sitäpaitsi tuo ns. itsesuojelumetodi ei ainakaan minulla edes toiminut, pettymys oli aina yhtä musertava.

Testipäivä on sunnuntaina, pp10. Kaapissa odottaa yksi Clearblue ja muutama netistä tilaamani Vilja-testi. Pelottaa, jännittää.

Pulliainen ja Anonyymi Annie: kiitos molemmille kannustuksesta! :) Se tulee todella tarpeeseen.

Kun katson ulos ikkunasta, en näe juuri muuta kuin lunta. Pöytäkello raksuttaa vieressä ja koira torkkuu sohvan nurkassa. Kaikki näyttää niin rauhalliselta. Olisipa mieleni yhtä rauhallinen...