keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Vielä kerran

Päätös on tehty, yhteen hoitoon lähdemme vielä. Oma lääkärimme teki jo suunnitelman uutta hoitoa varten, vaikka itse hoito meneekin ensi vuoden puolelle. Pitkän kaavan mukaan mennään edelleen, osin endoepäilyn takia, mutta suurimpana syynä kierron epäsäännöllisyys ja ne iänikuiset ylimääräiset vuotelut. Nytkin välivuoto/tiputtelu/mikälie alkoi kiertopäivänä 9... johan siinä olikin ehtinyt menkkavuodon loppumisesta kulua ehkä jotain 3-4 päivää? Lääkäri myös katsoi ultralla että vuoto tulee kohdunkaulasta, itse kohtu näytti hyvältä. Se on hyvä uutinen sikäli että vaikka tuollainen vuotelu on ehkä rasittavinta ikinä, sen ei pitäisi haitata raskautumista, jos kohtu ja limakalvo ovat kunnossa. Olihan siellä myös puhkeamaisillaan oleva rakkula ja 10 mm limakalvo, eli edes jotain tässä kropassa tapahtuu oikein.

Lääkecocktailiinkin tulee taas pieni muutos. Jarruna on edelleen Procren, mutta kasvatteluvaiheessa Puregonin rinnalle (tai pikemminkin jälkeen) tulee Menopur. Jos siirtoon päästään, käytetään tukilääkkeenä Lugesteronin (ja klexanen ja kortisonin ja primaspanin...) lisäksi Pregnyliä pari kertaa viikossa. Siinäpä sitä taas on lääkearsenaalia kerrakseen...  Juteltiin pitkään eri stimulaatiolääkkeistä, lääkäri piti parhaimpana vaihtoehtona Menopuria. Ensin pistän muistaakseni kuutena päivänä Puregonia, sitten tulee vaihto Menopuriin. Vaikka Puregonilla on saatu hyvin munasoluja, halusin itsekin ehdottomasti tähän viimeiseen yritykseen jotain uutta. Ja alkioiden laatuhan ei meillä ole ollut mikään päätähuimaava. Lisäksi Menopurilla pitäisi olla "suotuisa" vaikutus limakalvoon. Niin, ja eipähän sitten tarvitse miettiä, että olisikohan jokin toinen lääke Puregonin sijasta tuonut onnen. Alkionkuoren avauksesta oli myös puhetta, sitäkin voidaan sitten kokeilla. Ihan aluksi pitää tietysti Primoluteilla saada kierto jotenkin raiteilleen.

Yleensä olo on ollut toiveikas kun on (näin suunnitteluvaiheessa) klinikan ovesta kävelty ulos. Nyt tuntuu lähinnä vain toivottomalta. On varmaan vain hyvä että uusi hoito alkaa vasta ensi vuoden puolella, jospa tässä ehtii saada päänsä kasaan edes jollain tavalla. Ei kai ole edes mitään järkeä lähteä uudestaan tähän rumbaan, jos ahdistaa jo valmiiksi? Onhan sitten vielä olemassa muuan graduprojektikin, joka pitäisi saada jonkinlaiseen päätökseen lähikuukausien aikana, mieluusti ennen uutta hoitokierrosta. Katsoin myös uudestaan Hiljaa toivotut. Lopputeksteissä sanottiin että joka viides hoitoihin lähteneistä pareista ei saa lasta kotiin. Me ollaan osuttu aika tehokkaasti niihin pieniin prosentteihin, kun jättipotti on tullut jo MS & lapsettomuus -yhdistelmällä. Jotenkin on siltäkin pohjalta helpompi nähdä itsensä myös siinä joukossa, joka hoitojen jälkeen ei ole saanut lasta. Pessimisti täällä taas, hei. Vaan onhan pessimismin suosta noustu ennenkin, ehkä vielä kerran?

Niin ja vielä, kiitos Elina. *halaus* (lukisin mielelläni myös sinun kuulumisia, jos pidät vielä blogia?)

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Tyhjä

Toisen hoitokierroksen toinen ja viimeinen pas, ei edelleenkään onnea. Kahdesta sulatetusta alkiosta toinen selviytyi siirtoon, mutta kuten niin monta kertaa ennenkin, piinaviikkojen jälkeen raskaustesti näytti negatiivista. Tällä kertaa apuna oli jo niin mittava tukilääkearsenaali, että mitään muuta onnistumisen eteen ei kai todellakaan voi tehdä. Klexanea (ylivoimaisesti inhottavin piikityskokemus tähän asti), kortisonia, primaspania, lugesteronia. Selvisin piinapäivät ilman ylimääräisiä vuotoja, mutta tässä kohtaa se ei hirveästi lohduta. Olin unohtanut miten luget saavat aikaan kaikki mahdolliset oireet, joten kroppani onnistui lisäksi huijaamaan täydellisesti; kuvittelin oikeasti olevani raskaana. Tunsin juuri niitä samoja oireita mitä oli silloin, kun oikeasti olin (vaikkakin vain hetken) raskaana. No more lugesteron for me, not ever again.

Tähän mennessä on käyty läpi 7 alkionsiirtoa, alkioita on siirretty 11. Tuloksena kaksi lyhyeksi jäänyttä raskautta. Syli on tyhjä.

Ehkä lähdemme vielä yhteen hoitoon, en tiedä missä vaiheessa, ehkä ensi vuonna. Ensin täytyisi jostain löytää voimia siihen.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Hajatuksia ja tutkimuksia

Jotenkin tuntuu että en osaa enää kirjoittaa. Olen muutaman kerran jo aikonut skarpata, mutta jostain syystä kynnys kirjoittaa tai ainakaan julkaista mitään täällä blogissa on tullut tosi korkeaksi. Kerran jo aloitin uuden tekstin, mutta lopetin sen alkutekijöihinsä ja jätin odottamaan. Oikeasti, tämä nyt vain on tätä samaa, yhä vaan edelleen, kuukaudesta toiseen. Muistan tv2:n Akuutin reilun parin vuoden takaa, siinä oli pariskunta puhumassa lapsettomuudesta. Nainen sanoi, että viiden vuoden jälkeen ei enää sattunut yhtä paljon. Parin hassun kuukauden jälkeen meillä tulee neljä vuotta täyteen. Siitä sitten enää vuosi eteenpäin, niin ehkä sitten helpottaa? Muistan sanoneeni silloin aikoinaan ohjelmaa katsoessa Miehelle, että miten kukaan kestää viisi vuotta tätä p*skaa? En tiedä vieläkään. 

Kesätauko teki hyvää, mutta ei suru ole mihinkään hävinnyt. Päivittäin käy mielessä, että kuinka pitkällä oltaisiin nyt, jos... Ihan näinä päivinä tulee vuosi täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran iloitsimme plussatestistä. Suren myös sitä, millaista meidän ja minun elämä on nykyään, tai on ollut jo pitkään. En ole sama ihminen mitä olin ennen tätä kaikkea, en tiedä miten osaisin olla vähemmän katkera. Sormia napsauttamalla en saa asioita muuttumaan. Kaupungilla kulkiessa tuntuu, että joka toisella vastaantulevalla naisella on vauvamaha. Ja joka kerta sellaisen näkeminen työntää veistä sisuksiin. Mistä minä tiedän, millainen tarina niiden vatsojen takana on tai miten pitkän tien he ovat joutuneet kulkemaan, eikä se minulle kuulukaan. Mutta en näe mitään muuta kuin sen ison mahan, joka muistuttaa juuri siitä, mitä itse ei ole saanut. En osaa ajatella, että ehkä minäkin olen joku päivä raskaana. Puhumattakaan nyt siitä, että meillä voisi joku päivä olla oma lapsi. Pihalla juoksevat pienet lapset tuntuvat täysin vierailta olennoilta, mistä ne ovat tähän maailman ilmestyneet? Jossain vaiheessa yritin ajatella ja jopa luottaa siihen, että jonain päivänä meillä on lapsi. En pelkästään niin, että olisin raskaana, vaan että meillä olisi lapsi. Nyt en taas millään uskalla ajatella sinne asti.

Kaipa jonkinlainen toivonkipinä vielä sinnittelee, sillä klinikallakin ollaan taas käyty pari kertaa, lähinnä juttelemassa tulevasta. Verikokeissakin kävin taas kerran ja niistä sitten tulikin yllätys, hyytymistekijätutkimuksessa löytyi protrombiinin geenissä geenimutaatio. Tuo geenivirhe lisää laskimotukoksen vaaraa 3-kertaiseksi ja lisää myös keskenmenoriskiä. Lääkäriä kuunnellessa ymmärsin rivien välistä, että sillä voi hyvinkin olla jotain tekemistä meidän alkuvaiheen keskenmenojen kanssa. Protrombiinin geenivirhe ei ole edes erityisen harvinainen, google kertoi että noin joka sadannella suomalaisella on tämä sama virhe.

Meillä on pakkasessa vielä kaksi alkiota, edellistä pas:ia varten oltiin jouduttu sulattamaan kaksi olkea, yhteensä viisi alkiota. Seuraava pas on tarkoitus tehdään omaan kiertoon, sillä minun kohdalla suuret estrogeenimäärät ovat tästä lähtien nou-nou ja muutenkin tuntuu paremmalta kokeilla nyt näin. Tai no, onko se nyt sitten edes oma kierto, jos apuna käytetään clomifeniä...Lääkäri kirjoitti kuitenkin myös jo Klexane-reseptin, pistokset alkavat jo siirtopäivänä (jos sinne asti päästään). Jos sitten tulen raskaaksi, pistokset jatkuvat koko raskauden ajan ja vielä kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen (voiko utopistisempaa ajatusta ollakaan, synnytys!). Klexanen lisäksi on käytettävä myös Primaspania ja kortisonia.

Seuraavassa Akuutissa on muuten taas jotain juttua lapsettomuudesta. Ties vaikka meidän lääkäri vilahtaisi jutussa, olen nähnyt hänet Akuutissa joskus aiemminkin.

Tämä polku on kuljettava loppuun, mutta odotan samalla jo niin kovasti sitä, että elämässä olisi taas muutakin kuin lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

And so it goes

Ei raskaana - inte gravid

Mitä siihen on enää lisättävää. Ihmeet tapahtuvat edelleen muille, ei meille.

Aina matkalla jonnekin
Minne ikinä päätyykin
On puolitiessä jostain
Tietää sen varsin hyvin itsekin
On olemassa asioita
Niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä 
 
Tuo Egotripin biisi on soinut päässäni viime päivinä lähes jatkuvasti.
Ehkä se on juuri noin, joistakin asioista ei selviä puhumalla.
Ja ehkä lapsettomuus on minulle juuri nyt sellainen asia.

Tämä blogi hiljenee nyt ennalta määräämättömäksi ajaksi, palaan kirjoittamaan sitten kun (ja jos) siihen tarve taas tulee.
Se voi tulla piankin, kukapa tietää. Tai sitten ei.

Kuulumisiin.

torstai 30. kesäkuuta 2011

Juupas eipäs

No niin, sieltä se paniikki tuli. Viime yö meni aika heikosti, uni tuli vasta pikkutunneilla ja nyt olo on aikasta hutera. Lämpöasteita on täällä sisälläkin ihan mukavasti ja tällainen nihkeys ja hikisyys ahdistaa (juu ei saisi valittaa kesän lämmöstä, mutta henkkoht olo käy kyllä tukalaksi kun mennään yli +25 asteen ja tuo lukema jäi taakse jo joku päivä sitten..). Suurimpana oloon vaikuttaa tietysti levottomuus, kun ajatuksissa pyörii vain se yksi ja sama. Mies kysyi aamulla milloin olin ajatellut testata ja vastasin että lauantaina. Nyt vaan tuntuu siltä että pokka saattaa pettää jo aiemmin. Olen lueskellut muutamaa lapsettomuusaiheista keskustelua netissä ja näyttäisi siltä että monet alkavat testailla jo pp10, useimmat pp12 ja loput viimeistään pp14. Oltiin Miehen kanssa puhuttu että ei nyt hätäillä, kun meillä nuo aika myöhäisessä vaiheessa testatut plussatkaan eivät ole kestäneet alkua pitemmälle. Mutta sitten toisaalta, eikö nuo plussat ja niiden hiipumiset kerro nekin jostain? Ja jos nyt kävisikin taas kerran sama paska juttu (ei voi käydä!), niin jokohan sitten asiaa alettaisiin jo tutkia..? Mutta jos nyt kuitenkin vielä malttaisin mieleni vähän aikaa. Sitä paitsi, se tuhruvuoto jatkuu edelleen. Viikonloppuna tosin meni pari päivää lähestulkoon ilman mitään lisävuotoja, mutta sitten se onneton teki paluun ja on jatkunut entiseen malliin. Tänään on kulunut kaksi viikkoa siirrosta, huomenna tulee (tai tulisi) täyteen kaksi viikkoa tuhruvuotoa (kaikesta sitä ihminen pitääkin lukua...). Oma ennätys taitaa olla sekin.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Ajankulua

Tämä on taas niin tätä, toisaalta haluaisin pysäyttää ajan (nyt kun vielä kaikki on mahdollista) ja toisaalta tekisi mieli hypätä suoraan viikonloppuun ja Testipäivään. Sitten ei enää tarvisi (tai saisi...) jossitella. Nyt on pp13, kiertopäivä taitaa olla 32. Klinikan hoitaja oli merkannut testausajankohdaksi tulevan viikonlopun, lauantain tai sunnuntain. Lauantai olisi jo pp16, se saa luvan riittää. Mutta sinne asti pitää vielä jotenkin sinnitellä.

Ei oikeastaan mitään muutoksia olotilassa sitten viime postauksen. Samoja oireita (tai mitä nyt voisi oireiksi kuvitella) tunnen edelleen, välillä taas ei tunnu yhtään mitään erityistä. Siitäkin sitten tietysti huolestuu. Onneksi on kaikenlaista pientä puuhaa, mitä voi kehittää ajankuluksi. Sitten on taas ilta, tulee yö ja seuraava päivä ja ollaan taas vähän lähempänä lauantaita. Miehellä on nyt viimeinen viikko töitä ennen lomaa, tiedossa onkin sitten alkavan loman kunniaksi jotain todella upeaa, tai sitten jotain ihan päinvastaista. Voi kunpa se olisi jotain onnellista..!!

Katsottiin viikonloppuna Hiljaa toivotut. Hyvä ja tärkeä elokuva, tykkäsin (huom, tulossa spoiler!). Silti tässä lapsettomuuden suossa tarpoessa jo sekin, että joku onnistuu ensimmäisestä IVF:stä, tuntuu epäreilulta. Kuinka pieni voikaan ihmisen mieli olla... hävettää. Ja sitten taas toisen parin kokemat monet keskenmenot surettavat niin paljon. Yhdessä pienessä hetkessä suurimmasta onnesta tulee suurin suru. Ehkä jotain voin siitä ymmärtää, vaikka tämä meidän tarina vasta lyhyt onkin. Suuresti nostan kuvitteellista hattua kummallekin parille, aivan uskomattoman rohkeaa lähteä mukaan tällaiseen elokuvaan. Itse en siihen pystyisi.

Hmm, nythän on jo iltapäivä. Ei montaa tuntia, niin on jo ilta. Ai miten niin aika kuluu hitaasti...

torstai 23. kesäkuuta 2011

Jotain vanhaa, ei mitään uutta

Juu ei auttanut yhden lugen lisääminen, tuhruilu on jatkunut ja pikemminkin lisääntynyt. Mukana on välillä myös ihan selkeää vertakin. Kovaa vauhtia sieltä siis on limakalvo jo tulossa pois. Jos tästä vielä jotain muutakin tulee kuin menkat, niin se on sitten jo vuosisadan ihme.

En yleensä tykkää kirjoitella oireista, olen kai sen verran taikauskoinen että en uskalla kirjoittaa niitä ylös (tietää kuitenkin huonoa onnea, you know). Nyt kun pyyhe on jo lähestulkoon kehässä jotain voisi ehkä kirjoittaakin, tuskin tällä kirjoittelulla enää saa manattua mitään suuntaan tai toiseen. Tänään on pp7, viikko siirrosta. Mitä sitä nyt sitten voisi olla... Jotain masutuntemuksia on ollut, eilen illalla varsinkin pisti ja jomotti selkeästi oikealla. Mietin jo Panadolin tai kauratyynyn hakemista, mutta yön aikana kipu oli kadonnut. Rinnat ovat tutusti turvoksissa ja aamulla huomasin jotain kipuiluakin, mutta nyt taas ei tunnu mitään sillä suunnalla. Janottaa kovasti ja hikoilen kuin pieni eläin, mutta se voi tietysti liittyä siihenkin että kävelin aamulla pari tuntia kaupungilla raahaten täpötäyden olkalaukun lisäksi kahta raskasta ostoskassia (ja kotiin päästyä vielä tunnin lenkki koiruuden kanssa). Keltarauhaslääkkeet menevät taas paremmin paikoilleen, "ahtauden" tunnetta ei enää ole. Ne pari kertaa kun olen ehtinyt olla raskaana, selkein oire plussasta on ollut juuri se kuinka paikat ovat olleet ahtaat ja turvoksissa. Sen on huomannut juuri noita progesteronilääkkeitä laittaessa. Tälläkin kertaa sitä tunnetta siis oli muutaman päivän ajan, mutta nyt se on poissa. Ehkä juuri tämän vuoksi uskoa onnistumiseen ei nyt enää hirmuisesti ole. Lisäksi tuo tuhruvuoto ei kauheasti osakkeita taida parantaa.

Neurorintamallakin olen jotain pieniä juttuja ollut huomaavinani. Olen ainakin toistaiseksi kuulunut niihin onnekkaisiin, joiden mäsään kesän lämpö ei juuri vaikuta. Kesäkuun alun helteet eivät saaneet aikaan oireilua, mutta nyt parina päivänä on sitten huipannut tavallista enemmän ja kaupungilla kävellessä piti muutamaan otteeseen hakea parempaa tasapainoa. Bussipysäkilläkin piti ihan ottaa pari lisäaskelta, etten olisi horjahtanut bussin alle. Tasapainon heittely mulla ehkä on yleensäkin se tyypillisin juttu, ellei tuntoaistimuksia oteta huomioon (niitä kun on jossain määrin jatkuvasti eikä niihin normaalisti kiinnitä edes huomiota). Voihan se olla, että tämä hoitokierto saa nyt nämäkin jutut aikaan, mistäpä sen tietää.

Tämmöistä siis tällä kertaa. Mukavaa on se että edessä on rauhallinen viikonloppu kotosalla, ilman mitään erityisiä suunnitelmia. Ruokaostokset tehtiin jo eilen, tuumittiin ettei sitten tänään enää tarvi tunkea ruuhkaan. Onni on muuten iso jääkaappi! Vanhassa asunnossa meillä oli sellainen yhdistelmäversio, jää-pakastinkaappi, joka oli aina ihan ääriään myöten täynnä. Nytten saatiin monen päivän tarvikkeet hyvin mahtumaan ja vielä jäi tilaakin. Viikonlopun ruoat on siis valmiiksi mietitty ja edessä onkin monta päivää herkuttelua. :) Yritän parhaani mukaan olla miettimättä piinapäiviä tai mitään muutakaan, vaan rentoudun rakkaan kainalossa ja nautin uudesta, ihanasta kodista (ollaan jo varauduttu siihen että lähipäivät kuluu sateen vuoksi neljän seinän sisällä). Ai niin, Hiljaa toivotut -dvd kolahti postilaatikkoon tällä viikolla, mutta vielä en ole uskaltanut sitä katsoa. Ehkä viikonloppuna, ehkä ei. Sitten kun siltä tuntuu.

Hyvää juhannusta!

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Pöh

Höh ja pöh. Puolitoista päivää siirrosta alkoi tuhru. Sitä tulee vähän edelleen ja se on hyvin hyvin haaleanruskeaa, mutta silti. Ärsyttää ja hämmentää. Aiemmin tukilääkkeet ovat pitäneet tuollaiset poissa jopa pari viikkoa siirrosta. Lisäksi progesteronipuikkojen kanssa säätäminen on taas todella säätämistä, en millään meinaa saada niitä laitetuksi kunnolla. Tekisi mieli hypätä lennossa takaisin lugesteroneihin. Tosin lisäsin jo omavaltaisesti yhden lugepalleron päivittäiseen lääkearsenaaliin, nyt keltarauhastukea on sama määrä mitä keväällä. Ajattelin, että jos yksi luge lisää riittäisi lopettamaan tuhrut. Jää nähtäväksi.

Toisaalta tämä tuntuu niin mitättömältä ja tarpeettomalta valitukselta. Kun on huoli ja suru niiden puolesta, joilla on oikeasti isoja mustia pilviä pään päällä.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Murusia

Käytiin aamulla klinikalla hakemassa mukaan kaksi murusta! Oljessa olleista kolmesta alkiosta kaikki olivat selvinneet sulatuksesta, mutta yksi ei ollut jaksanut jatkaa eteenpäin. Nämä kaksi olivat olleet joutuisampia, alkiot oli otettu sulamaan eilen iltapäivällä ja olivat ehtineet nelisoluvaiheesta kuusisoluisiksi. Toinen luokkaa kolme, toinen neljä. Ei sinällään kuulosta kovin hyvältä, mutta lääkäri sanoi tuota nelostakin tosi nätiksi alkioksi. Meidän muruset!

Siirto meni taas tosi helposti, melkeinpä nolottaa tunnustaa etten huomannut milloin tarkalleen lääkäri siirsi alkiot kohtuun. Jossain vaiheessa lääkäri ja hoitaja jäivät odottamaan jotain uutista labran puolelta ja luulin että silloin vielä odotettiin alkioita siirtoon. Mitä vielä, lääkäri vain odotti varmistusta että katetri oli tyhjä. Muruset olivat jo kohdussa! Katsottiin sitten vielä ultralla että ilmakupla oli siellä missä pitikin. Mies oli onneksi paremmin pysynyt tapahtumissa mukana ja ehti todistaa itse siirronkin. Lääkäri vakuutteli että parempi näin, että kohtu ei ainakaan ala reagoida ja supistella kun tulee yllätetyksi. Jospa se olisi hyvä merkki. Tuntui vain niin nololta etten huomaa mitä tuolla alapäässä oikein hommataan... Kaikenlaisia tilanteita sitä tuleekin eteen! Hyvä juttuhan se on, ettei mitään mutkia ole ja siirrot menevät niin hienosti. Kunpa lopputuloskin olisi sen mukainen!

Piinapäiviä odotellessa itku on herkässä (edelleen) ja tuskin se tästä ainakaan helpottaa. Hoitaja kehotti testaamaan vasta reilun parin viikon kuluttua. Kun keväällä kävi miten kävi, niin silloin Miehen kanssa mietittiin että olisi parempi odottaa ainakin kolme viikkoa ennen testiä. Katsotaan sitten.

Nyt meillä on kuitenkin taas toivoa.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Myrskyn silmässä

Kiitos kaikille onnentoivotuksista! On kyllä ihanaa, kun tavarat on jo suurimmaksi osaksi löytäneet paikkansa ja uusi koti tuntuu jo omalta. Home sweet home.

Ulkona paistaa aurinko, mutta täällä sisällä pyörii hormonimyrsky, pahinta mahdollista lajia. Lääkärikin kyseli ultrassa että miten olen reagoinut jättiannokseen estrogeenia. Progynovat ovat tosiaan saaneet sekä kropan että pään surraamaan kiitettävästi, en muista että edellisissä PAS:seissa käytetyt lääkkeet olisivat tehneet samaa... Tai sitten olen vain unohtanut autuaasti viime vuoden hormoniryöpyt. Estrogeenin lisäksi tänään alkoi Progesteron-lääkitys, joten ei tuo myrsky ainakaan laantumaan päin ole. Lisäksi päivittäin menee kortisonia ja primaspania, plus tietysti monivitamiinit. Ihan kiitettävä lääkecocktail taas kerran.

Vähäisistä yöunista huolimatta olo on ollut ihmeen energinen, heti aamulla tulee tarve ryhtyä puuhaamaan jotain. Toisaalta pillahdan itkuun pienimmästäkin asiasta. Sanoin lääkärillekin että olen ollut todella itkuherkkä viime päivinä, mies tosin arveli että se voi johtua muuttostressistäkin. Ehkä. Loukkaannuin myös verisesti anopille ja appiukolle. He tulivat muuttoavuksi ja asuivat muutaman päivän meidän kanssa saman katon alla. Yhtenä helteisenä iltana tuskailin meidän koiran kanssa, jolla tuntui riittävän loputtomasti energiaa kaikenlaiseen pikkujäynään. Anoppi siihen sitten kommentoi, että ei se kuule ole helppoa vauvankaan kanssa. Että jos sulla koiran kanssa on noin vaikeaa (ei nyt ihan näitä sanoja käyttänyt, mutta pointti oli kyllä tuo), niin kyllä se vauva on vielä paljon hankalampi. Että olisikohan hyvä miettiä vauvahaaveita siltäkin kannalta. Tähän sitten appiukko vielä lisäsi, että juu, kyllä se vaan on lasten kanssa vielä paljon raskaampaa. Ai jaa, ihanko totta???!!! Kas kun mä olen aina luullut, että vauvanhoito tai lapsenhoito olisi ihan leikkiä vain. Miehen vanhemmat kyllä tietää meidän hoidoista ja keskenmenoista. Ehkä ajattelivat, että ovat avuksi. En kehdannut sanoa pahasti (mieli olisi kyllä tehnyt), joten menin toiseen huoneeseen itkeä pillittämään. On se ihanaa, kun ihan läheisetkin ihmiset niin auliisti jakelee näitä viisauksia...

Torstaina se sitten on, tämän hoitokierroksen ensimmäinen PAS. Neljäs kaikenkaikkiaan. Ensiksi sulatetaan kahden alkion olki. Jos kumpikin selviää, molemmat myös siirretään. Viime hoidossa meidän huurunenät kestivät hienosti pakastamisen, kaikki selvisivät pakkasesta siirtoon. Kunpa nyt pakkasessa olevat olisivat yhtä sitkeitä ja sinnikkäitä! Ja taas on kyynel pyrkimässä silmään, kun mietin noita pikkuriikkisiä elämänalkuja. Meidän pienenpienet ihmeet.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Uuden edessä

Vain parin päivän päästä asutaan jo uudessa kodissa ja ensi viikolla on myös aika klinikalle ultraan pakastealkionsiirtoa varten. Uusi kierto alkoi päivää vaille kuusi viikkoa keskenmenon jälkeen, päättynyt kierto kesti 41 päivää. Olo on fyysisestä kovin tyhjä, mutta toisaalta sattuneesta syystä ajatukset pyörii nyt enimmäkseen pakkaamisessa, osoitteenmuutosilmoitusten tekemisessä, siivoamisessa, uudessa kodissa. Vanha koti on myyty ja kauppakirjat tehty. Joka nurkka on täynnä rojua, mistä sitä voikin kertyä noin paljon... Nettiliittymä katkeaa tänään ja todennäköisesti menee jonkin aikaa ennenkuin uudessa kodissa saadaan netti toimimaan. Taas ollaan hetki pimennossa.

Ihmeellistä tuo ajan kuluminen... Kuusi viikkoa sitten maailma pysähtyi. Nyt katsotaan taas eteenpäin.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Jotain edistystä

Viime postauksessa taisin jo kirjoittaa siitä, miten meidän nykyinen asunto on edelleen myynnissä ja uuteen muutetaan pikapuoliin. Noh, ainakin tuolla asunnonmyyntirintamalla on tapahtunut edistystä viime viikosta. Ollaan saatu tarjous (jee!), pyyntihintaan (jeejee!) ja kosteusmittauksestakin saatiin hyviä uutisia (jeejeejee!). Ensi viikolla tehdään kauppakirjat. Eli sen puolesta asiat alkaa olla ok.

Menkkoja ei vieläkään kuulu eikä näy. Tänään taitaa olla kp39? Ei kai se mitenkään hurja luku vielä ole, mutta tuntuu jo paljolta. Tuhrua on tosin ehkä tullut inasen enemmän viime päivinä, joten ehkä ne sieltä vielä joku päivä.. Kunhan päästäisiin siihen PAS:iin vielä ennen kesätaukoa! Se tehdään lääkkeellisenä, joten siirto menee kiertopäiville 17-21. En ole uskaltanut katsoa kalenterista voisiko tuo meidän tuurilla osua juuri juhannukseen, sille nyt ei sitten tietysti voi mitään jos niin käy. Lääkkeellisen PAS:n kanssa onneksi voi vähän säätää noiden päivien kanssa, jospa siinä olisi riittävästi pelivaraa. Saa nähdä.

MS-rintamallakin saa jännätä lähiviikkoina. Pari päivää sitten ruokaa tehdessä leikkasin sormeeni (sama sormi johon leikkasin vuosi sitten viimeksi...) ja siitä tuli mieleen jäykkäkouristusrokotus. Selvittelin milloin se on viimeksi laitettu ja niinhän se oli mennyt jo vanhaksi, edellinen tetanustehoste oli laitettu v. 2000. Siitä sitten uutta rokotetta hankkimaan. Terveyskeskukseen en päässyt puhelimella läpi, joten varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta. Yritin soittaa myös MS-hoitajalle ja kysyä onko tuon rokotteen laittamisessa mitään erikoista. En tietenkään saanut hoitajaa kiinni. Siinä sitten vietin päivän googlettelemalla jäykkäkouritusrokotusta ja MS-tautia, enkä tullut yhtään viisaammaksi. Suomalaisella keskustelupalstalla monet kehottivat ottamaan pelkän tetanusrokotteen, ilman kurkkumätärokotetta (nämä siis laitetaan kai samassa rokotteessa nykyään). Helpommin sanottu kuin tehty, toista kun ei enää saa ilman toista. Lääkäriasemalla sairaanhoitaja vielä kysyi päivystävältä lääkäriltä sekä myös talon omalta neurologilta mielipidettä ennenkuin uskalsi pistää tuon yhdistelmärokotteen. En tietystikään haluaisi pahenemisvaihetta, mutta toisaalta ajatus jäykkäkouristuksesta pelottaa vielä enemmän (kun nyt satun muutenkin olemaan altis kaikenmaailman haavereille), joten halusin ehdottomasti tuon rokotteen. Nyt sitten ei voi muuta kuin katsoa mitä tuleman pitää ja toivoa, ettei mitään pahenemisia tule..!

Muuttolaatikot odottelee jo pakkaamista ja gradustakin pitäisi ensi viikolla käydä juttelemassa. Tuskin se kovasti kesän aikana edistyy, mutta jos vaikka viimeistään elokuussa... Mutta muutto on sentään edessä ihan kohta! Muutenkin tämä kulunut viikko on ollut helpompi, tai siis on ollut helpompi olla. Ja onneksi muuton vuoksi riittää puuhaa vielä lähipäiviksi ja -viikoiksikin. Jospa tämä tästä.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Outsider

Ulkopuolinen. Pihalla kaikesta.

Ei vauvaa (eikä tietoakaan vauvasta), ei töitä, ei sosiaalista elämää eikä juuri mitään muutakaan sisältöä elämässä. Siinäpä se tämän hetken ja viime kuukausien (ehkä jopa vuosien?) tilanne lyhykäisyydessään. Itsesäälikö se siellä taas nostaa rumaa päätään? Niin tietysti, Helmikkään vanha tuttu.

Kierto tuntuu venyvän IVF:n jälkeen. Välillä on tuhruillut ja olen ehtinyt jo pariinkin otteeseen innostua uuden kierron alkamisesta ja sen myötä lähestyvästä pakastesiirrosta. Vaan ei. Primoluteja en saa käyttää (ainakaan vielä), lääkäri oli sitä mieltä että kropan tulee antaa rauhassa palautua. Tein kuun alussa vielä raskaustestin ja haamuhan siellä kummitteli edelleen. Kovasti kauan kesti raskaushormonien poistua, vaikka ne ei missään vaiheessa korkealle nousseetkaan. Nyt ne viimeisetkin rippeet on poissa, aamulla tehty testi melkeinpä huusi negatiivista.

Pian päästään muuttamaan uuteen kotiin, jonka valmistumista ollaan odotettu pian 9 kk. Toisenlainen odotusaika... Kun kirjoitimme syksyllä nimet papereihin pitkän harkinnan jälkeen, oli juuri varmistunut että elämäni ensimmäinen raskaus oli ohi. Ylihuomenna olisi ollut laskettu aika.

Vanha asunto on edelleen myynnissä. Jos minulla olisi energiaa, stressaisin varmaan kovastikin kahden asunnon loukkuun joutumisesta. Mutta tässä mielentilassa ajattelen lähinnä vain, että kaipa tämä(kin) asia joskus järjestyy. Pöljä mikä pöljä.

Onneksi sentään on kevät, kohta kesä. Aurinkoa, lämpöä. Jos elettäisiin syksyä, en tiedä miten pärjäisin.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Lomalle

Huomenna lähdetään siis viikoksi lomalle, ajellaan anoppia ja appiukkoa katsomaan ja samalla käydään myös minun kotikotona. Pitäisi pakata laukut ja siivota koti taas yhtä asuntonäyttöä varten, mutta energiaa ei ole. Edes ajatus lomasta ei kiinnosta tippaakaan. Tätä on kuitenkin suunniteltu jo pitkään ja mieskin odottaa lomaviikkoa innolla, joten kaipa tässä on purtava hammasta ja ryhdyttävä tuumasta toimeen. Ehkä se parempi mieli tulee sitten jossain vaiheessa.

On niin kova ikävä. Heitä, joita emme saaneet pitää.

Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivän paisteen.
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen.
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen.
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien.


Olavi Uusivirta: Hautalaulu

torstai 28. huhtikuuta 2011

Pimennossa

Iso iso ISO kiitos teille ihanille viesteistä ja halauksista, halaus ja rutistus myös teille jokaiselle! Teidän tuki lämmittää ja lohduttaa todella paljon.

Olen ollut monta päivää blogi- ja lapsettomuuspalstapimennossa, lähinnä miehen pyynnöstä. Tämä kun taisi todella pelästyä sitä, miten viime viikolla kyynelehdin läppärin äärellä. Blogi on ollut viime viikkoina lähestulkoon elinehto, en olisi pärjännyt mitenkään jos en olisi voinut purkaa mieltäni tänne. Myös se tuki ja lämpö, mitä olen saanut tämän blogin kautta, on mulle todella iso asia. Olen vaan niin pöljä, etten osaa olla lukematta palstoja ja blogeja, joissa tilanne on omaa onnellisempi. Kun suru ja tuska jyrää päälle, muiden onni vaan on liikaa. Samalla toisten kokemat surut ja kärsimykset tuovat mukanaan äärettömän avuttomuuden tunteen. Kun ei voi ymmärtää, että miksi tällaista täytyy tapahtua??? Kun kuitenkin toivoisi sitä parasta mahdollista tulosta jokaiselle, joka näiden asioiden kanssa joutuu painimaan. Ja samalla mielessä pyörii, että miksi me onnistuisimme, jos ei muutkaan. Ja toisaalta, miksi ei meillä, jos muilla??? Lopulta en tiennyt itsekään, miten päin maailma makaa ja tässä kohtaa Mies sitten tuli väliin. Hän ehdotti, että olisin jonkin aikaa "lapsettomuuspimennossa". Että oltaisiin pääsiäisen aika kotona kahdestaan ja käytäisiin läpi näitä viime viikkojen tapahtumia ihan omassa rauhassamme. Nyt on pääsiäisestä selvitty ja uskon että tämä minun ja Miehen muutaman päivän oma rauha teki meille hyvää. En missään nimessä halua edelleenkään pahoittaa kenenkään mieltä, jokaisella on täysi oikeus kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat itselle tärkeitä ja ajankohtaisia. Se on jokaisen oma juttu, mitä päättää lukea ja mitä ei.

En oikein tiedä miltä tuntuu, noin yleensä. Välillä on ihan hyvä olla, mielessä siintelee jo muutto uuteen kotiin kuukauden päästä ja vielä sitä ennen tuleva viikon lomareissu. Mutta sitten suru taas vyöryy päälle. Miten sitä ehtiikin parin päivän ajan olla niin onnellinen, suunnitella ja miettiä niin monenlaista. Ja sitten joku lyökin ilmat pihalle ja olet taas lähtökuopissa, ilman mitään varmuutta siitä että tällä hoitorumballa voisi joskus olla onnellinen loppu. Muutaman viikon päästä olisi laskettu aika, jos se ensimmäinen raskaus olisi jatkunut onnellisesti... Viikon päästä on äitienpäivä. Parin päivän päästä ajetaan miehen kanssa toiselle puolelle Suomea, kyläilemään anopin ja appiukon luokse. Olin jo sitäkin ehtinyt miettiä, miten otetaan ensimmäinen ultrakuva mukaan näytettäväksi tuleville mummulle ja papalle. Mutta mitään ultrakuvaa ei olekaan, ei tietenkään. Että sitä voikin tuntea itsensä niin typeräksi, kuinka tyhmä ihmisen pitää olla?? Niin tyhmä kuin nyt vaan tällainen yksi lapseton on...

Klinikan hoitaja kehotti tekemään raskaustestin viikko vuodon alkamisesta. Eilen testiin tuli vielä haamu, haalea mutta silti. Hitaasti näyttää raskaushormoni kehosta häviävän, vaikka se hcg-arvo ei missään vaiheessa noussut kovin korkealle. Tyhjennysvuotokin oli tosi niukkaa, tosin limakalvohan oli silloin ultratessa jo niin ohut, ettei kai sieltä enempää olisi voinut tullakaan. Saa nähdä miten pitkäksi tämä kierto venyy, mietin lähinnä sitä että voiko ovulaatiosta olla toivoakaan niin kauan kuin kropassa on pikkuisenkin raskaushormonia? Tai sitten sitä ovulaatiota ei välttämättä tulisi muutenkaan, ehkä tuo IVF jo itsessään sekoittaa systeemiä niin tehokkaasti.

Näin sekavia juttuja tällä kertaa. Ehkä tämä tästä vielä selkiytyy, jonain päivänä.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Tyhjä

Kohtu on tyhjä ja limakalvo vain 4 mm. Missään ei jälkeäkään raskaudesta. Verihyytymiä sentään näkyi, eli vuotoa on vielä tulossa. Kävin vielä kolmannessa verikokeessa, lääkäri sanoi olevansa kyllä lähestulkoon varma siitä että hcg on nyt laskussa. Tuloksen pitäisi ehtiä tulla huomenna, vaikka klinikan työntekijät lähtevät jo puolilta päivin pääsiäisen viettoon. Jos raskaus olisi vielä jäänyt lymyämään munatorveen ja hcg on noussut, lääkäri kirjoitti valmiiksi sairaalan naistenpolia varten lapun, josta käy ilmi tämä meidän tilanne.

Saimme myös reseptit pas:ia varten. Ajatukset eivät nyt kuitenkaan millään kanna sinne asti. Edessä on vielä paljon työtä ennen sitä.

Surutyötä.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Matalalentoa

Viimein sain puhelun klinikalta toisesta hcg-mittauksesta. Hoitajan sanoin: "Tämä on nyt yllättäen lähtenyt nousuun." Arvo oli 427. Matala, siis todella matala, mutta silti noussut viime viikosta. Hoitajan mukaan olisi hyvä katsoa tilanne ultralla. Sain sitten valita, menenkö ultraan omalle lääkärille vasta ensi viikolla, vai toiselle  lääkärille jo tällä viikolla. Ei kysymystäkään, tahdoin ultran tälle viikolle. Kohdussa pitäisi kuitenkin näkyä jo raskauspussi.

Pian puhelun jälkeen tuli uusi iso holahdus verta pönttöön, mukana läpikuultava, noin 5 cm mittainen "möykky". Ehkä siinä möykyssä oli myös meidän Hippu. Ei siis taida olla paljonkaan toivoa siitä, että huomenissa nähtäisiin raskauspussia, tai mitään muutakaan.

Vuoto plus kivut ovat jo kovin tutun oloisia. Jokohan tämä matalalento olisi pian rysähtämässä maahan?

Ehkä tänään

Aamuisella vessareissulla holahti pyttyyn ihan reilusti punaista. Oliko tämä nyt tässä??

En tiedä mitä mulle on tapahtunut. Olen sulkeutunut yhä tiukemmalle kuoreeni, rakentanut kivimuurin ympärilleni. En osaa itkeä. Osasin vielä viime viikolla. Ihan kuin sydämeni olisi kiveä. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa itsesuojelua. Toisaalta haluaisin saada selvyyden siihen missä mennään, toisaalta en haluaisi millään päästää irti Hippusesta. Ehkä kehoni tuntee tämän toiveen ja on pitänyt pienestä niin tiukasti kiinni.

Iltapäivällä saan tietää toisen verikokeen tuloksen. Ehkä tämä päivä kertoo jotain konkreettista.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Löysässä hirressä

Kävin aamulla uudestaan verikokeessa. Klinikalta sanottiin että parempi varmistaa mihin suuntaan hcg on menossa, kun vuotoa ei ole näkynyt ja testeissä plussa on vahvempi mitä viime viikolla. Tulosta voi kysyä huomenna.

Jos kuvittelisin tuntevani kroppaani, sanoisin että vuoto on tulossa ihan pian. Mutta sama tunne on ollut jo niin monta kertaa viime viikon aikana, että kaikki kuvitelmat saa heittää romukoppaan. Jotain verensekaista tuhrua on tullut pariin otteeseen, mutta se jää kuitenkin hyvin kauas jopa mun tyypillisen niukoista menkoista. Kipuja on vaihtelevasti, tänään juilii vasemmalla puolella ja kipu on ehkä hieman vahvistumaan päin. Mitään särkylääkkeitä ei ole vielä tarvinnut ottaa, joten kyllä tämä vielä lievää on.

En oikein tiedä (taaskaan) mitä sanoa tai mitä kirjoittaa. Pää on aivan tyhjä. Pitäisi varmaan toivoa ja odottaa, että vuoto tulisi ja päästäisiin jotenkin eteenpäin, jos mitään toivoa normaalisti etenevästä raskaudesta ei kuitenkaan ole. Tuntuu kuin tarkkailisin tilannetta ulkoapäin, se on joku muu joka katsoo muutaman päivän välein kahta punaista viivaa raskaustestissä ja samalla odottaa vuodon alkavan hetkenä minä hyvänsä. Odottaa ja toivoo, mutta mitä? 

Tänään on ainakin toistaiseksi vielä rv 5+5. Millaistahan se olisi olla raskaana näillä "viikoilla" niin, että olisi oikeasti toivoa siitä että raskaus etenee ja vauva syntyy laskettuna aikana... En osaa kuvitella. Tämä raskaus on epätietoisuutta ja epätoivoa. Harmaata ja mustaa.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Ajankohtaista lukemista

Tilasin jokin aika sitten Simpukan kautta tämän kirjan ja pari päivää sitten se kolahti postilaatikkoon:






Tekijä on blogista Meinasin kaatua.

Kun tilanne nyt on mitä on, en osaa sanoa muuta kuin että tämä on todella hyvä ja tärkeä kirja. Kiitos Riika!

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Pimeän pelko

Vajaa tunti enää ja sitten voi kysyä eilisen verikokeen tuloksia.  Aamulla herätessä tuntui kuin olisin herännyt tuomiopäivään. Toinen outo mielikuva päässäni on, että sama minne menen, pääni päällä on verkko. Pienimmästäkin virheliikkeestä tuo verkko putoaa päälleni ja jään rimpuilemaan siihen ilman toivoa päästä vapaaksi. Ehkä se verkko on sama kuin kipu, jonka tiedän nielaisevan minut jos verikoe kertoo Hippusen lähteneen pois. Olo on taas epätodellinen, mutta tämä on silti aivan erilaista kuin mitä viikonlopun epätodellinen olo. Tämä on pimeää, pelottavaa.

Verikokeen ottanut laborantti sanoi että alle kolmen oleva tulos on negatiivinen, mutta jos tulos on yli kolme, arvoa seurataan niin kauan kuin vain tarvitaan. Ehkä kuitenkin tarvitaan aika lailla suurempi luku, että jotain toivoa vielä olisi.

Enää 32 minuuttia. Kohta 31. En eläissäni ole pelännyt näin paljon.

------

Klo 13:08, hCG 59. Kaikki tukilääkkeet lopetetaan ja jäädään odottamaan vuotoa. Hippunen ei jaksanut pidemmälle. Nyt meillä on kaksi pientä enkeliä pilven reunalla.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Häilyväistä

Kaunis kiitos onnitteluistanne. Olisin mieluusti kirjoittanut että hyvältä näyttää, että testiviivat olisivat vahvistuneet. En voi kuitenkaan sanoa niin, sillä totuus on ihan päinvastainen. Apteekin raskaustestissä on taas kaksi viivaa, mutta testiviiva on selkeästi heikompi mitä kaksi päivää sitten. Tämä on viime syksy uudestaan, sama parin päivän onni.

Clearbluen digitaalinen testi sanoo "Raskaana 1-2 viikkoa". En olisi uskonut, että tuo tulos saa itkemään surusta, ei onnesta. Klinikan hoitaja sanoi myös epäilevänsä, että tämä raskaus on hiipumassa pois. Sanoi kysyvänsä vielä lääkärin mielipidettä lääkkeiden jatkamisesta. Ehkä tilannetta seurataan vielä pari päivää, varmuuden vuoksi. Tuhrua tuli eilen vain vähän, tänään jo enemmän. Krampit jatkuvat edelleen. Jotain muitakin (pieniä) oireita on, mutta se ei taida olla ihmekään, jos kehossa on vielä vähänkin hCG:tä. Mietin jo hetken että olisin käynyt verikokeessa, mutta sitten arvoa pitäisi seurata vielä ainakin toisella verikokeella, ehkä tavalliset kotitestit kertoo tuloksen yhtä lailla.

Mies sanoo että jaksetaan vielä toivoa, että pieni olisi mukana. En uskalla. Olin parhaani mukaan valmistautunut negatiiviseen tulokseen ennen ensimmäistä testiä, valmiina kohtaamaan surun jälleen yhdestä tyhjästä raskaustestistä. Nyt sitten on taas ehditty iloita, toivoa, nauraa ja itkeä ilosta. Tuntuu että en selviä tästä eteenpäin, epätietoisena. Toisaalta, pakko kai se on, mitä muutakaan voi tehdä. Nyt ei hirveästi lohduta edes se, että olen tullut raskaaksi. Jos onni meidän kohdalla kestää aina vain kaksi päivää.

Edit. Lääkärin mielestä olisi hyvä ottaa verikoe, siihen menen huomenna aamulla ja tulokset saadaan ylihuomenna. Myös lääkkeitä jatketaan vielä. Uskallanko toivoa vielä? Voiko Hippunen olla vielä hengissä? En ole uskovainen ihminen, mutta nyt taitaa olla parasta turvautua rukoukseen, muut keinot on jo käytetty. Hippunen, pidä vielä kiinni! Olet meille jo niin kovin rakas.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Varaslähtö

Tein testin tänään, pp15. Huomennahan on se virallinen testipäivä.
Tulos oli jotain ihan muuta kuin etukäteen osasin aavistaa.
Tuntuu etten saisi sanoa sitä vielä ääneen tai edes kirjoittaa tänne blogiin. Toisaalta en voi olla sanomatta, tämä on pakko kertoa. Testiin tuli kaksi viivaa (eivät aivan tasavahvoja, mutta silti). Siinä on todella kaksi viivaa!

Tuhruvuotoa tulee edelleen. Samoin krampit jatkuvat, vaihtelevasti.

Pää on pyörällä. En tiedä mitä ajatella, enkä todellakaan tiedä mitä kirjoittaa.
En osaa pukea sanoiksi tätä ajatusten sekamelskaa.

Olo on epätodellinen. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.
Päällimmäisinä mieletön onnen tunne ja kiitollisuus.

Myöhemmin lisää, jospa silloin saan kirjoitettua edes muutaman järjellisen lauseen.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Kaksi viikkoa siirrosta

Pp 14 ja the tuhru is here. Himpun verran rusehtavaa oli ilmestynyt pikkareihin yön aikana ja nyt sitä on tullut jo reilummastikin. Vatsa kramppailee ja selkä kipuilee. Toivo hippusen mukana pysymisestä häviää hetki hetkeltä kauemmas.

Tämä viikko on oikeasti ollut aivan kamala (kuten jälkimmäinen piinaviikko yleensä onkin), pahempi kuin mitä osasin edes pelätä. Ja nyt sitten tuo tuhru. Toisaalta juuri tämän pitäisi olla mulle niin tuttua, tämä tilanne mun pitäisi osata käsitellä. Mutta en osaakaan mitään, en tunne mitään muuta kuin kipua. Tuntuu että joku on repäissyt mun sydämen ulos ja riipii sitä nyt kappaleiksi. En haluaisi itkeä, en jaksaisi, mutta en voi mitään, kyynelillä on oma tahto.

Miksi helvetissä tämän pitää olla niin vaikeaa???

torstai 7. huhtikuuta 2011

Ollaan kuin ei oltaiskaan

Mitä pidemmälle piinapäivät kuluu, sitä enemmän haluaisin unohtaa koko asian. Tottakai haluan olla raskaana, haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla pelottaa kamalasti. Pelottaa, että kaikki on taas ollut turhaa. Lapsettomuusaiheisissa blogeissa riehuu plussamyrsky, mutta pelkään että taas kerran me jäämme ulkopuolelle. Varmaan jokainen näitä blogeja lukeva tai ainakin lapsettomuuden omakohtaisesti kokenut tietää sen tunteen, kun on samalla onnellinen toisen puolesta ja samalla tuntuu, että taas vetäistiin matto jalkojen alta. Ja toisinaan ei vaan pysty tuntemaan onnea toisen puolesta, kun oma suru jyrää päälle. Joku muu elää ja kokee juuri nyt niitä juttuja, joita itse haluaisi niin kovasti päästä elämään ja kokemaan. En halua missään tapauksessa loukata ketään, mutta nämä päässä seikkailevat tuntemukset eivät ole mitenkään järjellisiä tai loogisia. Ymmärrättehän? Tunteiden sekamelska tuntuu taas vievän voiton kaikesta muusta.

Niin moni tuntuu nyt raskautuvan juurikin ensimmäisestä IVF:stä. Meillä on jo takana se ensimmäinen IVF ja kolme pakastealkion siirtoa. Tuloksena yksi raskaus, muutama onnen ja epäuskon päivä. Ja nyt sitten tämä 2. IVF:n tuoresiirto. Toisaalta, mitä sitten, vaikka nyt mennäänkin toista kierrosta. Moni joutuu käymään kuitenkin monta kierrosta ja kulkemaan vielä paljon pitemmän tien. Silti mielessäni takoo ajatus "eikö nyt olisi viimein meidän vuoro"? Näissä jutuissa vaan ei vuoronumeroilla ole kauheasti merkitystä.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Sohvapottu osa 2

Turvotus on hieman vähentynyt ja kipuja ei enää juuri ole, satunnaisia juilintoja lukuun ottamatta. Nyt voisi jo koettaa puuhaillakin jotain, pyykkiä olisi pestäväksi monta koneellista ja muutakin pientä hommaa pitäisi tehdä, vaan en tahdo saada mitään aloitettua. Näköjään tämä laiskotteluvaihde on jäänyt päälle. Onneksi koiruus on takas kotona, niin ei tarvitse yksinään rötväillä koko päivää.

Aika matelee eteenpäin, ihan kuin eläisi jossain hidastetussa filmissä. Päivät on kovin samanlaisia. Aamusella heräillään, syödään aamupala ja otetaan lääkkeet. Sitten pakollinen makoilu sohvalla vaakatasossa (tämä on luvallista toimintaa, klinikan ohjeissakin sanotaan että oltava puoli tuntia makuullaan progesteronilääkkeen jälkeen). Samalla katellaan jotain telkkarista. Kunhan tuosta vääntäydyn puoli-istuvampaan asentoon, on aika lueskella netistä sähköposti, naamakirjan päivitykset (en tiedä miksi siellä edes käyn, kun olen piilottanut puolet kavereista eikä siellä mitään tunnu enää tapahtuvan), seuraamani blogit, keskustelupalstat ja nettilehdet. Tähän vierähtää usein aikaa niin, että on jo aika hipsiä syömään jotain välipalaa. Takaisin sohvalle ja tutkimaan digiboxin sisältöä. Nyt päiväohjelmaan tulee viikon tauon jälkeen taas kävelylenkki koiruuden kanssa. Sitten lounasta ja taas sohvalle lukemaan tai katsomaan telkkaria. Tämän jälkeen voikin jäädä odottelemaan Miestä saapuvaksi töistä kotiin. Illalla syödään ja katsellaan tv:tä, Mies puuhailee välillä koneella omia juttujaan ja käyttää koiran iltalenkillä, minä otan lääkkeet ja lojun taas sohvalla. Iltapalan jälkeen nukkumaan ja taas on yksi päivä vierähtänyt. Tuttua ja kovin turvallista, mutta samalla näyttää ja tuntuu kovin puuduttavalta. Oikeastaan aika järkyttävää, kuinka yksitoikkoista tämä elämä nykyään on! Ja minustahan se on kiinni, aikaa olisi muuhunkin!

Mitähän sitä keksisi... Opiskelujuttuja pitäisi taas saada eteenpäin. Jotain kivaa omaa projektia voisi yrittää kehittää. Täytyy kaivaa se kuuluisa mietintämyssy jostain komeron perukoilta.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Sohvaperunan elämää

Siirron jälkeen elämä on koko lailla rajoittunut akselille jääkaappi, sohva ja vessa. Olen yrittänyt juoda vettä (kivennäisvettä ja hanavettä) vähintään 2 litraa päivässä ja se tietää tiheitä vessakäyntejä. Lääkäri oli sitä mieltä että 2 litraa on riittävästi normaalien ruokajuomien lisäksi, mutta hoitaja kannusti juomaan 3 litraa päivässä. Raja alkaa nyt näköjään tulla vastaan, vähän yli 2 litraa menee vielä mutta kolmeen litraan en näköjään pääse. Ei vaan mene alas. Mehujakin olen välillä juonut, mutta en mieluusti haluaisi juoda sokeroituja juomia tai täysmehuja ihan mahdottomia määriä. Keinotekoisesti makeutetuista puhumattakaan.

Vatsa on nyt sitten turvonnut siihen malliin, että löhöasento sohvalla on todellakin ainoa oikea. Levossa ollessa kipuja ei enää ole, mutta kävellessä kummallakin puolella nivusissa kiristää ja tärähtää tosi ilkeästi. Vatsan sivuilla kiristää myös, taitaa vaan iho olla ihmeissään että miksi pitää näin venyä... Ollapa jonkinlainen tukivyö minkä voisi tuohon alavatsan ympärille laittaa, jokin mikä tavallaan nostaisi vatsaa ylöspäin. Kaipa se turvonneen vatsan (tai munasarjojen siis) paino vaan tuntuu niin häijyltä. Myös selässä juilii toisinaan. Liikkeessäkin pitäisi vähän koettaa olla, mutta ei tässä mitään pidempiä kävelylenkkejä todellakaan tehdä. Mies vei koiruuden pariksi päiväksi muualle täysihoitoon, niin saan keskittyä lojumiseen (tai siis toipumiseen). Tämä viikko pitää kuulemma ottaa vielä rauhallisesti, sitten voi kai alkaa palailla normielämään. Tai pitää nyt katsoa, miten elämä tämän pömppömahan kanssa tästä alkaa tasaantua. Ehkä jotain lievää hyperiä voi taas olla ilmassa, mutta toistaiseksi tässä vielä pärjää.

Ei mulla oikeastaan mitään järkevää sanottavaa ole taaskaan... Päivät yksin kotona on todella pitkiä (varsinkin silloin, kun elämä rajoittuu sohvalle)! Ai niin, niistä progesteronipuikoista piti vielä kommentoida sen verran, että ainakin tähänastisella kokemuksella ne vievät voiton lugesteronista. Tosin puikko pitää muistaa ottaa jääkaapista puoli tuntia ennen kuin sen laittaa paikoilleen, muuten se hajoaa pieniksi muruiksi. Ja iltaisin on laitettava progesteronipuikon kaveriksi myös yksi lugepallero, mutta se vielä menettelee. Nuo progesteronipuikot eivät valu yhtä pahasti ja ainakin toistaiseksi sivuvaikutukset on siedettäviä. Vaan ihan alkupäiviähän tässä vasta eletään... how could I possibly forget???

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Hän on siellä

Täydellinen 4-soluinen pienenpieni ihmisalku siirrettiin tänään kohtuuni köllimään. Testipäivä on 10.4. ja hoitaja laittoi meidät lähestulkoon vannomaan, ettemme tee testiä ennen tuota päivää. Tein vakaan päätöksen pysytellä loitolla apteekeista sekä niiden nettiversioista, etten vaan sorru hätäilyyn. Nyt mennään päivä kerrallaan, otetaan tukilääkitys ohjeen mukaan ja eletään mahdollisimman normaalia elämää. Helpommin sanottu kuin tehty, mitä se normaali elämä sitten onkaan...

Pakkaseen pääsi 7 huurunenää, kolmessa oljessa. Laborantti ja lääkäri olivat kovin tyytyväisiä myös näihin alkioihin, vaikka ne eivät ihan top-luokkaa olleetkaan. Meidän alkioilla on ilmeisesti taipumusta fragmentaatioon, jonka vuoksi suurin osa hedelmöittyneistä munasoluista eivät kehittyneet siirtokelpoisiksi alkioiksi. Tiedä sitten mistä tuo taipumus on peräisin, kai siihen jokin syy on mutta sitä en nyt halua murehtia. Helpotuksen tunne on kuitenkin niin suuri nyt, meillä on pieni kultahippunen tuolla jossain sisuksissani pörräämässä.

Asetuthan taloksi ja pidät lujasti kiinni, pieni!

torstai 24. maaliskuuta 2011

Punktion jälkeen

Elämäni toisesta ja toivottavasti viimeisestä punktiosta on selvitty ja tuloksesta olemme Miehen kanssa hirmuisen onnellisia. Soluja saatiin 18 ja juuri äsken kyselin klinikalta hedelmöittymisestä: 16 hedelmöittynyttä munasolua! Jakaantumisesta kuullaan varmaan enemmän sitten huomenna, kun mennään klinikalle siirtoa varten. Ei tietystikään saisi huokaista vielä, mutta silti uskomme ja luotamme siihen että näistä hedelmöityneistä soluista saadaan myös siirtokelpoisia alkioita. Toivottavasti saataisiin huomenna kaveri mukaan ja ehkä jotain pakkasukkojakin huurtumaan.

Itse punktio oli selkeästi kivuliaampi kokemus mitä viimeksi. Sain samat lääkkeet mitä edelliskerralla, mutta silti teki todella kipeää. Lääkäri kehotti hengittelemään syvään ennen jokaista pistoa ja hoitaja lisäili kipulääkettä vähän väliä. En voinut muuta kuin itkeä kivusta ja kyynelten valuessa hoitaja ja lääkäri kehuivat kuinka hyvin jaksoin tsempata. Välillä pidettiin taukoa ja sain keräillä voimia uutta pistoa varten. Onneksi rakas oli vierellä pitämässä kädestä, yksin en olisi pärjännyt.

Punktion jälkeen sain vielä lisää kipulääkettä ja seuraavat pari-kolme tuntia makoilin lepohuoneessa. Vierellä Mies kulutti aikaa pelaamalla Angry Birdsiä... :) Kun pää oli suunnilleen selkeä ja muutenkin olo parempi, pääsimme lähtemään kotiin. Lääkäri käski ottamaan kotonakin lääkettä tarpeen mukaan ja olen uskollisesti noudattanut tuota määräystä. Panacod vie onneksi kivulta terän, mutta fyysisesti olo on silti melkoisen kurja. Olen kirjaimellisesti kuin poksahtamisillaan oleva ilmapallo, mutta silti huulille hiipii hymy. 16 solua..!! Hoitaja tosin muistutti vielä, että ennen siirtoa tarkistetaan munasarjojen tila. Jos ne ovat kovin isot tai muuten näkyy hyperin oireita, ei siirtoa tehdä. Muuta ei nyt siis voi kuin edelleen lipittää vettä ja lepäillä. Se menee onneksi jo vanhasta muistista. Niin ja illalla alkaa tukilääkitys, joka on yhdistelmä yliopiston apteekin progesteronipuikkoja ja lugesteronia. Matka jatkuu.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kasvukipuja?

Huomista punktiota odotellaan jo kuin kuuta nousevaa. Voi tietty olla ettei olotila ala heti parantua punktion jälkeen, mutta sitten oltaisiin kuitenkin jo menossa sitä normaalimpaa olotilaa kohti, pikkuhiljaa ainakin. Nyt tämä fyysinen olo ja elo alkaa käydä jo todella työlääksi. Kävely sattuu, joka askeleella alavatsalla tärähtää ilkeästi. Istuminen ahdistaa kun vatsassa tuntuu jatkuva paine. Parasta olisikin vain pysytellä vaakatasossa tai vähintään puoli-istuvassa asennossa, tosin silloinkin täytyy miettiä että miten olisi paras lojua. Nukun yleensä aina kyljelläni, mutta eilen illalla piti tosissaan hakea hyvää nukahtamisasentoa. Aamulla pääsin hädin tuskin ylös sängystä. Ei viimeksi ollut tällaista!

Koiruuden kanssa pitäisi jonkinmoinen päiväkävely pystyä tekemään, saa nähdä mitä siitä tulee. Jospa tällä kertaa riittäisi että köpötellään hiljokseen korttelin ympäri. Nyt tämä hiipii takaisin sohvalle. Kuulumisiin punktion jälkeen.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Loppukiri

Taas on käyty ultrassa tarkistuttamassa tilanne ja kyllä siellä lääkärin sanojen mukaan porukkaa on, arviolta 20 munarakkulaa voisi olla punktiopäivänä sopivan kokoisia. Suurin oli nyt 1,5 cm ja loput 1,1 - 1,3 cm ja näiden kasvamista ja kypsymistä kiritään vielä muutama päivä niin, että punktio tulee ensi viikon keskiviikolle. Limakalvo oli 12 mm eli ihan hyvä. Turvotus on melkoista, mitkään farkut tai edes vähänkään siistimmät housut eivät enää mene kiinni. Vetoketju jää puoliväliin ja napin kiinnilaittamisesta ei auta edes haaveilla. En jaksa lähtä uusiakaan ostamaan, onneksi voi laittaa jotain tunikaa tai muuta vastaavaa päälle, niin ei paljastu koko maailmalle että tämä kulkee vetskari auki...

Liekö sitten kortisoni jo ehtinyt näyttää kurjan puolensa vai mistä johtuu, kun olen nukkunut pari viime yötä todella huonosti (tai pitää vielä tarkentaa, viime yönä en nukkunut ollenkaan). Olo on sen mukainen. Sain lääkäriltä luvan ottaa tarvittaessa nukahtamislääkkeen muutamana seuraavana iltana, viimeisen voi ottaa samana iltana kuin pistetään irrotuspiikki. Katsottiin hoitajan kanssa vielä Pregnylin pistäminen, kaipa se sieltä jostain muistilokeroista sitten taas palautuu h-hetkellä mieleen, toivottavasti.

Viime vuotisesta punktiosta ei onneksi jäänyt traumoja tai muutenkaan huonoja muistoja, joten ainakaan toistaiseksi en hirveästi hermoile tulevaa keräystä. Punktion kulku ja lääkitykset käytiin läpi sekä lääkärin että hoitajan kanssa ja suht luottavaisin mielin odotetaan keskiviikkoa. Se mitä saadaan tulokseksi ja mitä sitten tapahtuu, se on se suurin jännityksen aihe.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Väliaikapiste

Eka kontrolliultra käyty ja vähän voi huokaista. Lääkäri löysi useampia n. 10 mm kokoisia rakkuloita, aika tasaisesti molemmista munasarjoista. Hyperistä ei pitäisi olla vaaraa, kunhan muistan edelleen veden juonnin.

On se jännä kuinka eri lääkäreillä on erilaiset mielipiteet asioista. Tämä hoito tosiaan tehdään yksityisellä ja nollaultrassa kävin poikkeuksellisesti toisella lääkärillä (samalla klinikalla tietty kuitenkin), kun oma oli tuolloin hiihtolomalla. Oma lääkärini jutteli jo syksyllä siitä, että tulevaan hoitoon otetaan avuksi primaspan, vaikka sen hyödystä ei hurjasti todisteita olekaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin primaspan eroaa minidisperiniistä sikäli että se liukenee vasta suolistossa ja olisi sen vuoksi vatsalle ystävällisempää. Sittemmin meillä hoito kuitenkin muuttui lyhyestä pitkäksi enkä huomannut enää kysyä missä vaiheessa primaspan aloitetaan pitkän kaavan hoidossa (lyhyessä olisi aloitettu samaan aikaan pistosten kanssa). Nollaultrassa kysyin tuolta toiselta lääkäriltä, että milloin nyt sitten aloitan ne primaspanit. Tämä olikin sitten sitä mieltä, ettei niitä kannata aloittaa ollenkaan kun ei niistä hyötyä ole kuitenkaan. Asia jäi kuitenkin kaivelemaan ja kotona mietin että kysyn vielä omalta lääkäriltä tästä. Tänään kun juttelimme asiasta, hän sanoi että ihan hyvin voin ne aloittaa. Kun ei niistä mitään haittakaan voi olla, kunhan jätän sen punktiopäivänä väliin. Että näin. Ekan tabletin nappasinkin kotiuduttani klinikalta.

Kysyin tänään myös kortisonista, kun netin ihmeellisessä maailmassa olen törmännyt siihenkin näiden hoitojen yhteydessä. Kortisonia voidaan kuulemma harkita tukihoidoksi silloin jos taustalla on autoimmuunisairautta, itsellä tai suvussa. Sattuneesta syystä minun kohdalla kortisoni olisi siis hyvinkin paikallaan, vaikka senkin konkreettiset hyödyt ovat näiden hoitojen tukemisesssa vielä ilmeisesti hieman kyseenalaiset. Lääkäri oli ehdottomasti kortisonin kokeilemisen kannalla ja hyvä niin. Kortisoni aloitetaan viikko ennen siirtoa ja ultran perusteella lääkäri määritti aloituspäiväksi ylihuomisen. Sekä primaspan että prednisolon otetaan aamulla ja kortisonia menee 5 mg tabletteja neljä kerralla, siirron jälkeen annos pienenee (hieman jäädään vielä jälkeen ms:n pulssihoidosta johon neurologi mulle kirjoitti reseptin vuosi sitten, siinä annostus olisi ollut 40 mg tabletteja 15 kpl kerralla, viitenä päivänä peräkkäin...). Kortisonilla tosin on omat ikävät lisänsä kun yöunet voivat kärsiä ja ruokahalu kasvaa, mutta tässä tilanteessa haluan ehdottomasti kuitenkin kokeilla (tai kokea) mitä tuleman pitää. Jos siitä olisi edes hitunen hyötyä, niin ehdottomasti se on kokeilemisen arvoinen. Ms:n pahenemisiin olen kolmesti saanut kortisonipulssin suoraan suoneen ja silloin on todella saanut tuta nuo sivuvaikutukset, mutta nyt annos kuitenkin sen verran pieni että eiköhän noiden kanssa pärjää. Melkoinen lääkecocktail kaikkinensa kumminkin.

Perjantaina katsotaan seuraavan kerran tilannetta ja lääkäri päättää punktiopäivän. Tämä lähteekin taas täyttämään vesipullon ja ottaa kaveriksi vielä pullon bonaquaa. Näillä eväin eteenpäin.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Pistoksia ja turvotusta

Jos yhtään omaa kroppaani tunnen, niin jotain on kyllä tapahtumassa. Viime viikon nollaultrassa näkyi about 15 rakkulan alkua ja vatsan turvotuksesta päätellen näistä ainakin jokunen on päättänyt lähteä kehittymään. En muista että vuosi sitten olisi turvottanut näin pahasti jo tässä vaiheessa. Olen kyllä yrittänyt uskollisesti juoda vettä, mutta kummasti sekin on alkanut jo tökkiä. Kauppareissulla ostettiin sitten kivennäisvettä, jota kuulemma voi juoda lisänä jos vesijohtovesi ei enää tahdo maistua. Sitruuna-lime -vesi on hyvää!

Piikittely on sujunut ihan hyvin, nyt taitaa olla Puregon-pistoksista jo melkein puolet pistetty. Johtuu varmaan tästä turpeasta olotilasta, mutta ainakin vielä odotan huomista ultraa positiivisin mielin. On tietty mahdollista että melkein mikä tahansa menisi vielä odotusten vastaisesti, mutta ainakin juuri nyt on ihmeen luottavainen olo.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Uusi rumba

Huomenna 0-ultraan. Vaikka noita sivuoireita on Procrenistakin tullut, niitä on silti vähemmän kuin mitä tuli Suprecurista vuosi sitten ja pelottaakin, että onko se piikki toiminut niinkuin olisi ollut tarkoitus. Ja muutenkin arveluttaa että voiko yksi pistos toimia vielä seuraavat pari viikkoa, Puregonin ohella..?? Sumut sentään jatkui pienemmällä annoksella myös pistosten ajan, mutta nyt ei varmaan ole tulossa enää mitään lisäjarrua. Tai no huomennahan se sitten selviää. Kuin tietysti myös se, että voidaanko nuo Puregonit ylipäätään aloittaa.

Pitäisi varmaan kaivella klinikalta saatu sininen pussukka kaapista ja vähän kertailla kynän käyttöä. Ehkä pyydän hoitajaa vielä näyttämään miten jatkossa toimitaan, ettei tarvi sitten kotona pähkäillä. Vaikka tämä nyt pitäisi olla ihan tuttua juttua, niin silti kyllä vatsan pohjalla on perhosia. Tässä sitä nyt taas ollaan, lähdössä (tai jo lähdetty) uuteen pyöritykseen. Pelottaa sekin, että ollaanko tässä oikeasti valmiita siihen rumbaan, mikä on edessä. Jos vain olisi ollut mahdollista, niin jollain tavalla olisi ehkä ollut helpompi lähteä uuteen hoitoon viime vuonna heti kolmannen PAS:n jälkeen, ehkä kaikki olisi silloin mennyt ihan rutiinilla. Nyt on ollut monta kuukautta aikaa odottaa ja miettiä. Nyt vihdoin uusi mahdollisuus on (toivon mukaan!) ihan kulman takana ja tällä hetkellä ainakin tuntuu siltä että tästä on rutiini todella kaukana.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Turhauttavaa

Ennen aikojaan iloitsin siitä, ettei Procrenista ole tullut juuri mitään sivuoireita. Nukun tosi huonosti, unen tuloon menee aikaa ja näen lähes tulkoon joka yö painajaisunia. Muistan painajaiset myös vuoden takaa, tosin silloin ne tulivat Puregonin kylkiäisinä. Pelottaa ajatellakin Puregonin aloitusta, jos painajaiset vaan tästä pahenevat niiden myötä! Lisäksi tuntuu, että olen jatkuvasti räjähtämäisilläni. Pinna on todella kireällä ja kiukuttelen ja nipotan miehelle kaikesta mahdollisesta. Univaje ei tietenkään mitenkään auta asiaa. Jatkuvasti on kuuma, ei niinkään mitään aaltoja, vaan ihan jatkuvaa hellettä. Muun muassa siitä valitin miehelle, että onko se reilua että tähän ikään mennessä käyn läpi vaihdevuosia jo toiseen kertaan...

Lisäksi huolettaa sekin miten perussairaus tällä kertaa reagoi hormonitoiminnan alasajoon. Viime vuonna sain sumujen myötä pahenemisvaiheen, joka meni onneksi ohi sen pahempia jälkiä jättämättä. Mielessä on kuitenkin käynyt, että ehkä tämä väsymys on taas muutakin kuin pelkkää Procrenin aikaansaannosta. Olen mielestäni kuitenkin paremmassa fyysisessä kunnossa kuin viime vuonna hoitojen aikaan. Paino on tosin selvästi korkeammalla, mikä alkaa itseäkin kyllä jo rasittaa. En näköjään osaa enää syödä terveellisesti tai pysyä erossa jääkaapista. Se hyvä puoli kotona olemisesta kuitenkin on ollut, että olen liikkunut ja ulkoillut enemmän, kiitos koiran. Ärsyttävää tosin on, että vaikka mieli tekisi kävellä pitempään, kroppa sanoo että ei. Viimeksi näin kävi eilen, sain tehdä tosissani töitä että jaksoin kävellä kotiin. Jalat olivat kuin puupölkyt. Toisaalta ei ole enää kuin viikko kontrolliultraan, jospa selviäisin edes tällä voinnilla sinne asti.

Unen tuloa odotellessa eilen mielessä pyöri, että kuinka epäreilua elämä voikaan olla. Enkä nyt siis edes ajatellut itseäni, vaan rakasta ihmistä, joka taistelee syöpää vastaan. Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain aiemminkaan, mutta syöpä (jo toiseen kertaan) on jo jotain käsittämättömän epäreilua. Olen monesti kuullut sanottavan, että kyllä elämä kantaa. Nykyään mun silmiin kuitenkin näyttää siltä, että se pikemminkin lyö kapuloita rattaisiin tai suorastaan jalat alta. Pelottaa, tämän rakkaan ihmisen puolesta ja hänen puolisonsa ja lastensa puolesta. Lääkärin sanojen mukaan syöpä on herkästi uusiutuvaa ja aggressiivista tyyppiä. Flunssan vuoksi solusalpaajahoitoa ei ole voitu vielä aloittaa, peruskunto on liian heikko. Edessä monen kuukauden sytostaatit ja päälle sädehoidot. Kotona kolme pientä lasta.

Omat murheet tuntuu vähäpätöisiltä ja mitättömiltä. Purnasin miehelle, että mikä oikeus mulla tai meillä olisi edes nauttia elämästä tai odottaa uuden elämän syntyä, kun lähellä käydään tuollaista kamppailua. Sain vastaukseksi ettei elämää voi laittaa jäähylle tai kuluttaa kaikkea energiaa pelkäämiseen ja suremiseen. Ymmärrän ajatuksen periaatteessa, mutta en ainakaan vielä käytännössä. Olen luonteeltani ehkä muutenkin liian herkästi pelon ja epävarmuuden vietävissä, myös tässä tilanteessa. Onneksi lähelläni on tuo mies, kallio ja peruskivi joka mua kantaa. Pitää sylissä kun itken ja tekee parhaansa saadakseen mut pysymään maan pinnalla, hyvässä ja pahassa. Jolle en varmaankaan osaa edes kunnolla ilmaista, kuinka tärkeä hän mulle todella on.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Here we go again

Opiskeluhommia on saatu ihan hyvin eteenpäin ja koska (ainakin tällä hetkellä) muukin elämä näyttäisi tasaantuneen (ainakin hieman!), niin nyt tuntuu taas siltä että olisi hyvä mennä eteenpäin myös tällä lapsettomuushoitopolulla.

Huomenissa tulee kuluneeksi viikko siitä, kun tuikkasin Procren -piikin vatsanahkaani ja parin viikon päästä on ensimmäinen ultra ja toivon mukaan pääsen aloittamaan Puregonit. Ja niin edelleen. Suunniteltu lyhyt kaava vaihtui siis pitkään, mutta ei se mitään, se nyt näyttäisi olevan meille parempi vaihtoehto.

Alunperinhän meille suunniteltiin yksityisellä lyhyttä kaavaa jo joulukuulle, mutta koska kierto venyi silloin juuri pari päivää liikaa, ei enää ehditty tehdä hoitoa ennen joulua. Popsin sitten Primoluteja entiseen malliin ja sama oli tarkoitus tehdä myös tammikuun kiertoon, mutta en sitten koskaan aloittanut Primoluteja. Tuhru alkoi silloin jo kp12 ja jäin sitten odottelemaan millainen kierto sieltä on tulossa. Tuhru jatkui lähes pari viikkoa, kunnes eräänä kauniina päivänä tuli vielä vähän enemmän vuotoa ja mietin että tässäköhän ne menkat sitten oli. Seuraavalla viikolla kävin ultrassa ja gyne vahvisti että uutta kiertoa mennään. Ultrapäivä oli muistaakseni kp7 tai 8 ja tuolloin limakalvo oli jo hyvä (en kysynyt tarkemmin kuinka paksu), mutta johtofollia ei näkynyt. Tuosta ultrasta lähtien tuhruilin taas ja gynen kanssa päätettiin että aloitan joka tapauksessa primot ja lähdetään tekemään hoitoa pitkällä kaavalla.

Tämä mun onneton kropantekele ei vaan kerta kaikkiaan osaa olla vuotamatta! Älyttömän turhauttavaa... Yksikään lääkäri ei tähän mennessä ole keksinyt mitään syytä tälle tuhruilulle (tosin nämä tämän vuoden tuhrut ei ole edes mitään vanhaa verta, vaan enimmäkseen kirkkaan tai haalean punaista), VL:n lääkäri tosin epäili että vuoto tulee kohdunkaulasta. Ei tietoakaan polyypista ja kohdun limakalvo näyttää aina ihan mallikelpoiselta. Ai niin, papakin otettiin, mutta tuloksia en ole vielä saanut. Samalla sitten mua on lohdutettu sillä ettei tilanne välttämättä jatku samana hamaan tulevaisuuteen. Eipä niin, näyttäisi vaan käyvän pahemmaksi. Mur.

Kaiken edellä kuvatun vuoksi tuntui järkevämmältä sammuttaa oma hormonitoiminta ja lähteä piikityksiin "puhtaalta pöydältä". En vaan kertakaikkiaan luota siihen, että tämä kropantekele ymmärtäisi lyhyen kaavan päälle. (Ei varmaankaan saisi ajatella omaa kehoaan "tekeleenä", mutta siltä se nyt vaan useimmiten tuntuu..) Toistaiseksi en ole huomannut juuri mitään sivuoireita Procrenista. Ehkä olen nukkunut vielä vähän levottomammin kuin yleensä, mutta muuten on ollut aika tasaista. Jotain näpyntynkää ehkä pukkaa naamaan, jos oikein tarkkaan miettii. Vaan ehtiihän noita oireita vielä tulla. Suprecurista sain tolkuttoman päänsäryn heti alkuunsa, mutta tältä on toistaiseksi säästytty. Tai no, ehkä ekana päivänä piikin jälkeen särki hieman, mutta se meni pikaseen ohi.

So far so good.
Näillä mennään nyt eteenpäin.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Ohi meni

Päätettiin sitten jättää ivf väliin tästä kierrosta. Sain viikon antibioottikuurin ja vaikka se ei sinänsä mikään este olekaan, tuumattiin Miehen kanssa että odotellaan nyt vielä kuukausi. Mihinkä meillä nyt olis enää kiire... Nyt tosin näyttää pahasti siltä, että saadaan odottaa ainakin maaliskuulle asti. Kauhulla odotettu seminaari alkoi viimein ja jostain syystä se stressaa mua niin pahasti, etten halua ottaa samaan syssyyn ihan pikkuriikkisen lievästi stressaavaa ivf:ää... Juu onhan se typerää stressata jostain opiskelujutuista niin pahasti, kun toiset joutuvat stressaamaan oikeista ja vakavista jutuista, mutta mitä ihmettä sitä itselleen voi!

Jotenkin oudosti mua ei nyt edes pahasti harmita se että hoidon aloitus venyy ja paukkuu. Mun on ihan kamalan vaikea juuri nyt miettiä mitään pistoksia, ultria ja lääkärissä käymistä. Juuri tähän paikkaan en vaan kaipaa sitä kaikkea ollenkaan. Eipä sillä, ei tämä elo ja olo nyt muutenkaan niin suurta juhlaa ole (onko se joskus ollut? toim.huom.), viimeksi eilen käytiin taas niitä suuria keskusteluja Miehen kanssa. Jostain syystä en yhtään osaa kuvitella että meillä olisi jonain päivänä oma lapsi tai että olisin edes raskaana. Se kaikki tuntuu niin kovin kovin kaukaiselta. Siivosin juuri lääkekaappia ja järjestin Primolutit, Clomit ja ylipäätään kaikki hormonitoimintaan liittyvät lääkkeet sievästi omaan laatikkoonsa, pois näkyvistä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Mies tosin kommentoi aiemmin, että nythän me voidaan sitten taas yrittää ihan luomusti jonkin aikaa. Totta tuokin. Eri asia sitten on, onko siihen luomuihmeeseen mitään uskoa kummallakaan.

Ehkä tämä olotila ei kuitenkaan ole pysyvää sorttia. Ehkä kun asiat alkavat taas jotenkin sujua ja selkiytyä, alkaa myös vauvakuume ja mahdollinen uusi hoitokierros pyöriä taas enemmän mielessä. Sitä päivää odotellessa.