Jotenkin tuntuu että en osaa enää kirjoittaa. Olen muutaman kerran jo aikonut skarpata, mutta jostain syystä kynnys kirjoittaa tai ainakaan julkaista mitään täällä blogissa on tullut tosi korkeaksi. Kerran jo aloitin uuden tekstin, mutta lopetin sen alkutekijöihinsä ja jätin odottamaan. Oikeasti, tämä nyt vain on tätä samaa, yhä vaan edelleen, kuukaudesta toiseen. Muistan tv2:n Akuutin reilun parin vuoden takaa, siinä oli pariskunta puhumassa lapsettomuudesta. Nainen sanoi, että viiden vuoden jälkeen ei enää sattunut yhtä paljon. Parin hassun kuukauden jälkeen meillä tulee neljä vuotta täyteen. Siitä sitten enää vuosi eteenpäin, niin ehkä sitten helpottaa? Muistan sanoneeni silloin aikoinaan ohjelmaa katsoessa Miehelle, että miten kukaan kestää viisi vuotta tätä p*skaa? En tiedä vieläkään.
Kesätauko teki hyvää, mutta ei suru ole mihinkään hävinnyt. Päivittäin käy mielessä, että kuinka pitkällä oltaisiin nyt, jos... Ihan näinä päivinä tulee vuosi täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran iloitsimme plussatestistä. Suren myös sitä, millaista meidän ja minun elämä on nykyään, tai on ollut jo pitkään. En ole sama ihminen mitä olin ennen tätä kaikkea, en tiedä miten osaisin olla vähemmän katkera. Sormia napsauttamalla en saa asioita muuttumaan. Kaupungilla kulkiessa tuntuu, että joka toisella vastaantulevalla naisella on vauvamaha. Ja joka kerta sellaisen näkeminen työntää veistä sisuksiin. Mistä minä tiedän, millainen tarina niiden vatsojen takana on tai miten pitkän tien he ovat joutuneet kulkemaan, eikä se minulle kuulukaan. Mutta en näe mitään muuta kuin sen ison mahan, joka muistuttaa juuri siitä, mitä itse ei ole saanut. En osaa ajatella, että ehkä minäkin olen joku päivä raskaana. Puhumattakaan nyt siitä, että meillä voisi joku päivä olla oma lapsi. Pihalla juoksevat pienet lapset tuntuvat täysin vierailta olennoilta, mistä ne ovat tähän maailman ilmestyneet? Jossain vaiheessa yritin ajatella ja jopa luottaa siihen, että jonain päivänä meillä on lapsi. En pelkästään niin, että olisin raskaana, vaan että meillä olisi lapsi. Nyt en taas millään uskalla ajatella sinne asti.
Kaipa jonkinlainen toivonkipinä vielä sinnittelee, sillä klinikallakin ollaan taas käyty pari kertaa, lähinnä juttelemassa tulevasta. Verikokeissakin kävin taas kerran ja niistä sitten tulikin yllätys, hyytymistekijätutkimuksessa löytyi protrombiinin geenissä geenimutaatio. Tuo geenivirhe lisää laskimotukoksen vaaraa 3-kertaiseksi ja lisää myös keskenmenoriskiä. Lääkäriä kuunnellessa ymmärsin rivien välistä, että sillä voi hyvinkin olla jotain tekemistä meidän alkuvaiheen keskenmenojen kanssa. Protrombiinin geenivirhe ei ole edes erityisen harvinainen, google kertoi että noin joka sadannella suomalaisella on tämä sama virhe.
Meillä on pakkasessa vielä kaksi alkiota, edellistä pas:ia varten oltiin jouduttu sulattamaan kaksi olkea, yhteensä viisi alkiota. Seuraava pas on tarkoitus tehdään omaan kiertoon, sillä minun kohdalla suuret estrogeenimäärät ovat tästä lähtien nou-nou ja muutenkin tuntuu paremmalta kokeilla nyt näin. Tai no, onko se nyt sitten edes oma kierto, jos apuna käytetään clomifeniä...Lääkäri kirjoitti kuitenkin myös jo Klexane-reseptin, pistokset alkavat jo siirtopäivänä (jos sinne asti päästään). Jos sitten tulen raskaaksi, pistokset jatkuvat koko raskauden ajan ja vielä kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen (voiko utopistisempaa ajatusta ollakaan, synnytys!). Klexanen lisäksi on käytettävä myös Primaspania ja kortisonia.
Seuraavassa Akuutissa on muuten taas jotain juttua lapsettomuudesta. Ties vaikka meidän lääkäri vilahtaisi jutussa, olen nähnyt hänet Akuutissa joskus aiemminkin.
Tämä polku on kuljettava loppuun, mutta odotan samalla jo niin kovasti sitä, että elämässä olisi taas muutakin kuin lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja.
Huh. Mun pää ois varmaan räjähtänyt jos olisin pari vuotta sitten tiennyt että tänä päivänä oltaisi edelleen lapsettomia. Omalla kohdalla kyllä voin allekirjoittaa tuon, että tää jollain tapaa tulee helpommaksi mitä enemmän aikaa kuluu. Tuska on kyllä edelleen läsnä joka päivä, mutta se ei enää purkaudu niin räjähdysmäisesti kuin ennen. On sitä kai vähän turtunut näihin epäonnistumisiin..
VastaaPoistaKatselinkin, että meillä on suunnilleen yhtä pitkä yrityshistoria. Me vain tahkottiin luomuna huomattavasti teitä pidempään, joten olette ehtineet käydä hoidoissa useammin.
Tuntuu niin väärältä, että kenenkään tarvitsee tahkoa useamman vuoden ajan näiden lisääntymisasioiden parissa. Sitä huomaa olevansa niin yksinäinen nykyään, itse ainakin olen eristäytynyt todella pahasti. Elän aivan eri maailmassa kuin suurin osa kavereistani, ja koen ettei mulla ole heidän kanssaan enää mitään yhteistä. Siksi kai läheisimmät ihmiset ympärilläni ovat nykyään itseäni 10-30v vanhempia. Se nuoruuden naiivisuus on karissut jo aikapäiviä sitten, ja mua harmittaa että on pitänyt väkisin kasvaa niin vakavaksi aikuiseksi kun monet muut ikäiseni ovat aivan huithapeleita edelleen ja hädintuskin osaavat elättää itsensä jos sitäkään.
Täytyy vaan kiittää onneaan, että parisuhde on pysynyt kasassa emmekä ole ajautuneet erilleen lapsettomuuden myötä.
Sinulla on sama koktail edessä kuin minulla oli raskausaikana. Klexane, kortisoni jne.
VastaaPoistaPiikittäminen oli alkuun aika rankkaa (piikki on hormonipistokia suurempi), mutta nopeasti sen oikean tekniikan oppi.
Tämä polku on kyllä sellainen, etten koskaan ole elämässäni ketään niin vihannut että hänelle tällaista toivoisin.
Jaksamista Teille. Hyytysmitekijälöytöhän on suunnaton askel eteenpäin! Te lähdette seuraavaan hoitoon ihan uusista lähtökohdista. Ainakin omalääkärini mukaan hyytymistekijät ovat suuri syy alkuraskauden keskenmenoihin.
Kun luin tekstiäsi, tuntui kuin olisin lukenut omia ajatuksiani. Minusta kuullostaa todella hyvältä, että uusi löydös on tehty ja saat nyt uudet, hyvät tukilääkkeet. Itselläni löytyi vasta-aineita ja koettuani kolme alkuraskauden keskenmenoa ja lukemattomia negoja tämä raskaus sai jatkua varmasti tukilääkkeiden ansiosta. Minulla oli kanssasi samojen lääkkeiden lisäksi käytössä Disperin 100mg päivässä. Syön mini Disperiniä ja pistän pistoksia koko raskauden ajan ja vaikka inhoan pistämistä, teen sen mielelläni. Palkinto on niin suuri! Minusta tuntuu, että te vielä onnistutte! Älä ikinä luovuta!! On kuitenkin hyvä työstää ajatus siitä, että biologista lasta ei ehkä ikinä tule. Me olimme jo aika pitkällä asian työstämisessä ja olimme myös adoptioprosessissa. Nyt tuntuu aivan käsittämättömältä, että jos kaikki menee hyvin, saamme ehkä sittenkin biologisen lapsen.
VastaaPoistaAion lukea blogiasi niin kauan, että vauva on sylissänne!
//Cotton ja ihme joka tapahtui (jonka ei todellakaan pitänyt tapahtua meille) rv 28+0
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaIso kiitos kommenteista ja anteeksi kun niihin vastaaminen on vienyt näin kauan, bloggaamisen vaikeus tuntuu jatkuvan edelleen! Nyt jo kaiken lisäki sotken vielä tämän bloggerin kanssa, ensimmäinen vastausviesti hävisi bittiavaruuteen..
VastaaPoistaJadekivi: Kyllä tähän toisaalta turtuu, mutta toisaalta välillä tuntuu että tuska on sitä suurempi, mitä pidemmälle tätä lapsettomuutta jatkuu ja mitä enemmän epäonnistumisia tulee. Ja sitten sitä toivoa löytyy kuitenkin vielä niin, että jaksaa silti jatkaa. Eristäytyminen on kyllä niin tuttua täälläkin. Omissa ympyröissä lähestulkoon kaikilla ikätovereilla on lapsia ja niihinkin harvoihin, joilla ei vielä ole, en näköjään saa pidettyä yhteyttä. Samoin kuin sinä, olen onnellinen siitä, että tämän kaiken keskellä parisuhde on edelleen kasassa. Se on kuitenkin edelleen se kaikista suurin ja tärkein asia.
Rouva M: Kiitos! Vaikka tuo hyytymistekijäjuttu tuntui ensin taas yhdeltä lisätöyssyltä tällä tiellä, niin totta on että sen löytyminen on aikasta iso asia. Onhan tuossa kaikkineen melkoinen lääkecocktail... Ja ihan samaa mieltä olen, tätä "kokemusta" en kyllä toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään.. Hurjasti jaksamista myös teille!
Cotton: nyt jo löytää lohtua siitä, että tuo asia tuli tutkimuksissa esille ja sille voidaan oikeasti tehdäkin jotain (tai ainakin yrittää). Ajatus päivittäisestä pistämisestä ei tunnu erityisen houkuttelevalta, mutta mitäpä sitä ei tekisi. Luovuttamassa emme ihan vielä ole, olemme miettineet että nyt katsotaan yksi hoito ja kierto kerrallaan. Adoptioprosessiin emme ole lähdössä, kävi miten kävi. En ole juuri perehtynyt adoptioon, mutta se ei ole missään vaiheessa tuntunut (eikä tunnu vieläkään) meidän jutulta (ei vähiten minun perussairauden vuoksi). Toisinaan juttelemme siitä, mitä kaikkea teemme sitten ja millaista elämä voisi ehkä olla, kun tämä hoitorumba on ohi. Vaikka hoidoissa mennään hetki kerrallaan, niin minulla on kuitenkin tarve miettiä jo pidemmällekin. Mutta kuljetaan nyt tämä polku ensin loppuun.