Terveisiä pohjalta

Sitä aina välillä kuvittelee, että mikäs tässä ollessa. Olo ei ole sen enempää surullinen kuin onnellinenkaan, mikään ei tunnu erikoisen ahdistavalta. Kunnes sitten taas jysähtää. Toisinaan siihen tarvitaan vain se, että näen kaupassa raskaana olevan naisen. Toisinaan taas tarvitaan negatiivinen raskaustesti, kuten nyt viimeksi taas (miljoonannen kerran) kävi. Aamulla kun mies lähti töihin, jäin kotiin ihan hyvillä mielin, olin suunnitellut kaikenlaista mukavaa ajan kuluksi. Kun mies sitten tuli iltapäivällä kotiin, oli kaikki ihan päälaellaan. Muru oli jo kauhuissaan siitä mitä kamalaa oli tapahtunut, kun löysi minut kotoa täysin repaleina ja hajallaan. Mitään sen kamalampaa ei sitten ollutkaan tapahtunut kuin negatiivinen testi. Mutta juuri niihinhän me ollaan totuttu, niitä ollaan tehty ja nähty. Ei kai siinä pitäisi olla mitään sen kummallisempaa.

Jostain syystä mun aivot ja mieli vaan toimii niin, että jos saan päähäni jonkin negatiivisen ajatuksen, siihen mukaan lähtee sitten koko mieli. Kaikki muuttuu negatiiviseksi ja mieleeni tulee aina vaan uusia ahdistuksen aiheita ja pian en näe mitään muuta kuin mustaa. Istun kylppärin lattialla ja itken. Makaan sängyllä ja itken. Itkua, joka ei auta tai helpota oloa yhtään. Mutta mitään muutakaan en osaa tehdä. Suunnilleen tässä tilassa olin kun mies minut löysi.

Tunnen lisäksi kamalaa häpeää siitä etten osaa käyttäytyä kuin fiksu aikuinen, en osaa hillitä itseäni. Tai en halua. Päästän suustani kaikkea kamalaa, mies on kauhuissaan miten voin puhua sellaista. Mitä siihen voi sanoa, tervetuloa minun maailmaani, minun mieleeni. Ja sitten tulee syyllisyys, aivan järkyttävä syyllisyys. Pilaan surullani ja katkeruudellani kaiken sen hyvän, mitä elämässäni on. Tunnen syyllisyyttä siitä, että mies joutuu joka ikinen päivä tukemaan ja kantamaan mua, eihän meidän elämän pitänyt mennä niin. Rakkaani saa kuulla ja nähdä ja kokea kaiken sen pahan olon, mitä minussa on. Toki me luvattiin rakastaa toisiamme niin hyvinä kuin pahoina päivinä, kyllä minä sen muistan. Mutta eikö niitä pahoja päiviä ole ollut jo tarpeeksi?

Lainasin kirjastosta kirjan Lapsettomuus kriisinä. Ainakin sisällysluettelon mukaan siinä näyttäisi olevan paljon meille ajankohtaista tekstiä. Elämässä on ahdistavia ja stressaavia asioita, mutta silti vielä jotain paljon suurempaa. Rakas ihminen, jonka kanssa haluan elää lopun elämääni. Parisuhde, joka on mulle tärkeämpää kuin mikään muu asia tässä elämässä. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos lapsettomuus rikkoisi jotain peruuttamattomasti meidän väliltä. Rakas sanoo mulle päivästä toiseen, että juuri minun kanssa hän haluaa olla, minua hän rakastaa. Sen varaan mun täytyy heittäytyä, siihen mun täytyy uskoa, kävi miten kävi.

Hiljaiseloa

Uuden hoidon lääkkeet odottavat jo kaapissa. Hoidon aloitus riippuu siitä, milloin uusi kierto alkaa. Jos se alkaa tämän viikon aikana, hoito ehditään luultavasti tehdä ennen joulua. Jos kierron alku venyy pidemmälle, hoito menee ensi vuoden puolelle. Lääkäri oli myös lyhyen kaavan kannalla, joten sillä mennään seuraavaksi. Pitkä kaava toimi periaatteessa ihan hyvin, mutta ei ole mitään estettä kokeilla nyt lyhyttä. Orgalutran-piikki näyttää kyllä keljulta, mutta mieluummin pistän sitä Puregonin lisäksi, kuin käytän taas viikkokaupalla ensin nenäsumutetta. En varsinaisesti ikävöi päänsärkyä ja kuumia aaltoja.

Muuten elän nykyään hissukseen, olen enimmäkseen päivät kotona koiran kanssa, yritän saada opiskelujuttuja eteenpäin (yksi essee on jo valmis, jee) ja katselen välillä jotain televisiosta. Yritän nukkua mahdollisimman hyvin ja pitkään. Kerään voimia. Toisaalta pieni ääni mielessäni sanoo, että olen jo liian eristäytynyt muusta maailmasta. En ole jaksanut pitää yhteyttä ystäviin tai tuttuihin, mistä siihen saisi energiaa? Välillä myös tuntuu, että olen mennyt takapakkia tämän lapsettomuuden kanssa. Viime viikkoina on tuntunut aivan erityisen pahalta lukea facebookista tuttujen tai puolituttujen vauvautumisista. Vähän väliä mielessä käy, että nyt olisin jo sillä ja sillä viikolla, jos se elämäni ensimmäinen raskaus olisi edennyt normaalisti.

Yksityisen klinikan lääkäri oli aivan ihana. Hänellä oli aikaa kuunnella ja jutella, mikä tuntui uskomattomalta julkisen puolen jälkeen. Hyvää kohtelua saimme kyllä sielläkin, mutta se maailma on vain niin erilainen. Tähän lääkäriin voi ottaa yhteyttä myös viikonloppuna ja kuulemma pitääkin, jos kierto myös alkaa viikonloppuna. Rahalla saa ja hevosella pääsee, niinhän sitä sanotaan... Emme ole miehen kanssa miettineet tätä uutta hoitoa pitemmälle, kuulemma pääsemme kyllä takaisin julkisellekin halutessamme ja siellä otetaan myös huomioon perussairauteni uutta hoitoa suunnitellessä. Toisin sanoen uuteen hoitoon pääsee julkisellakin siis suht nopeasti.

Lääkäri myös katsoi ultralla tilannetta ja taas kävi ilmi kuinka oudosti kroppani reagoi clomeihin. Tuolloin oli kiertopäivä neljä (clomikierron jälkeen siis) ja toisessa munasarjassa möllötteli 20 mm follikkeli ja limakalvokin kuulemma oli jo todella hyvä. Uskomatonta. Joskus muinoin kävi sama juttu, clomien lopetuksen jälkeen seuraava kierto oli ruhtinaalliset 17 päivää. Olen tässä sitäkin ihmetellyt että missä ihmeen välissä vanha limakalvo ehti kadota alta pois (kun vuoto oli taas todella vähäistä) ja varsinkin, missä välissä uusi limakalvo ehti kasvaa?? Ei kai se kuitenkaan voi samaa limakalvoa olla, kun eikös kuitenkin vanha limakalvo aina vuoda pois kierron lopussa? Näin hyvin perusbiologia on täällä hallussa... Saimme kotiläksyksi kehotuksen heilutella peittoja ahkerasti, kun ei ole mitenkään mahdotonta raskautua luomustikin. Miksiköhän siihen on niin vaikea uskoa... Toisaalta, ovulaation jälkeinen tuhru alkoi normaalisti heti ovulaation mentyä mutta loppui eilen. Moista ei ole ennen tapahtunut. Tosin nyt kun kirjoitan siitä tähän, se alkaa taatusti hetikohta uudestaan. Vaan toivossahan on hyvä elää, kuulemma.

Alku

Tästä se alkaa, sekä tämä blogi että ensimmäinen IVF-hoito. Tai jos tarkkoja ollaan, ensimmäiset Suprecur-suihkaukset otin jo eilen, eli pikkasen myöhästyi tämän blogin aloitus. Sumuttelua kestääkin sitten kokonaiset kolme viikkoa ennen ensimmäistä ultraa, tuntuu että siihen on pieni ikuisuus vielä. Mutta toisaalta on hyvä tunne siitä että nyt oikeasti tapahtuu jotain konkreettista.

Muuten mieli on ihan hämmentynyt. Tähänkö asti ollaan nyt tultu, IVF, me, oikeasti? Kun yritys meillä alkoi, en osannut mitenkään arvata mitä tuleman piti. En, vaikka omasta perhepiiristä löytyy tahatonta lapsettomuutta ja monta vuotta kestänyt (onneksi tuloksellinen) hoitorumba. Voisi tietysti ajatella, että "olisihan se pitänyt tietää". Oli miten oli, tässä sitä ollaan, suihkutellaan ja jännätään milloin ja miten lääke alkaa tuntua elimistössä. Odotettavissa on ainakin kuumia aaltoja, univaikeuksia ja mielialan muutoksia. Nämä on päälllimmäisinä jäänyt mieleen kun olen netistä lueskellut kokemuksia Suprecurista. Pistoslääkkeetkin jo odottelevat jääkaapissa, mutta niihin on tosiaan vielä aikaa.

Jo nyt on vaikeuksia keskittyä työntekoon, ajatukset karkailevat milloin minnekin. Helmikuusta on töiden puolesta tulossa erittäin kiireinen ja ihmettelen vain, miten ihmeessä saan jatkossa työni tehtyä. Stressi ei voi mitenkään olla hyväksi hoitojen kannalta, mutta mistä ihmeestä keksin keinot rentoutua ja pitää mielen positiivisena..? Nyt kun mieli ei ole (poikkeuksellisesti) maassa, ajatus IVF:stä tuntuu melkeinpä helpotukselta ja todelliselta mahdollisuudelta. Ja myönnettävä on, samalla myös pelottavalta. Vaan kukapa tietää, vuoden päästä maailma voi näyttää hyvinkin erilaiselta.