Terveisiä pohjalta

Sitä aina välillä kuvittelee, että mikäs tässä ollessa. Olo ei ole sen enempää surullinen kuin onnellinenkaan, mikään ei tunnu erikoisen ahdistavalta. Kunnes sitten taas jysähtää. Toisinaan siihen tarvitaan vain se, että näen kaupassa raskaana olevan naisen. Toisinaan taas tarvitaan negatiivinen raskaustesti, kuten nyt viimeksi taas (miljoonannen kerran) kävi. Aamulla kun mies lähti töihin, jäin kotiin ihan hyvillä mielin, olin suunnitellut kaikenlaista mukavaa ajan kuluksi. Kun mies sitten tuli iltapäivällä kotiin, oli kaikki ihan päälaellaan. Muru oli jo kauhuissaan siitä mitä kamalaa oli tapahtunut, kun löysi minut kotoa täysin repaleina ja hajallaan. Mitään sen kamalampaa ei sitten ollutkaan tapahtunut kuin negatiivinen testi. Mutta juuri niihinhän me ollaan totuttu, niitä ollaan tehty ja nähty. Ei kai siinä pitäisi olla mitään sen kummallisempaa.

Jostain syystä mun aivot ja mieli vaan toimii niin, että jos saan päähäni jonkin negatiivisen ajatuksen, siihen mukaan lähtee sitten koko mieli. Kaikki muuttuu negatiiviseksi ja mieleeni tulee aina vaan uusia ahdistuksen aiheita ja pian en näe mitään muuta kuin mustaa. Istun kylppärin lattialla ja itken. Makaan sängyllä ja itken. Itkua, joka ei auta tai helpota oloa yhtään. Mutta mitään muutakaan en osaa tehdä. Suunnilleen tässä tilassa olin kun mies minut löysi.

Tunnen lisäksi kamalaa häpeää siitä etten osaa käyttäytyä kuin fiksu aikuinen, en osaa hillitä itseäni. Tai en halua. Päästän suustani kaikkea kamalaa, mies on kauhuissaan miten voin puhua sellaista. Mitä siihen voi sanoa, tervetuloa minun maailmaani, minun mieleeni. Ja sitten tulee syyllisyys, aivan järkyttävä syyllisyys. Pilaan surullani ja katkeruudellani kaiken sen hyvän, mitä elämässäni on. Tunnen syyllisyyttä siitä, että mies joutuu joka ikinen päivä tukemaan ja kantamaan mua, eihän meidän elämän pitänyt mennä niin. Rakkaani saa kuulla ja nähdä ja kokea kaiken sen pahan olon, mitä minussa on. Toki me luvattiin rakastaa toisiamme niin hyvinä kuin pahoina päivinä, kyllä minä sen muistan. Mutta eikö niitä pahoja päiviä ole ollut jo tarpeeksi?

Lainasin kirjastosta kirjan Lapsettomuus kriisinä. Ainakin sisällysluettelon mukaan siinä näyttäisi olevan paljon meille ajankohtaista tekstiä. Elämässä on ahdistavia ja stressaavia asioita, mutta silti vielä jotain paljon suurempaa. Rakas ihminen, jonka kanssa haluan elää lopun elämääni. Parisuhde, joka on mulle tärkeämpää kuin mikään muu asia tässä elämässä. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos lapsettomuus rikkoisi jotain peruuttamattomasti meidän väliltä. Rakas sanoo mulle päivästä toiseen, että juuri minun kanssa hän haluaa olla, minua hän rakastaa. Sen varaan mun täytyy heittäytyä, siihen mun täytyy uskoa, kävi miten kävi.