Hengähdystauko

Uusi kierto alkoi ja soittelin jälleen kerran klinikalle. Nyt on sovittu päivä milloin pistän Procrenin (15.3.), varattu aika nollaultralle (4.4.) ja myös pistosvaiheen seurantaultrat on jo merkattu kalenteriin. Jos kaikki menee kuin Strömsössä, punktio ja siirto ovat viikolla 16. Jos siirtoon asti tällä kertaa päästään, menee toukokuulle ennenkuin tiedetään miten meidän kävi. Ja nyt eletään vielä helmikuuta. Luulisi että tässä oppisi pakostikin kärsivällisyyttä... vaan ei opi ei.

Seuraaviksi pariksi viikoksi on onneksi mukavasti ohjelmaa, joten toivon mukaan ainakin sinne Procrenin pistämiseen asti päästään ilman suurempia hajoamisia... Pidän nyt kuitenkin hetken taukoa blogistaniasta ja palailen kirjoittelemaan viimeistään sitten kun nuo tärkeät päivämäärät alkavat olla lähellä. Kaikkea hyvää ja kuulumisiin!

Pirttihirmu?

Viime viikkoisella lääkärikäynnillä sain mukaani Primolut-reseptin, lääkäri oli sitä mieltä että keltarauhaskuuri oli tarpeen vaikka siirtoon ei päästykään. Lugesteronit kannattaa kuulemma säästää ja käyttää vasta sitten joskus, (mahdollisen) siirron jälkeen. Eilen otin viimeisen Primolutin, mutta ehkä hormonitaso on ollut laskussa jo jonkin aikaa... Viime päivinä on kiukuttanut koko ajan ja eilen vedin kunnon itkupotkuraivarit ihan mitättömästä asiasta. Mies on sitä mieltä että kiukuttelu johtuu hormoneista, olen itse miettinyt että ehkä viime viikkojen kokemuksilla on jotain tekemistä asian kanssa. Kun kuulin että siirtoa ei tule, ensimmäinen reaktio oli järkytys ja sitten tuli suru. Kiukkua ja suuttumusta ei tullut, edes silloin kun kuultiin että koko fiasko oli seurausta väärästä lääkkeestä. Jos suututtikin, se ehkä oli kuitenkin enemmän turhautumista ja väsymistä tähän pyöritykseen. Ehkä sille suuttumukselle silti jokin paikka kuuluu tässä kuviossa ja ehkä sen aika on nyt? (On tietysti mahdollista että kiukuttelu ei johdu kummastakaan edellä mainitusta vaan siitä, että olen nykyään vaan täysin v-mäinen tyyppi... se on sitten jo pahempi juttu.)

Kun uusi kierto alkaa, soitan klinikalle ja katsotaan milloin Procren tulee pistää. Viimeksi pistin Procrenin kierron 21. päivä ja laskeskelin että todennäköisesti se menisi nyt suunnilleen maaliskuun puoliväliin, sillä edellytyksellä että kierto alkaa siten kuin olisi tarkoitus... Lääkärin mielestä oli juuri tästä syystä hyvä ottaa keltarauhastuki mukaan, ettei tämä hoitokierto veny mahdottoman pitkäksi.

Tuntuu että aika matelee... odotan kyllä kovasti uutta hoitoa, mutta toisaalta olen niin kamalan kyllästynyt tähän kaikkeen. Toivoa on, mutta uskoa parempaan tulokseen ei kovin kamalasti juuri nyt ole. Ulkona jatkuva lumisade (tai paremminkin lumimyrsky) masentaa entisestään. Yhtä paljon kuin uutta hoitoa tai ehkä jopa enemmänkin odotan kevättä ja kesää. Syksy menettelee vielä, mutta talvesta en tykkää yhtään, lunta en voi sietää. Ja nyt tuo jatkuva lumisade! Naapurin kanssa juuri aamulla juteltiin että tätä menoa meidän pihassa on lumikinokset vielä juhannuksenakin... Toivottavasti ne kaikki jotka joulun alla surkuttelivat lumen vähyyttä ovat nyt tyytyväisiä..! Ja taas kiukuttaa. Huoh.

Erehdys

Mysteeriin saatiin selvyys: pieleen mennyt hoito olikin seurausta lääkärin virhearvioinnista eikä minun kropan toimimattomuudesta, niinkuin etukäteen olin arvellut. Oma lääkärimme soitti eilen ja pyysi heti alkuun anteeksi. Hän oli määrännyt irrotuspiikiksi Gonapeptylin, mikä meidän tapauksessa oli virhe. Se toimii kyllä lyhyen kaavan hoidossa, mutta pitkässä vaikutus on erilainen. Kun munasarjojen toimintaa on jo lamattu Procrenilla, Gonapeptyl irrotuspiikkinä toimii kuin Procren ja sammuttaa munasarjat uudestaan. Näin kävi meidän tapauksessa. Oma lääkärimme joutui punktiopäivänä lähtemään työmatkalle ja oli matkalla myös loppuviikon. Näin hän ei ollut itse paikalla silloin kun saimme huonot uutiset. Asia oli kyllä kirkastunut hänelle työmatkan aikana, mutta siinä vaiheessa oli tietysti liian myöhäistä tehdä yhtään mitään.

Tänään kävimme juttelemassa klinikalla. Lääkäri oli itsekin selvästi järkyttynyt. Hän ei yrittänyt mitenkään puolustella asiaa, vaan toisti että hän oli tehnyt virheen ja anteeksiantamattoman sellaisen. "Minun olisi pitänyt tietää paremmin". Mitä siihen voi sanoa? Nyt kun tapahtuneesta on muutama päivä kulunut, on olo ihmeen rauhallinen. Kun lääkäri kertoi mistä oli kyse, pahin järkytys oli jo takanapäin ja mielessä kuitenkin jo toivo uudesta hoidosta, samalla toisaalta myös huoli oman kehon ja munasarjojen toiminnasta. Siksi tässä kohtaa oli varmastikin helpompi ottaa tämä tieto vastaan. Jos oltaisiin kuultu tämä viime viikolla vaikka heti punktion jälkeen, olisi tunnelma ollut varmasti ihan toisenlainen. Luultavasti olisin mennyt klinikalle järjestämään kunnon kohtauksen. Nyt oltiin kuitenkin ehditty jo puhua Miehen kanssa tapahtuneesta paljon, se oli rankka kokemus molemmille. Samalla oltiin taas kerran päästy yli pahimmasta ja saatu jonkinlainen mielenrauha. Tapahtuneelle ei voi enää mitään, niin paljon kuin asia surettaa ja harmittaa ja suututtaa. Ei meillä silti ole kaunaa klinikkaa eikä lääkäriäkään kohtaan, mitä hyötyä siitä olisi? Ei tämmöistä saisi tapahtua, mutta tapahtuupa kumminkin. Lääkäritkään kun eivät valitettavasti ole erehtymättömiä, kuka tässä maailmassa olisi... Shit happens.

Pieleen menneestä hoidosta meidän ei tarvi maksaa mitään ja seuraavassa hoidossa klinikka tulee vastaan ultramaksuissa, joilla saadaan katettua viime hoidon lääkekustannuksia. Sanoin jo eilen puhelimessa lääkärille että haluamme jatkaa hoitoja mahdollisimman pian. Meillä ei ole aikomustakaan vaihtaa hoitopaikkaa eikä myöskään lääkäriä. Kaikesta huolimatta (ainakin juuri nyt) luotan siihen että seuraava hoito onnistuu. Tavallaan oli kuitenkin helpotus kuulla että se ei ollutkaan minun kroppani joka teki oharit. Eli vielä on toivoa että saadaan hyviä soluja ja alkioita, päästään siirtoon ja ehkä myös pidemmälle?

Tulevasta hoidosta tehtiin jo suunnitelma, pitkällä kaavalla mennään edelleen. Tottakai lyhyempi versio houkuttelisi, mutta pitkä tuntuu silti turvallisemmalta vaihtoehdolta. Minullahan on se endoepäily ja lyhyt kaava ei endon kannalta ole hyvä juttu. Lisäksi pääsiäinen saattaisi tuoda omat ongelmansa lyhyen kaavan hoitoon, siinä on kuitenkin muutama päivä kun klinikka on kiinni. Pitkässä pystytään joustamaan paremmin. Ja onhan se (aiemmin) todistettu, että pitkä kaava minun kohdalla toimii ja toimi kai nytkin siihen Gonapeptyliin asti... Meidän klinikalla onnistumisprosentissa ei ole eroa on kaava sitten lyhyt tai pitkä, eli sen puolesta ei ole paineita valita lyhyttä. Olisihan se toki kropalle armollisempi, mutta meidän tapauksessa vaan taitaa olla parempi pysytellä tutussa (ja turvallisessa?). Saimme jo reseptit sekä myös potilasvahinkoilmoituksen, joka meidän kuulemma kannattaa ehdottomasti täyttää. Lääkäri laskeskeli kalenterista että hoito olisi päällä juuri pääsiäisen aikoihin, tuntuu että siihen on vielä pieni ikuisuus. Mutta eipä tässä muutakaan voi kuin odottaa.

Mysteeri

Iso Iso Kiitos halauksista ja myötäelämisestä.

Pahimmasta järkytyksestä (tai ainakin siitä ensimmäisestä) on kai selvitty, nyt jäljellä on vatsanpohjalla tylppänä tuntuva kipu ja suru, valtava tyhjyyden tunne. Ja toisaalta hämmennys; tässäkö tämä nyt oli?

Hoitaja soitti vielä iltapäivällä, pahoitteli ja tuntui kantavan huolta siitä miten selviämme. Sovittiin että mennään ensi viikolla juttelemaan oman lääkärin kanssa. Selvitetään että miten tässä näin kävi. Labrahoitaja sanoi puhelimessa että stimulaatiossa meni jotain pieleen. Munasolut eivät olleet kypsiä tai olivat jotenkin viallisia? Mietittiin illalla Miehen kanssa tätä hoitoa, varsinkin sitä mikä teki tästä erilaisen aiempiin verrattuna. Äkkiseltään ei keksitty muuta eroa kuin Menopur, joka tuli tähän hoitoon Puregonin jatkoksi. Tuntuu aika hurjalta että stimulaatiolääkkeen vaihtamisella voisi olla noin iso vaikutus. Toinen pelottavampi vaihtoehto on se, että minun soluni alkavat käydä vähiin tai ovat jo niin huonolaatuisia ettei niistä tuon parempaa saalista enää voi saada. Mutta voiko yhdessä vuodessa tapahtua niin radikaali muutos, viime vuonna saatiin kuitenkin lähes 20 munasolua? Tälläkin kertaa ensimmäisessä ultrassa kaikki oli vielä hienosti, voisi kuvitella että Puregon lähti toimimaan niinkuin pitikin. Mutta sitten jotain tapahtui kun follien kasvu lopahti. Miehen näyte oli ollut todella hyvä, joten siitä ei ole kiinni miksi ne neljä saatua solua eivät hedelmöittyneet.

On tämä ihmismieli vaan erikoinen... samalla kun tuntuu niin pahalta että voisi huutaa ääneen (tämäkin tuli eilen kokeiltua, ehkä helpottikin hieman), toisaalta on tarve miettiä tulevaa. Miehen kanssa oltiin yhtä mieltä siitä että emme halua lopettaa hoitoja näin. Ensin haluamme kuulla lääkärin näkemyksen tilanteesta (oma lääkärimme on nyt työmatkalla ulkomailla) ja myös siitä mitä ehkä kannattaisi tehdä toisin. Haluamme yrittää vielä, mahdollisimman nopealla aikataululla. Vielä ei tiedetä miten ja kuinka pian se on mahdollista, toivottavasti kuulemme sen ensi viikolla. Toivonkipinä sinnittelee vielä.

Nolla

Oli tarkoitus soittaa klinikalle ja kysyä tilannetta, ei ehditty. Laboratoriosta soitettiin, yksikään neljästä ei hedelmöittynyt. Ei siirtoa huomenna.

Ei ole sanoja, ei mitään.

Ei niinkuin Strömsössä...

Näköjään sitä oman kehonsa tuntee, tai ainakin jotenkin vaistoaa sen jos joku asia ei ole ihan niinkuin sen pitäisi olla. Vähän turvotusta kyllä, mutta muuten ei oireita samalla tavalla kuin aiemmin vastaavassa tilanteessa. Ultrat kertoivat että folleja olisi ollut reilut 10, lääkärin parhaimman arvion mukaan 15 olisi ollut se todennäköisin määrä. Aamulla lääkäri vielä ultrasi ennen keräystä ja sanoi sitten että follit näyttävät kovin pieniltä. Keräys sinänsä meni vähemmillä kivuilla kuin viimeksi, mutta tulos oli sitten muuta kuin odotettiin. 4 munasolua.

Itku tuli jo toimenpidehuoneessa, hoitaja lohdutti että rapifen saa tunteet pintaan ja henkinen paine on kuitenkin niin kova. Ehdin jo vähän rauhoittua kun pääsimme takaisin heräämön puolelle, mutta itku palasi kun kuulimme tuloksen. Tiedän että neljä on paremmin kuin ei mitään, se voi hyvin riittää, mutta oli se silti yllätys ja järkytys. En tiedä mitä meni pieleen, miksi follit eivät kasvaneet niinkuin lääkäri arvioi. Turhaa kai sitä on tässä vaiheessa arpoa. Huomenna sitten kuullaan ovatko solut hedelmöittyneet. Siinä ei yleensä ole ollut ongelmaa, mutta alkioiden jakautumisessa sitäkin enemmän. Viimeksi 16 hedelmöittyneestä munasolusta alle puolet olivat siirtokelpoisia. Pakastealkioista en haaveile, mutta kunpa saisimme edes yhden alkion. Sanoin jo Miehelle että hän saa kysyä huomenna klinikalta tilannetta, en kertakaikkiaan uskalla itse soittaa.

Nyt olo on täysin jyrätty, fyysisesti ja henkisesti. Kotiin päästyä nukahdin sohvalle, herättyäni tuntui kuin olisin nähnyt pitkän painajaisunen. Siitä painajaisesta muistan kuinka Mies yritti minun huomaamatta pyyhkiä silmiään kun hoitaja kertoi meille tuloksen, muistan kuinka hoitaja silitteli ja lohdutti että nämä neljä ovat varmasti huippusoluja. Ihan liian totta pelkäksi uneksi.

Ja seuraavaksi ohjelmassa on...

munasolujen keräys, tunnetaan myös nimellä munasolupunktio. Huomenna, aamulla. Ensimmäinen kokemus parin vuoden takaa on jäänyt mieleen ihan positiivisena, ehkä siksi että siitä ei ole jäänyt mieleen oikeastaan yhtään mitään. Olin melkoisessa pöhnässä koko toimenpiteen ajan, eikä minulla tainnut olla paljoakaan käsitystä siitä mitä tapahtuu. Eikä kipuja. Miestä jaksaa edelleen huvittaa se kuinka pihalla olin kaikesta. Mikä nyt ei sinänsä ole hauskaa, mutta kun olen normaalisti hermokimppu ja kontrollifriikki, oli varmaan tavallaan hupainenkin kokemus seurata sivusta kun vaimoke on kerrankin ulapalla kaikesta. Viimeisin punktio oli sitten kaikkea muuta enkä mieluusti muistele koko asiaa. Sanotaan nyt vaikka niin, että se kokemus on jäänyt mieleen turhankin hyvin. Lääkäri lohdutti etteivät ne mene samalla kaavalla niin, että kokemus olisi aina entistä pahempi tai helpompi. Sen näkee vasta huomenna.

Mieli on vieläkin levoton, mutta ehkä olen jo hieman antamassa periksi ja hyväksymässä sen, että tässä vaiheessa nyt ollaan ja eteenpäin on mentävä. Gonapeptyl toi mukanaan samoja tuntemuksia mitä Pregnylkin yleensä, tosin kaikkinensa olo on ihan ok. Turvottaa kyllä kiitettävästi, mutta se kuuluu asiaan.

Muistelen kuulleeni useammaltakin taholta että naisen hedelmällisyys laskee nopeasti 35 ikävuoden täytyttyä ja samoin hoitojen onnistumisprosentti pienenee. Tuo rajapyykki tuli täyteen muutama viikko sitten. Pienempiä onnistumisprosentteja ei varmaan kannata alkaa tässä kohtaa enempää  laskemaan, minkä sitä iälleen mahtaa. Silloin kun aloimme "yrittää", tuntui ettei meillä ole iän puolesta kiirettä, olihan 35 vielä monen vuoden päässä. Kiireen tunne tuli ihan muista syistä, minun terveydentila varmaan ensimmäisenä. Ja hups heijaa, tässä sitä nyt ollaan. Jos jostain voi olla kiitollinen, niin siitä että perussairauden puolesta on saanut olla niin pitkään rauhassa, toki puserossa on aina pelko siitä mihin asti tätä onnea riittää ja missä kohtaa seuraava shuubi iskee. Vielä suurempi onnenaihe on silti se, että mitä pidemmälle hoidoissa (ja muutenkin) ollaan menty ja mitä enemmän yhdessä koettu, sitä vahvemmin ollaan Miehen kanssa hitsauduttu yhteen. En tiedä mitä tuleman pitää, mutta siihen luotan, että tästä kaikesta selvitään yhdessä.

En sitten kumminkaan katsonut illalla Hiljaa toivottuja, uusi katselukierros saa vielä odottaa. Olen myös pitkin syksyä ja talvea pohtinut tämän blogin kohtaloa. Jo pitkän aikaa minun on ollut vaikea kirjoittaa. Koen että en saa kirjoitettua ajatuksiani ulos siten kuin oikeasti haluaisin; tuntuu vaikealta pukea sanoiksi kaikkea sitä mitä mielessä liikkuu. Blogia aloin alunperin kirjoittaa siksi, että voisin purkaa ajatuksiani lapsettomuudesta, hoidoista, kaikesta siitä mitä tässä ruljanssissa tapahtuu ja miltä se tuntuu. Toivoin myös ehkä löytäväni vertaisia, mahdollisuuden saada ja myös antaa tukea. Olenkin löytänyt blogin kautta ihania ihmisiä. Kaikille teille ihanille iso kiitos! Varsinkin viime kevät oli todella raskas ja blogi olikin minulle lähestulkoon elinehto. En tiedä mitä sitten tapahtui, hoitotauon aikana keräsin voimia ja yritin nauttia elämästä sellaisena kuin se sillä hetkellä oli, lapsettomuus jäi siinä vaiheessa jollain tapaa sivuraiteelle. Ehkä tulin samalla ottaneeksi etäisyyttä myös bloggaamiseen.

Kaikilla ihmisillä on hyviä ja huonompia päiviä. Blogissa olen halunnut kirjoittaa myös niitä synkempiä ajatuksia ja toivonut että niitä työstämällä kirjoittamisen kautta pääsen eteenpäin ja opin hyväksymään vastaan tulevat asiat sellaisenina kuin ne ovat. Olen ehtinyt elämäni varrella kulkea useamman vuoden ajan terapiassa, tosin lapsettomuus tuli keskusteluissa esille vasta myöhäisessä vaiheessa. Ehkä suurin anti mitä terapiasta sain oli se että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, myös ne synkät ja epätoivoiset. Se ei tarkoita sitä että niille tunteille annettaisiin valta ja alettaisiin käyttäytyä niiden mukaan, mutta hyväksytään se tosiasia että ne ovat olemassa. Yksi kovimpia läksyjä mitä olen saanut oppia on ollut juuri se ettei tunteita pidä tukahduttaa, siitä kun ei seuraa muuta kuin yhä suurempia suruja. Mutta nyt koen kuitenkin vaikeaksi niistä synkistä asioista kirjoittamisen. Ehkä olen päässyt johonkin uuteen vaiheeseen tällä matkalla (whatever that may be...)  eikä kirjoittaminen sen vuoksi anna samaa tunnetta mitä aiemmin. Tai ehkä olen tullut kuitenkin liian varovaiseksi. En halua loukata ketään, mutta toisaalta olen kyllästynyt varomaan. Minulla on oikeus ajatuksiini ja tunteisiini enkä jaksa tai edes halua puolustella niitä. Ja sitten taas, jos en pura niitä synkempiäkin ajatuksia, mitä tämä blogin kirjoittaminen sitten antaa? En osaa sanoa. Katson vielä jonkin aikaa miltä tuntuu, ehkä jatkan blogia edelleen entiseen tapaan, ehkä siirrän sen salasanan taakse tai sitten lopetan kokonaan.

Huomenna tähän aikaan se on jo ohi. Vaikka punktio pelottaakin, niin kyllä siitä selviää. Ei se varmastikaan tule olemaan niitä elämän tähtihetkiä, mutta siitä selviää. Eniten pelottaa se mitä keräyksestä saadaan ja mitä sitten tapahtuu. Time will tell.

Epävarmuustekijöitä

Eilen pistin viimeisen annoksen Menopuria ja tänään olisi irrotuspiikin vuoro. Olo on fyysisesti hyvä (*koputtaa puuta*) ja tuntuukin jotenkin epätodelliselta että ylihuomenna on jo punktiopäivä. Ja muutenkin tuntuu siltä kuin olisi astumassa taas kerran tyhjän päälle. Niin paljon kuin toivonkin että nyt olisi viimein meidän vuoro onnistua, niin yhä enemmän mielessä kummittelee se mitä jos ihme ei tapahdu vieläkään meille. On niin valtavasti asioita jotka voivat mennä pieleen. Mitä jos munasolut eivät olekaan kypsiä, mitä jos siemenneste ei olekaan tarpeeksi hyvää? Mitä jos munasolut eivät hedelmöity? Mitä jos tulee taas paljon fragmentaatiota, monitumaisuutta, tai jotain muita ongelmia? Mitä jos emme saakaan alkioita, emme pääse siirtoon? Tai jos pääsemmekin siirtoon, mutta vuoto alkaa tukilääkkeistä huolimatta? Tai jos ei alakaan, mutta raskaustesti on taas miljoonannen kerran negatiivinen? Miten siitä voi selvitä?

Hoito tuntuu etenevän suunnitellusti, toimenpiteiden osalta kaikki on mietitty valmiiksi ja hoitaja varasi jo ajan alkionsiirtoon. Lääkäri kannustaa ja jaksaa uskoa onnistumiseen, meillä pitäisi olla hyvät mahdollisuudet. Kun kaikki tuntuu menevän (aina) niinkuin pitääkin. Olen ehkä aiemmin kieltäytynyt ajattelemasta sitä mitä kaikkea tämä hoitokerta merkitsee, mutta nyt se taitaa pakostikin olla iskemässä tajuntaan. Ruoskin mielessäni itseäni siitä etten jaksa olla optimistinen ja hyvillä mielin, että yritän vain kerätä voimia taas yhdestä pettymyksestä selviämiseen. Mutta ehkä tämä epävarmuustekijöiden miettiminen juuri tässä vaiheessa on vain suoraa seurausta siitä että realiteetit alkavat lyödä vasten kasvoja. Että tämä on todennäköisesti meidän viimeinen hoito ja jos se ei onnistu, meistä ei tule vanhempia. Kukaan ei ole missään vaiheessa antanut ymmärtää, että olisi minusta ja minun kropastani kiinni se, onnistuuko hoito vai ei, tai että saammeko ylipäätään koskaan lapsia. Mutta omassa mielessään sitä kuitenkin syyttää itseään, minä olen se joka ei pysty tulemaan raskaaksi tai jos sellainen ihme tapahtuisi että tulisinkin, niin minun kropassani raskaus ei jatku alkua pitemmälle.

Mielessä myllertää niin monta asiaa, on vaikea ajatella mitään kovin selkeästi. Varmaan siksi tässä(kään) postauksessa ei taida olla päätä eikä häntää, yritän kai vain jotenkin tehdä itsellenikin selkoa siitä miksi olo on juuri nyt niin kovin levoton ja epävarma. Sattuu kyllä niin sopivasti, että juuri tänään tulee televisiosta Hiljaa toivotut. Elokuva on meillä dvd:llä ja olen katsonut sen pariinkin kertaan. Ehkä tänään olisi hyvä päivä katsoa se taas kerran.

Hyrrrr

Tänä aamuna olisi kyllä tehnyt mieli jäädä suosiolla sisätiloihin ja mieluusti vielä peiton alle, lämpö(?)mittari näytti aamulla lukemaa -28. Siihen kun laittaa päälle vielä inhottavan viiman, ei ulkoilma hirveästi houkuttele. Vaan minkäs teet, koiruus oli käytettävä aamulenkillä ja sitten piti vielä raahautua klinikalle ultrattavaksi. Miehellä on liukuva työaika ja työnkuva muutenkin sellainen että pääsee useimmiten mukaan, mutta tänään suuntasin vaihteeksi klinikalle yksin. Onneksi täälläpäin on julkista liikennettä niin pääsin suurinpiirtein sulana klinikalle ja takaisin kotiin. Michelin-ukoksi pukeutuminen kannatti. :)

Niin se ultra. Kasvua oli tapahtunut, mutta useimmat munarakkuloista olivat 11-12 millin luokkaa. Sain sitten ohjeeksi pistää tänään Menopuria isomman annoksen (225IU), millä pyritään herättelemään noita pienempiä niin ehtivät kasvaa riittävästi. Huomenna ja ylihuomenna on sitten taas 150IU annos. Irrotuspiikki Gonapeptylin pistän maanantai-iltana ja punktio on keskiviikkona. Viime hoidossa punktiota edeltävä päivä oli aika tuskainen ja lääkäri ehdotti nyt sitten tuota Gonapeptyliä irrotuspiikiksi ettei olo menisi tällä kertaa yhtä tukalaksi. Se kun ilmeisesti aikaansaa luonnollisemman lh-huipun (tjsp) ja sitä kautta voisi tehdä olon siedettävämmäksi kuin Pregnyl, joka sitten pistetään vasta punktiopäivänä klinikalla.

Olo jo aikasta turpea; vatsa tuntuu pinkeältä, kävellessä tärähtelee ikävästi ja nivusten seudussa kiristelee. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta muutenkin tuon vatsanseudun tavallaan tiedostaa koko ajan. Punktio pelottaa kyllä, mutta kaipa siitä jotenkin selviää. Otin pelon puheeksi lääkärin ja hoitajan kanssa, jotka miettivät muutosta esilääkitykseen ja muutenkin kyllä ottivat asian omakseen. Olen jossain vaihessa varmaan jo ylistänytkin klinikan henkilökuntaa, mutta teen sen taas kerran. Lääkärini on aivan mahtava tyyppi, jos se vain on mitenkään mahdollista niin haluaisin käydä hänen vastaanotollaan hoitojen jälkeenkin, ainakin toistaiseksi hänellä on vastaanotto myös yhdellä kaupungin lääkäriasemista. Samoin hoitajat ovat ihania, itselle tulee tunne että he elävät täysillä mukana näissä hoidoissa, tsemppaavat ja toivovat onnistumista.

Paljon lepoa ja juotavaa, siinäpä se lähipäivien ohjelma taitaa olla. Meillä on jääkaapissa vielä glögiä, joulun jäljiltä varmaan parikin purkkia. Taidan käydä lämmittämässä kupillisen, nyt tekee mieli jotain lämmintä.

Kehitystä

Yhdestä etapista on taas menty eteenpäin, kun eilisestä ultrasta tuli hyviä uutisia. Stimulaatio etenee aika lailla suunnitelmien mukaan; folleja näkyi yhteensä reilut 10 kpl ja tasaisesti kummallakin puolella. Rakkulat olivat lisäksi kaikki suht samankokoisia, noin 10 mm halkaisijaltaan. Limakalvokin oli ottanut viikossa kasvuspurtin, kun paksuus oli nyt 12 mm (viikko sitten 5 mm). Lääkäri vertaili näitä lukuja viime vuoden hoitoon ja ilmeisesti tällä kertaa munarakkulat ovat kasvaneet nopeammin, mutta toisaalta niitä on vähemmän mitä viimeksi samassa vaiheessa. Mutta kaikki näyttäisi olevan silti niinkuin pitää. Menopur jatkuu samalla annostuksella torstai-iltaan asti ja perjantaina katsotaan tilannetta uudestaan. Lääkäri päättää punktiopäivän ja sen, tarviiko Menopurin pistämistä jatkaa ja mihin asti. Tuntuu kyllä hyvältä että edes jotain tässä kropassa tapahtuu niinkuin pitääkin..!

Turvotus näyttää tulevan aina vaan aikaisemmin, saa nähdä millainen pallomaha tässä jo on kun viikonloppuun asti mennään. Tuntemuksiakin on, munasarjoissa jomottelee ja tuntuukin ihan siltä kuin menkat tekisivät tuloaan. Pitää yrittää taas muistaa juoda paljon vettä (kivennäisvettäkin tuli varattua reilusti), jospa sillä saisi pysymään tuon turvottelun edes jotenkin kurissa. Ehkä tarvii vähän myös rueta jo varomaan; pyykkejä laittelin koneeseen ja heti kun tein liian äkillisen liikkeen massu muistutti olemassaolostaan. Tämä hautomo taitaakin siirtyä takaisin sohvalle huilaamaan, vesipullo mukana tietysti.