Pirttihirmu?

Viime viikkoisella lääkärikäynnillä sain mukaani Primolut-reseptin, lääkäri oli sitä mieltä että keltarauhaskuuri oli tarpeen vaikka siirtoon ei päästykään. Lugesteronit kannattaa kuulemma säästää ja käyttää vasta sitten joskus, (mahdollisen) siirron jälkeen. Eilen otin viimeisen Primolutin, mutta ehkä hormonitaso on ollut laskussa jo jonkin aikaa... Viime päivinä on kiukuttanut koko ajan ja eilen vedin kunnon itkupotkuraivarit ihan mitättömästä asiasta. Mies on sitä mieltä että kiukuttelu johtuu hormoneista, olen itse miettinyt että ehkä viime viikkojen kokemuksilla on jotain tekemistä asian kanssa. Kun kuulin että siirtoa ei tule, ensimmäinen reaktio oli järkytys ja sitten tuli suru. Kiukkua ja suuttumusta ei tullut, edes silloin kun kuultiin että koko fiasko oli seurausta väärästä lääkkeestä. Jos suututtikin, se ehkä oli kuitenkin enemmän turhautumista ja väsymistä tähän pyöritykseen. Ehkä sille suuttumukselle silti jokin paikka kuuluu tässä kuviossa ja ehkä sen aika on nyt? (On tietysti mahdollista että kiukuttelu ei johdu kummastakaan edellä mainitusta vaan siitä, että olen nykyään vaan täysin v-mäinen tyyppi... se on sitten jo pahempi juttu.)

Kun uusi kierto alkaa, soitan klinikalle ja katsotaan milloin Procren tulee pistää. Viimeksi pistin Procrenin kierron 21. päivä ja laskeskelin että todennäköisesti se menisi nyt suunnilleen maaliskuun puoliväliin, sillä edellytyksellä että kierto alkaa siten kuin olisi tarkoitus... Lääkärin mielestä oli juuri tästä syystä hyvä ottaa keltarauhastuki mukaan, ettei tämä hoitokierto veny mahdottoman pitkäksi.

Tuntuu että aika matelee... odotan kyllä kovasti uutta hoitoa, mutta toisaalta olen niin kamalan kyllästynyt tähän kaikkeen. Toivoa on, mutta uskoa parempaan tulokseen ei kovin kamalasti juuri nyt ole. Ulkona jatkuva lumisade (tai paremminkin lumimyrsky) masentaa entisestään. Yhtä paljon kuin uutta hoitoa tai ehkä jopa enemmänkin odotan kevättä ja kesää. Syksy menettelee vielä, mutta talvesta en tykkää yhtään, lunta en voi sietää. Ja nyt tuo jatkuva lumisade! Naapurin kanssa juuri aamulla juteltiin että tätä menoa meidän pihassa on lumikinokset vielä juhannuksenakin... Toivottavasti ne kaikki jotka joulun alla surkuttelivat lumen vähyyttä ovat nyt tyytyväisiä..! Ja taas kiukuttaa. Huoh.

Erehdys

Mysteeriin saatiin selvyys: pieleen mennyt hoito olikin seurausta lääkärin virhearvioinnista eikä minun kropan toimimattomuudesta, niinkuin etukäteen olin arvellut. Oma lääkärimme soitti eilen ja pyysi heti alkuun anteeksi. Hän oli määrännyt irrotuspiikiksi Gonapeptylin, mikä meidän tapauksessa oli virhe. Se toimii kyllä lyhyen kaavan hoidossa, mutta pitkässä vaikutus on erilainen. Kun munasarjojen toimintaa on jo lamattu Procrenilla, Gonapeptyl irrotuspiikkinä toimii kuin Procren ja sammuttaa munasarjat uudestaan. Näin kävi meidän tapauksessa. Oma lääkärimme joutui punktiopäivänä lähtemään työmatkalle ja oli matkalla myös loppuviikon. Näin hän ei ollut itse paikalla silloin kun saimme huonot uutiset. Asia oli kyllä kirkastunut hänelle työmatkan aikana, mutta siinä vaiheessa oli tietysti liian myöhäistä tehdä yhtään mitään.

Tänään kävimme juttelemassa klinikalla. Lääkäri oli itsekin selvästi järkyttynyt. Hän ei yrittänyt mitenkään puolustella asiaa, vaan toisti että hän oli tehnyt virheen ja anteeksiantamattoman sellaisen. "Minun olisi pitänyt tietää paremmin". Mitä siihen voi sanoa? Nyt kun tapahtuneesta on muutama päivä kulunut, on olo ihmeen rauhallinen. Kun lääkäri kertoi mistä oli kyse, pahin järkytys oli jo takanapäin ja mielessä kuitenkin jo toivo uudesta hoidosta, samalla toisaalta myös huoli oman kehon ja munasarjojen toiminnasta. Siksi tässä kohtaa oli varmastikin helpompi ottaa tämä tieto vastaan. Jos oltaisiin kuultu tämä viime viikolla vaikka heti punktion jälkeen, olisi tunnelma ollut varmasti ihan toisenlainen. Luultavasti olisin mennyt klinikalle järjestämään kunnon kohtauksen. Nyt oltiin kuitenkin ehditty jo puhua Miehen kanssa tapahtuneesta paljon, se oli rankka kokemus molemmille. Samalla oltiin taas kerran päästy yli pahimmasta ja saatu jonkinlainen mielenrauha. Tapahtuneelle ei voi enää mitään, niin paljon kuin asia surettaa ja harmittaa ja suututtaa. Ei meillä silti ole kaunaa klinikkaa eikä lääkäriäkään kohtaan, mitä hyötyä siitä olisi? Ei tämmöistä saisi tapahtua, mutta tapahtuupa kumminkin. Lääkäritkään kun eivät valitettavasti ole erehtymättömiä, kuka tässä maailmassa olisi... Shit happens.

Pieleen menneestä hoidosta meidän ei tarvi maksaa mitään ja seuraavassa hoidossa klinikka tulee vastaan ultramaksuissa, joilla saadaan katettua viime hoidon lääkekustannuksia. Sanoin jo eilen puhelimessa lääkärille että haluamme jatkaa hoitoja mahdollisimman pian. Meillä ei ole aikomustakaan vaihtaa hoitopaikkaa eikä myöskään lääkäriä. Kaikesta huolimatta (ainakin juuri nyt) luotan siihen että seuraava hoito onnistuu. Tavallaan oli kuitenkin helpotus kuulla että se ei ollutkaan minun kroppani joka teki oharit. Eli vielä on toivoa että saadaan hyviä soluja ja alkioita, päästään siirtoon ja ehkä myös pidemmälle?

Tulevasta hoidosta tehtiin jo suunnitelma, pitkällä kaavalla mennään edelleen. Tottakai lyhyempi versio houkuttelisi, mutta pitkä tuntuu silti turvallisemmalta vaihtoehdolta. Minullahan on se endoepäily ja lyhyt kaava ei endon kannalta ole hyvä juttu. Lisäksi pääsiäinen saattaisi tuoda omat ongelmansa lyhyen kaavan hoitoon, siinä on kuitenkin muutama päivä kun klinikka on kiinni. Pitkässä pystytään joustamaan paremmin. Ja onhan se (aiemmin) todistettu, että pitkä kaava minun kohdalla toimii ja toimi kai nytkin siihen Gonapeptyliin asti... Meidän klinikalla onnistumisprosentissa ei ole eroa on kaava sitten lyhyt tai pitkä, eli sen puolesta ei ole paineita valita lyhyttä. Olisihan se toki kropalle armollisempi, mutta meidän tapauksessa vaan taitaa olla parempi pysytellä tutussa (ja turvallisessa?). Saimme jo reseptit sekä myös potilasvahinkoilmoituksen, joka meidän kuulemma kannattaa ehdottomasti täyttää. Lääkäri laskeskeli kalenterista että hoito olisi päällä juuri pääsiäisen aikoihin, tuntuu että siihen on vielä pieni ikuisuus. Mutta eipä tässä muutakaan voi kuin odottaa.

Jotain vanhaa, ei mitään uutta

Juu ei auttanut yhden lugen lisääminen, tuhruilu on jatkunut ja pikemminkin lisääntynyt. Mukana on välillä myös ihan selkeää vertakin. Kovaa vauhtia sieltä siis on limakalvo jo tulossa pois. Jos tästä vielä jotain muutakin tulee kuin menkat, niin se on sitten jo vuosisadan ihme.

En yleensä tykkää kirjoitella oireista, olen kai sen verran taikauskoinen että en uskalla kirjoittaa niitä ylös (tietää kuitenkin huonoa onnea, you know). Nyt kun pyyhe on jo lähestulkoon kehässä jotain voisi ehkä kirjoittaakin, tuskin tällä kirjoittelulla enää saa manattua mitään suuntaan tai toiseen. Tänään on pp7, viikko siirrosta. Mitä sitä nyt sitten voisi olla... Jotain masutuntemuksia on ollut, eilen illalla varsinkin pisti ja jomotti selkeästi oikealla. Mietin jo Panadolin tai kauratyynyn hakemista, mutta yön aikana kipu oli kadonnut. Rinnat ovat tutusti turvoksissa ja aamulla huomasin jotain kipuiluakin, mutta nyt taas ei tunnu mitään sillä suunnalla. Janottaa kovasti ja hikoilen kuin pieni eläin, mutta se voi tietysti liittyä siihenkin että kävelin aamulla pari tuntia kaupungilla raahaten täpötäyden olkalaukun lisäksi kahta raskasta ostoskassia (ja kotiin päästyä vielä tunnin lenkki koiruuden kanssa). Keltarauhaslääkkeet menevät taas paremmin paikoilleen, "ahtauden" tunnetta ei enää ole. Ne pari kertaa kun olen ehtinyt olla raskaana, selkein oire plussasta on ollut juuri se kuinka paikat ovat olleet ahtaat ja turvoksissa. Sen on huomannut juuri noita progesteronilääkkeitä laittaessa. Tälläkin kertaa sitä tunnetta siis oli muutaman päivän ajan, mutta nyt se on poissa. Ehkä juuri tämän vuoksi uskoa onnistumiseen ei nyt enää hirmuisesti ole. Lisäksi tuo tuhruvuoto ei kauheasti osakkeita taida parantaa.

Neurorintamallakin olen jotain pieniä juttuja ollut huomaavinani. Olen ainakin toistaiseksi kuulunut niihin onnekkaisiin, joiden mäsään kesän lämpö ei juuri vaikuta. Kesäkuun alun helteet eivät saaneet aikaan oireilua, mutta nyt parina päivänä on sitten huipannut tavallista enemmän ja kaupungilla kävellessä piti muutamaan otteeseen hakea parempaa tasapainoa. Bussipysäkilläkin piti ihan ottaa pari lisäaskelta, etten olisi horjahtanut bussin alle. Tasapainon heittely mulla ehkä on yleensäkin se tyypillisin juttu, ellei tuntoaistimuksia oteta huomioon (niitä kun on jossain määrin jatkuvasti eikä niihin normaalisti kiinnitä edes huomiota). Voihan se olla, että tämä hoitokierto saa nyt nämäkin jutut aikaan, mistäpä sen tietää.

Tämmöistä siis tällä kertaa. Mukavaa on se että edessä on rauhallinen viikonloppu kotosalla, ilman mitään erityisiä suunnitelmia. Ruokaostokset tehtiin jo eilen, tuumittiin ettei sitten tänään enää tarvi tunkea ruuhkaan. Onni on muuten iso jääkaappi! Vanhassa asunnossa meillä oli sellainen yhdistelmäversio, jää-pakastinkaappi, joka oli aina ihan ääriään myöten täynnä. Nytten saatiin monen päivän tarvikkeet hyvin mahtumaan ja vielä jäi tilaakin. Viikonlopun ruoat on siis valmiiksi mietitty ja edessä onkin monta päivää herkuttelua. :) Yritän parhaani mukaan olla miettimättä piinapäiviä tai mitään muutakaan, vaan rentoudun rakkaan kainalossa ja nautin uudesta, ihanasta kodista (ollaan jo varauduttu siihen että lähipäivät kuluu sateen vuoksi neljän seinän sisällä). Ai niin, Hiljaa toivotut -dvd kolahti postilaatikkoon tällä viikolla, mutta vielä en ole uskaltanut sitä katsoa. Ehkä viikonloppuna, ehkä ei. Sitten kun siltä tuntuu.

Hyvää juhannusta!

Myrskyn silmässä

Kiitos kaikille onnentoivotuksista! On kyllä ihanaa, kun tavarat on jo suurimmaksi osaksi löytäneet paikkansa ja uusi koti tuntuu jo omalta. Home sweet home.

Ulkona paistaa aurinko, mutta täällä sisällä pyörii hormonimyrsky, pahinta mahdollista lajia. Lääkärikin kyseli ultrassa että miten olen reagoinut jättiannokseen estrogeenia. Progynovat ovat tosiaan saaneet sekä kropan että pään surraamaan kiitettävästi, en muista että edellisissä PAS:seissa käytetyt lääkkeet olisivat tehneet samaa... Tai sitten olen vain unohtanut autuaasti viime vuoden hormoniryöpyt. Estrogeenin lisäksi tänään alkoi Progesteron-lääkitys, joten ei tuo myrsky ainakaan laantumaan päin ole. Lisäksi päivittäin menee kortisonia ja primaspania, plus tietysti monivitamiinit. Ihan kiitettävä lääkecocktail taas kerran.

Vähäisistä yöunista huolimatta olo on ollut ihmeen energinen, heti aamulla tulee tarve ryhtyä puuhaamaan jotain. Toisaalta pillahdan itkuun pienimmästäkin asiasta. Sanoin lääkärillekin että olen ollut todella itkuherkkä viime päivinä, mies tosin arveli että se voi johtua muuttostressistäkin. Ehkä. Loukkaannuin myös verisesti anopille ja appiukolle. He tulivat muuttoavuksi ja asuivat muutaman päivän meidän kanssa saman katon alla. Yhtenä helteisenä iltana tuskailin meidän koiran kanssa, jolla tuntui riittävän loputtomasti energiaa kaikenlaiseen pikkujäynään. Anoppi siihen sitten kommentoi, että ei se kuule ole helppoa vauvankaan kanssa. Että jos sulla koiran kanssa on noin vaikeaa (ei nyt ihan näitä sanoja käyttänyt, mutta pointti oli kyllä tuo), niin kyllä se vauva on vielä paljon hankalampi. Että olisikohan hyvä miettiä vauvahaaveita siltäkin kannalta. Tähän sitten appiukko vielä lisäsi, että juu, kyllä se vaan on lasten kanssa vielä paljon raskaampaa. Ai jaa, ihanko totta???!!! Kas kun mä olen aina luullut, että vauvanhoito tai lapsenhoito olisi ihan leikkiä vain. Miehen vanhemmat kyllä tietää meidän hoidoista ja keskenmenoista. Ehkä ajattelivat, että ovat avuksi. En kehdannut sanoa pahasti (mieli olisi kyllä tehnyt), joten menin toiseen huoneeseen itkeä pillittämään. On se ihanaa, kun ihan läheisetkin ihmiset niin auliisti jakelee näitä viisauksia...

Torstaina se sitten on, tämän hoitokierroksen ensimmäinen PAS. Neljäs kaikenkaikkiaan. Ensiksi sulatetaan kahden alkion olki. Jos kumpikin selviää, molemmat myös siirretään. Viime hoidossa meidän huurunenät kestivät hienosti pakastamisen, kaikki selvisivät pakkasesta siirtoon. Kunpa nyt pakkasessa olevat olisivat yhtä sitkeitä ja sinnikkäitä! Ja taas on kyynel pyrkimässä silmään, kun mietin noita pikkuriikkisiä elämänalkuja. Meidän pienenpienet ihmeet.

Uuden edessä

Vain parin päivän päästä asutaan jo uudessa kodissa ja ensi viikolla on myös aika klinikalle ultraan pakastealkionsiirtoa varten. Uusi kierto alkoi päivää vaille kuusi viikkoa keskenmenon jälkeen, päättynyt kierto kesti 41 päivää. Olo on fyysisestä kovin tyhjä, mutta toisaalta sattuneesta syystä ajatukset pyörii nyt enimmäkseen pakkaamisessa, osoitteenmuutosilmoitusten tekemisessä, siivoamisessa, uudessa kodissa. Vanha koti on myyty ja kauppakirjat tehty. Joka nurkka on täynnä rojua, mistä sitä voikin kertyä noin paljon... Nettiliittymä katkeaa tänään ja todennäköisesti menee jonkin aikaa ennenkuin uudessa kodissa saadaan netti toimimaan. Taas ollaan hetki pimennossa.

Ihmeellistä tuo ajan kuluminen... Kuusi viikkoa sitten maailma pysähtyi. Nyt katsotaan taas eteenpäin.

Jotain edistystä

Viime postauksessa taisin jo kirjoittaa siitä, miten meidän nykyinen asunto on edelleen myynnissä ja uuteen muutetaan pikapuoliin. Noh, ainakin tuolla asunnonmyyntirintamalla on tapahtunut edistystä viime viikosta. Ollaan saatu tarjous (jee!), pyyntihintaan (jeejee!) ja kosteusmittauksestakin saatiin hyviä uutisia (jeejeejee!). Ensi viikolla tehdään kauppakirjat. Eli sen puolesta asiat alkaa olla ok.

Menkkoja ei vieläkään kuulu eikä näy. Tänään taitaa olla kp39? Ei kai se mitenkään hurja luku vielä ole, mutta tuntuu jo paljolta. Tuhrua on tosin ehkä tullut inasen enemmän viime päivinä, joten ehkä ne sieltä vielä joku päivä.. Kunhan päästäisiin siihen PAS:iin vielä ennen kesätaukoa! Se tehdään lääkkeellisenä, joten siirto menee kiertopäiville 17-21. En ole uskaltanut katsoa kalenterista voisiko tuo meidän tuurilla osua juuri juhannukseen, sille nyt ei sitten tietysti voi mitään jos niin käy. Lääkkeellisen PAS:n kanssa onneksi voi vähän säätää noiden päivien kanssa, jospa siinä olisi riittävästi pelivaraa. Saa nähdä.

MS-rintamallakin saa jännätä lähiviikkoina. Pari päivää sitten ruokaa tehdessä leikkasin sormeeni (sama sormi johon leikkasin vuosi sitten viimeksi...) ja siitä tuli mieleen jäykkäkouristusrokotus. Selvittelin milloin se on viimeksi laitettu ja niinhän se oli mennyt jo vanhaksi, edellinen tetanustehoste oli laitettu v. 2000. Siitä sitten uutta rokotetta hankkimaan. Terveyskeskukseen en päässyt puhelimella läpi, joten varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta. Yritin soittaa myös MS-hoitajalle ja kysyä onko tuon rokotteen laittamisessa mitään erikoista. En tietenkään saanut hoitajaa kiinni. Siinä sitten vietin päivän googlettelemalla jäykkäkouritusrokotusta ja MS-tautia, enkä tullut yhtään viisaammaksi. Suomalaisella keskustelupalstalla monet kehottivat ottamaan pelkän tetanusrokotteen, ilman kurkkumätärokotetta (nämä siis laitetaan kai samassa rokotteessa nykyään). Helpommin sanottu kuin tehty, toista kun ei enää saa ilman toista. Lääkäriasemalla sairaanhoitaja vielä kysyi päivystävältä lääkäriltä sekä myös talon omalta neurologilta mielipidettä ennenkuin uskalsi pistää tuon yhdistelmärokotteen. En tietystikään haluaisi pahenemisvaihetta, mutta toisaalta ajatus jäykkäkouristuksesta pelottaa vielä enemmän (kun nyt satun muutenkin olemaan altis kaikenmaailman haavereille), joten halusin ehdottomasti tuon rokotteen. Nyt sitten ei voi muuta kuin katsoa mitä tuleman pitää ja toivoa, ettei mitään pahenemisia tule..!

Muuttolaatikot odottelee jo pakkaamista ja gradustakin pitäisi ensi viikolla käydä juttelemassa. Tuskin se kovasti kesän aikana edistyy, mutta jos vaikka viimeistään elokuussa... Mutta muutto on sentään edessä ihan kohta! Muutenkin tämä kulunut viikko on ollut helpompi, tai siis on ollut helpompi olla. Ja onneksi muuton vuoksi riittää puuhaa vielä lähipäiviksi ja -viikoiksikin. Jospa tämä tästä.

Outsider

Ulkopuolinen. Pihalla kaikesta.

Ei vauvaa (eikä tietoakaan vauvasta), ei töitä, ei sosiaalista elämää eikä juuri mitään muutakaan sisältöä elämässä. Siinäpä se tämän hetken ja viime kuukausien (ehkä jopa vuosien?) tilanne lyhykäisyydessään. Itsesäälikö se siellä taas nostaa rumaa päätään? Niin tietysti, Helmikkään vanha tuttu.

Kierto tuntuu venyvän IVF:n jälkeen. Välillä on tuhruillut ja olen ehtinyt jo pariinkin otteeseen innostua uuden kierron alkamisesta ja sen myötä lähestyvästä pakastesiirrosta. Vaan ei. Primoluteja en saa käyttää (ainakaan vielä), lääkäri oli sitä mieltä että kropan tulee antaa rauhassa palautua. Tein kuun alussa vielä raskaustestin ja haamuhan siellä kummitteli edelleen. Kovasti kauan kesti raskaushormonien poistua, vaikka ne ei missään vaiheessa korkealle nousseetkaan. Nyt ne viimeisetkin rippeet on poissa, aamulla tehty testi melkeinpä huusi negatiivista.

Pian päästään muuttamaan uuteen kotiin, jonka valmistumista ollaan odotettu pian 9 kk. Toisenlainen odotusaika... Kun kirjoitimme syksyllä nimet papereihin pitkän harkinnan jälkeen, oli juuri varmistunut että elämäni ensimmäinen raskaus oli ohi. Ylihuomenna olisi ollut laskettu aika.

Vanha asunto on edelleen myynnissä. Jos minulla olisi energiaa, stressaisin varmaan kovastikin kahden asunnon loukkuun joutumisesta. Mutta tässä mielentilassa ajattelen lähinnä vain, että kaipa tämä(kin) asia joskus järjestyy. Pöljä mikä pöljä.

Onneksi sentään on kevät, kohta kesä. Aurinkoa, lämpöä. Jos elettäisiin syksyä, en tiedä miten pärjäisin.