Aamulla oli taas aika ottaa yksi askel eteenpäin tällä matkalla. Mukanani on nyt nelisoluinen top-alkio ja lisäksi pakkaseenkin pääsi 6 hyvää alkiota. Ja nyt taas odotetaan ja jännitetään. Ennenkaikkea kuitenkin toivotaan.
Siirto meni ilman ongelmia ja edelleen läsnä oli sama mukava lääkäri. Jos kävisi niin onnellisen ihmeellisesti, että tämä tuoresiirto onnistuisi ja tulisin raskaaksi, voisimme osallistua tutkimukseen jossa seurataan alkuraskauden etenemistä ja keltarauhasen toimintaa. Lääkäri kehottikin tekemään raskaustestin jo 10 päivän kuluttua siirrosta, sillä ensimmäinen ultraääni olisi jo viikolla 4. Tosin muistuttihan lääkäri viimeisellä ultrakäynnillä meitä siitäkin, että vaikka siirtoon päästäisiinkin, onnistumisprosentti ei siltikään ole kovin suuri ja että kannattaa pitää jalat maassa. Nyt ainakin minä haluan silti leijua yläilmoissa, ainakin hetken.
Uskomatonta, sisälläni on pieni ihmisen alku. Tarraathan nyt oikein lujasti kiinni!
torstai 25. helmikuuta 2010
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
Eihän se puhelin soi, eihän?!
Miten onkin niin vaikea keksiä otsikkoa? Mutta kuitenkin siis, punktio on onnellisesti takanapäin. Selvisimme eilen aamuruuhkasta ajoissa sairaalaan ja onneksi meidän ei tarvinnut pitkään odotella, asiat lähtivät etenemään hyvää vauhtia. Inhottavin vaihe koko punktio-operaatiossa oli kanyylin (?) laittaminen, minulla kun nuo verisuonet ovat ujon puoleisia ja tuppaavat aina karkailemaan. Onnistuihan sekin sitten lopulta ja sain vetää henkeä ja rauhoittua ennen varsinaista toimenpidettä. Murukin tuli tässä vaiheessa taas vierelle, hän oli oman osuutensa jo suorittanut. Sitten ei muuta kuin toimenpidehuoneeseen.
Lääkecocktail oli tässä vaiheessa jo purrut niin tehokkaasti, etten enää osannut jännittää tai hermoilla. Tipan kautta sain vielä kunnon "humauksen" ja olotila oli mukavan raukea. Sama mukava lääkäri oli onneksi paikalla ja rakkuloiden punktoiminen sujui nopeasti. Jossain vaiheessa nipisti vähän enemmän, mutta ihana hoitaja lisäsi heti kipulääkettä ja homma oli ohi nopeammin kuin arvasinkaan. Lääkärikin vitsaili että mitäs tämä nyt on, kun ei muka missään tunnu. Hoipertelin sitten heräämön puolelle ja hoitaja toi juotavaa ja kehotti lepäilemään rauhassa. IVF-hoitaja kävi vielä juttelemassa meille ja kertoi että 15 rakkulaa punktoitiin ja kaikista löytyi myös munasolu. Mahdollinen siirto on sitten huomenna.
Kotiin päästyä olo oli edelleen hyvä, iltaa kohti alkoi turvotus lisääntyä ja lopulta näytinkin sitten jo hyvinkin odottavalta äidiltä turvonneen mahani kanssa. Kävely oli myös hankalaa, kun jokaisella askeleella tunsin tärinäkipua. Hyvät yöunet onneksi auttoivat ja tänään on taas ollut parempi olo. Saa nähdä miten tämä tästä vielä muuttuu, kunhan päivä etenee.
Siirto olisi siis huomenna, hoitaja sanoi että he soittavat tämän päivän aikana jos on ilmennyt jotain ongelmaa. Mutta jos ei mitään kuulu, niin huomenna mennään taas yksi askel eteenpäin. Pelkään kauhuissani että puhelin soi ja äsken kun siskoni soitti ja kysyi kuulumisia, puhelimen soidessa tuntui kuin sydän olisi jättänyt muutaman lyönnin lyömättä. Olen lojunut päivän sohvalla, juonut varmaan jo pari litraa vettä ja mehua ja katsellut digiboxille keräämiäni ohjelmia. Nyt siis tiedän ketä maajussit valitsivat treffiseuraksi ja millainen tyyli sopii nuorelle työelämään siirtyvälle naiselle. Vielä olisi jäljellä viime viikon House. Murulla on menoa koko päiväksi, joten yritän parhaani mukaan selvitä yksin iltaan asti ilman hermoromahdusta. En tiedä mitään munasolujen laadusta tai oikeastaan mistään muustakaan, nyt ei voi muuta kuin odottaa, taas.
Mietin vähän väliä mitä siellä lämpökaapissa tapahtuu, kuvittelen jopa kuinka miehen ja minun solut kohtaavat siinä maljalla ja kiertelevät ja kaartelevat toisiaan. Toivon kuitenkin niin hartaasti että ne tekevät sitten vielä lähempääkin tuttavuutta! Munasolut hedelmöittyisivät ja lähtisivät sitten jakaantumaan... Ja huomenna saataisiin mukaamme ainakin yksi alkio. En muista yhtään että meille olisi puhuttu mitään siitä siirretäänkö yksi vai kaksi, oltaisiin kyllä valmiita kahdenkin siirtoon. Mutta yhdestäkin oltaisiin jo enemmän kuin onnellisia.
Odottelu ja hermoilu jatkukoon...
Lääkecocktail oli tässä vaiheessa jo purrut niin tehokkaasti, etten enää osannut jännittää tai hermoilla. Tipan kautta sain vielä kunnon "humauksen" ja olotila oli mukavan raukea. Sama mukava lääkäri oli onneksi paikalla ja rakkuloiden punktoiminen sujui nopeasti. Jossain vaiheessa nipisti vähän enemmän, mutta ihana hoitaja lisäsi heti kipulääkettä ja homma oli ohi nopeammin kuin arvasinkaan. Lääkärikin vitsaili että mitäs tämä nyt on, kun ei muka missään tunnu. Hoipertelin sitten heräämön puolelle ja hoitaja toi juotavaa ja kehotti lepäilemään rauhassa. IVF-hoitaja kävi vielä juttelemassa meille ja kertoi että 15 rakkulaa punktoitiin ja kaikista löytyi myös munasolu. Mahdollinen siirto on sitten huomenna.
Kotiin päästyä olo oli edelleen hyvä, iltaa kohti alkoi turvotus lisääntyä ja lopulta näytinkin sitten jo hyvinkin odottavalta äidiltä turvonneen mahani kanssa. Kävely oli myös hankalaa, kun jokaisella askeleella tunsin tärinäkipua. Hyvät yöunet onneksi auttoivat ja tänään on taas ollut parempi olo. Saa nähdä miten tämä tästä vielä muuttuu, kunhan päivä etenee.
Siirto olisi siis huomenna, hoitaja sanoi että he soittavat tämän päivän aikana jos on ilmennyt jotain ongelmaa. Mutta jos ei mitään kuulu, niin huomenna mennään taas yksi askel eteenpäin. Pelkään kauhuissani että puhelin soi ja äsken kun siskoni soitti ja kysyi kuulumisia, puhelimen soidessa tuntui kuin sydän olisi jättänyt muutaman lyönnin lyömättä. Olen lojunut päivän sohvalla, juonut varmaan jo pari litraa vettä ja mehua ja katsellut digiboxille keräämiäni ohjelmia. Nyt siis tiedän ketä maajussit valitsivat treffiseuraksi ja millainen tyyli sopii nuorelle työelämään siirtyvälle naiselle. Vielä olisi jäljellä viime viikon House. Murulla on menoa koko päiväksi, joten yritän parhaani mukaan selvitä yksin iltaan asti ilman hermoromahdusta. En tiedä mitään munasolujen laadusta tai oikeastaan mistään muustakaan, nyt ei voi muuta kuin odottaa, taas.
Mietin vähän väliä mitä siellä lämpökaapissa tapahtuu, kuvittelen jopa kuinka miehen ja minun solut kohtaavat siinä maljalla ja kiertelevät ja kaartelevat toisiaan. Toivon kuitenkin niin hartaasti että ne tekevät sitten vielä lähempääkin tuttavuutta! Munasolut hedelmöittyisivät ja lähtisivät sitten jakaantumaan... Ja huomenna saataisiin mukaamme ainakin yksi alkio. En muista yhtään että meille olisi puhuttu mitään siitä siirretäänkö yksi vai kaksi, oltaisiin kyllä valmiita kahdenkin siirtoon. Mutta yhdestäkin oltaisiin jo enemmän kuin onnellisia.
Odottelu ja hermoilu jatkukoon...
lauantai 20. helmikuuta 2010
Kypsyttelyä
Enää on jäljellä yksi Puregon-pistos, huomenna sumuttelua iltapäivään asti ja myöhään illalla vielä Pregnyl. Tiistaina punktio ja torstaina mahdollinen siirto. Pelottaa, edelleen. Pelkään tietysti kipua, mutta vielä enemmän sitä, että mitä jos rakkulat ovatkin tyhjää täynnä tai mitä jos eivät vaikka hedelmöity ollenkaan.
Eilinen (ja viimeinen) ultra kävi voimille. Kaikki oli ok siihen asti, kun huomasin että ultraan oli tulossa myös kaksi lääkäriopiskelijaa (voi olla väärä termi, mutta en nyt valitettavasti muista millä nimikkeellä gyne heidät esitteli). Olen kyllä tietoinen siitä, että julkisella puolella ja yliopistosairaalassa voi mukana olla myös opiskelijoita, mutta tähän asti näin ei ole vielä käynyt. Eilen olin vähällä juosta karkuun kun tajusin tilanteen. Sitten tuli itku, kyyneleet alkoivat valua ja en pystynyt edes puhumaan lääkärille, vain osoittamaan että kyyneleet johtuivat henkisestä väsymisestä, mutta että fyysisesti kaikki on ok. Jotenkin sitten selviydyin ultrasta, mutta unohdin autuaasti kaiken mitä olin aikonut lääkäriltä kysyä. Sen kuitenkin ymmärsin, että kaikki näytti olevan edelleen parhain päin ja munarakkuloita näkyi edelleen samat suunnilleen 15 kappaletta. Niin ja sen, että vaikka rakkuloita saataisiinkin 15, voidaan olla tyytyväisiä jos näistä saadaan 3 tai 4 hyvää alkiota. Kato olisi melkoinen, mutta tavoitteena kun on saada vähän hyviä alkioita eikä monta huonompilaatuista. Vaan olisihan se aivan mahtavaa, jos jotain riittäisi pakkaseenkin.
Onneksi ultran jälkeen pääsimme vielä käymään hoitajan luona. Hän jutteli siitä mitä punktiopäivänä tapahtuu ja miten asiat etenevät, ihan käytännön asioita siis. Tässä vaiheessa olin minäkin jo toipunut järkytyksestä ja pystyin jo paremmin keskittymään. Vaikka nyt periaatteessa tiedän mitä on tulossa, en kuitenkaan tiedä oikeasti yhtään millainen kokemus punktio tulee olemaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Kun teimme lähtöä sairaalasta, mies totesi hiljaa että nyt ensimmäistä kertaa hänelle tosissaan valkeni mitä on tapahtumassa. Nyt tämä on hänellekin konkreettista.
Tänään olin pari tuntia kaupungilla ja nuo pari tuntia olivat enemmän kuin tarpeeksi, paine ja kiristys alavatsalla tuntui selkeästi ja selässäkin kipuili. Kotiin päästyäni kroppa oikein huusi lepoa. Hoitaja sanoi eilen että olotila tulee vielä muuttumaan tukalammaksi. Mutta toisaalta punktioon on enää vain reilut 2 päivää. Siis sehän on edessä ihan kohta!
Eilinen (ja viimeinen) ultra kävi voimille. Kaikki oli ok siihen asti, kun huomasin että ultraan oli tulossa myös kaksi lääkäriopiskelijaa (voi olla väärä termi, mutta en nyt valitettavasti muista millä nimikkeellä gyne heidät esitteli). Olen kyllä tietoinen siitä, että julkisella puolella ja yliopistosairaalassa voi mukana olla myös opiskelijoita, mutta tähän asti näin ei ole vielä käynyt. Eilen olin vähällä juosta karkuun kun tajusin tilanteen. Sitten tuli itku, kyyneleet alkoivat valua ja en pystynyt edes puhumaan lääkärille, vain osoittamaan että kyyneleet johtuivat henkisestä väsymisestä, mutta että fyysisesti kaikki on ok. Jotenkin sitten selviydyin ultrasta, mutta unohdin autuaasti kaiken mitä olin aikonut lääkäriltä kysyä. Sen kuitenkin ymmärsin, että kaikki näytti olevan edelleen parhain päin ja munarakkuloita näkyi edelleen samat suunnilleen 15 kappaletta. Niin ja sen, että vaikka rakkuloita saataisiinkin 15, voidaan olla tyytyväisiä jos näistä saadaan 3 tai 4 hyvää alkiota. Kato olisi melkoinen, mutta tavoitteena kun on saada vähän hyviä alkioita eikä monta huonompilaatuista. Vaan olisihan se aivan mahtavaa, jos jotain riittäisi pakkaseenkin.
Onneksi ultran jälkeen pääsimme vielä käymään hoitajan luona. Hän jutteli siitä mitä punktiopäivänä tapahtuu ja miten asiat etenevät, ihan käytännön asioita siis. Tässä vaiheessa olin minäkin jo toipunut järkytyksestä ja pystyin jo paremmin keskittymään. Vaikka nyt periaatteessa tiedän mitä on tulossa, en kuitenkaan tiedä oikeasti yhtään millainen kokemus punktio tulee olemaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Kun teimme lähtöä sairaalasta, mies totesi hiljaa että nyt ensimmäistä kertaa hänelle tosissaan valkeni mitä on tapahtumassa. Nyt tämä on hänellekin konkreettista.
Tänään olin pari tuntia kaupungilla ja nuo pari tuntia olivat enemmän kuin tarpeeksi, paine ja kiristys alavatsalla tuntui selkeästi ja selässäkin kipuili. Kotiin päästyäni kroppa oikein huusi lepoa. Hoitaja sanoi eilen että olotila tulee vielä muuttumaan tukalammaksi. Mutta toisaalta punktioon on enää vain reilut 2 päivää. Siis sehän on edessä ihan kohta!
torstai 18. helmikuuta 2010
Ailahtelua ynnä muuta seinille kiipeilyä
Olotilasta ja tiistain ultrakuulumisistakin päätellen Puregon on siis tehonnut niinkuin on ollut tarkoitus, munarakkuloita on kasvanut mukavasti. Vatsan turvotusta ja satunnaista pakotusta lukuun ottamatta fyysinen vointi on ollut hyvä. Ainakaan vielä ei ole merkkejä siitäkään, että pistokset olisivat herätelleet MS-peikkoa talviuniltaan. Tosin on tietysti mahdollista, että seuraukset tuntee vasta kuukausienkin päästä, mutta toistaiseksi kaikki hyvin taas sillä rintamalla. Väsymyskin on helpottanut (ainakin vähän), kiitos sairausloman ja levon.
Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.
Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.
Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?
Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.
Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.
Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?
tiistai 16. helmikuuta 2010
Kasvukipuja
Tulokset ultraäänestä: vasemmalla puolella noin 10 munarakkulaa ja oikealla puolella yksi iso ja lisäksi muutama pienempi. Lääkärin mukaan hyvä ja rauhallinen vaste Puregonille. Vaikka vatsaa kivistää ja turvottaa, on silti nyt hyvä ja rauhallinen olo. Siellä on kuin onkin kasvamassa jotain! Kohdun limakalvo oli hyvä ja muutenkin kaiken pitäisi olla kohdallaan. Puregon-annos pysyy samana seuraavaan ultraan asti.
Tällä kertaa meidät otti vastaan eri lääkäri ja ero viime käyntiin oli kuin yöllä ja päivällä, näin mieskin kommentoi. Lääkäri tuntui olevan aidosti kiinnostunut meidän tilanteesta ja voinnista, kyseli perussairaudestani ja kuukautiskierrosta. Voi vain toivoa etteä jatkossakin käynnit olisivat tälle samalle lääkärille.
Mies valitti aamulla kurkkua kipeäksi ja aivasteli pitkin aamupäivää. Flunssa ei ole mukava juttu yleensäkään ja tähän kohtaan se olisi varmaan tavallistakin ikävämpi juttu... Murulla on töissä hirmuinen kiire ja olenkin onnessani siitä että hän on kuitenkin ollut mukana lääkärikäynneillä (onneksi on liukuva työaika!). Vaikka olen juossut lääkärillä moooonta kertaa viimeisen puolentoista vuoden aikana, siinä tilanteessa on kuitenkin aina vähän jännitystä mukana ja tuppaankin unohtamaan yleensä vähintään puolet lääkärin puheista. Siksi on hyvä että toinenkin kuulee mistä on ollut puhe. Ja onhan tämä meidän yhteinen asia kuitenkin.
Nyt on vatsa täynnä hyvää pannupitsaa ja ohjelmassa loppupäiväksi lepoa ja laiskottelua. Hyvillä ja toiveikkain mielin eteenpäin.
Tällä kertaa meidät otti vastaan eri lääkäri ja ero viime käyntiin oli kuin yöllä ja päivällä, näin mieskin kommentoi. Lääkäri tuntui olevan aidosti kiinnostunut meidän tilanteesta ja voinnista, kyseli perussairaudestani ja kuukautiskierrosta. Voi vain toivoa etteä jatkossakin käynnit olisivat tälle samalle lääkärille.
Mies valitti aamulla kurkkua kipeäksi ja aivasteli pitkin aamupäivää. Flunssa ei ole mukava juttu yleensäkään ja tähän kohtaan se olisi varmaan tavallistakin ikävämpi juttu... Murulla on töissä hirmuinen kiire ja olenkin onnessani siitä että hän on kuitenkin ollut mukana lääkärikäynneillä (onneksi on liukuva työaika!). Vaikka olen juossut lääkärillä moooonta kertaa viimeisen puolentoista vuoden aikana, siinä tilanteessa on kuitenkin aina vähän jännitystä mukana ja tuppaankin unohtamaan yleensä vähintään puolet lääkärin puheista. Siksi on hyvä että toinenkin kuulee mistä on ollut puhe. Ja onhan tämä meidän yhteinen asia kuitenkin.
Nyt on vatsa täynnä hyvää pannupitsaa ja ohjelmassa loppupäiväksi lepoa ja laiskottelua. Hyvillä ja toiveikkain mielin eteenpäin.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Tuntemuksia
Alavatsalla nippailee (ärsyttävä sana, mutta en tähän hätään parempaakaan keksi), mieli on levoton ja oikukas ja rinnat ovat kasvaneet varmaankin yhden kuppikoon suuremmiksi! Öiset kuumat aallot ovat onneksi loppuneet, mutta tilalle on tullut levottomia unia ja painajaisia. Lisäksi saatan pillahtaa itkuun ties mistä syystä. Kuljen joka paikkaan vesipullo mukanani. Mietin että jaksaisinko lähteä kauppaan ostamaan uusia farkkuja pieneksi jääneiden tilalle, vatsa kun on järkyttävän turvoksissa jo nyt. Ja kaikki tämä vain neljän ja ilmeisesti pienen Puregon-annoksen jälkeen. En onneksi osaa kuvitella mikä on tilanne vaikkapa viikon päästä.
Ylihuomenna taas ultraan. Ja taas jännittää, miten pistokset ovat tehonneet? Vaikka tunnen muutoksia kropassani jo nyt, silti pelkään lääkärin toteavan ettei mitään ole lähtenyt kasvamaan. Kasvaahan siellä jotain?!
Ylihuomenna taas ultraan. Ja taas jännittää, miten pistokset ovat tehonneet? Vaikka tunnen muutoksia kropassani jo nyt, silti pelkään lääkärin toteavan ettei mitään ole lähtenyt kasvamaan. Kasvaahan siellä jotain?!
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Liukuhihnalla
Tämän aamun lääkärikäynti oli melko lailla juuri mitä ennakoinkin. Pikapikaa tutkimuspöydälle, ultraus ja takas pukemaan. Jos tämä ei ole liukuhihnameininkiä, niin mikä ihme sitten? Onneksi tuo ei tullut täysin yllätyksenä (saman lääkärin yksityisvastaanotolla olen käynyt useammankin kerran yritysaikana), mutta pikkasen harmitti kuitenkin, olisin toivonut vähän enemmän informaatiota.. Tärkeintähän tietysti oli toki kuulla että sumuttelu on ajanut asiansa ja pistokset voi nyt aloittaa. Hoitajan kanssa harjoittelin Puregon-kynän käyttöä, varsinaista pistosta ei vielä laitettu, kun olin suunnitellut että tulisin laittamaan pistoksen aina iltaisin. Mutta taas on siis menty yhden esteen yli. Joulukuussa kun kävimme miehen kanssa IVF-hoitajan luona ensikäynnillä, hoitaja puhui ivf:stä estejuoksuna. En usko että hän halusi mitenkään lannistaa meitä, mutta tavallaan muistutti siitä että tässä hoidossa on mentävä askel kerrallaan eteenpäin. Hiljaa hyvä tulee, toivotaaan...
Mitäpä muuta... Niin, olen nyt sitten sairauslomalla. Vaikka oli iso helpotus saada sairauslomaa, oli kyllä myös musertavaa huomata että pitkästä hyvästä jaksosta huolimatta taas on menty vaihteeksi huonompaan suuntaan. Tämä paheneminen ei ole yhtä raju mitä aiemmat vastaavat, mutta lääkärin mielestä oireet eivät johdu vain sumuttelusta ja työstressistä, vaan todellakin perussairauden pahenemisjaksosta. Eilinen ilta kului apeissa tunnelmissa, tuntui ja tuntuu vieläkin niin epäoikeudenmukaiselta, että lapsettomuuden lisäksi täytyy juuri nyt murehtia omaa fyysistä (ja henkistä) jaksamista myös tältä kantilta. Ei yhtä ilman toista.
Illalla ensimmäinen pistos edessä ja vaikka kynän käyttö suht selkeältä vaikuttikin, niin silti vähän jännittää. Sumujen määrä puoliintuu myös ja toivottavasti sen myötä öiset kuumat aallot katoaisivat. Viime yönäkin moneen kertaan heräilin ja potkin hikisenä peittoa pois päältäni ja sitten hetken päästä taas palelin ja kiskoin peiton korviin asti. Tietysti tulossa on sitten ihan muunlaisia oireita ja hoitaja muistutti että pistosten alettua täytyy muista juoda riittävästi. Töissä minulla on aina vesipullo vieressä ja olen siellä tottunut juomaan vettä pitkin päivää. Kotona se vaatii vähän enemmän muistamista, mutta jospa siihenkin pian tottuisi.
Seuraavaa ultraa odotellessa...
Mitäpä muuta... Niin, olen nyt sitten sairauslomalla. Vaikka oli iso helpotus saada sairauslomaa, oli kyllä myös musertavaa huomata että pitkästä hyvästä jaksosta huolimatta taas on menty vaihteeksi huonompaan suuntaan. Tämä paheneminen ei ole yhtä raju mitä aiemmat vastaavat, mutta lääkärin mielestä oireet eivät johdu vain sumuttelusta ja työstressistä, vaan todellakin perussairauden pahenemisjaksosta. Eilinen ilta kului apeissa tunnelmissa, tuntui ja tuntuu vieläkin niin epäoikeudenmukaiselta, että lapsettomuuden lisäksi täytyy juuri nyt murehtia omaa fyysistä (ja henkistä) jaksamista myös tältä kantilta. Ei yhtä ilman toista.
Illalla ensimmäinen pistos edessä ja vaikka kynän käyttö suht selkeältä vaikuttikin, niin silti vähän jännittää. Sumujen määrä puoliintuu myös ja toivottavasti sen myötä öiset kuumat aallot katoaisivat. Viime yönäkin moneen kertaan heräilin ja potkin hikisenä peittoa pois päältäni ja sitten hetken päästä taas palelin ja kiskoin peiton korviin asti. Tietysti tulossa on sitten ihan muunlaisia oireita ja hoitaja muistutti että pistosten alettua täytyy muista juoda riittävästi. Töissä minulla on aina vesipullo vieressä ja olen siellä tottunut juomaan vettä pitkin päivää. Kotona se vaatii vähän enemmän muistamista, mutta jospa siihenkin pian tottuisi.
Seuraavaa ultraa odotellessa...
maanantai 8. helmikuuta 2010
Odottelua
Ylihuomenna on viimein 0-ultra ja toivottavasti pistosten aloitus. Ensikertalainen kun olen, niin vähän on vielä hämärän peitossa se, mitä ensimmäisellä käynnillä oikein tapahtuu. Puregon-ampullit odottelevat vielä kiltisti jääkaapissa, pitää muistaa ottaa ne mukaan polille. Apteekissa farmaseutti kysyi että saanko Puregon-kynän sairaalasta. Kyllä kai, en oikein tiennyt mitä muutakaan vastata. Suprecurin sumuttelu on sujunut ihan hyvin, ainoat sivuvaikutukset ovat ne kuuluisat öiset kuumat aallot, väsymys ja ajoittainen päänsärky. Viime päivinä olen tosin muutaman kerran unohtanut ottaa sumut ajallaan, en ole kuullut puhelimen muistutusta ja ihme kyllä ajatukset ovat olleet juuri silloin jossain muualla kuin hoidoissa. Jospa tästä unohtelusta ei kuitenkaan mitään katastrofia seuraisi, kun lähestulkoon joka kerta olen ottanut sumuannokseni uskollisesti ajallaan.
Perussairauteni muistutteli itsestään taas viime viikolla ja osin sen vuoksi olen taas kotona. Huomenna on aika erikoislääkärille ja aion kertoa kaikki viime päivien tuntemukset ja puhua tästä väsymyksestä, josta en tunnu pääsevän eroon millään. Viime viikon olin kiltisti töissä, mutta mietin monta kertaa oliko väkisin töissä roikkumisessa mitään järkeä. Vaikka työmotivaatio on jonnekin hävinnyt, tekisin mieluusti silti työni hyvin ja ilman virheitä. Ja pelkään tehneeni niitä virheitä urakalla, kun en jaksanut keskittyä ja olisin voinut nukahtaa saman tien kunhan vain olisin ummistanut silmät hetkeksi. Kävely tuntui raskaalta ja monta kertaa piti tosissaan pinnistellä, että pystyin näkemään ja lukemaan. Ei ihan työkunnossa ja -kykyinen siis. Saapa nähdä, mitä mieltä lääkäri tästä kaikesta sitten on. Välillä mielessä on pelko siitä, että onko tämä seurausta sumuttelusta ja mitä sitten on tiedossa, kun Puregonin pistäminen alkaa. Olen voinut niin hyvin fyysisesti pari viime vuotta, että tuntuu oudolta ja pelottavalta tuntea taas näitä samoja tuntemuksia mitä viime päivinä on ollut.
Mutta eteenpäin mennään, edelleen. Eräänä aamuna herättyäni tunsin äkkiä vahvasti, että tämä voi oikeasti onnistua. Ja sitten näin mielessäni oman pienemme ja kaikkia eri asioita, mitä tulevaisuus voisi pitää sisällään. Oman lapsen kasvun ja varttumisen ihmettelyä, vanhemmuutta, onnea, huolta, ylpeyttä. Jotain erikoista ja ihmeellistä tuossa tunteessa oli, niin vahvasti se jäi mieleeni. Viime kuukaudet olen jopa vältellyt ajatuksia lapsesta ja kaikesta mitä oman lapsen saamiseen liittyy. Olen kai jotenkin suojellut itseäni, ajatellut että ensin on saatava se plussa, vasta sitten voi miettiä pitemmälle. Mutta nyt taas tunnen että minun on ajateltava sitä mihin kaikki tämä tähtää, lasta jonka me niin hartaasti haluamme. Sen rinnalla kaikki muu on juuri nyt niin pientä.
Perussairauteni muistutteli itsestään taas viime viikolla ja osin sen vuoksi olen taas kotona. Huomenna on aika erikoislääkärille ja aion kertoa kaikki viime päivien tuntemukset ja puhua tästä väsymyksestä, josta en tunnu pääsevän eroon millään. Viime viikon olin kiltisti töissä, mutta mietin monta kertaa oliko väkisin töissä roikkumisessa mitään järkeä. Vaikka työmotivaatio on jonnekin hävinnyt, tekisin mieluusti silti työni hyvin ja ilman virheitä. Ja pelkään tehneeni niitä virheitä urakalla, kun en jaksanut keskittyä ja olisin voinut nukahtaa saman tien kunhan vain olisin ummistanut silmät hetkeksi. Kävely tuntui raskaalta ja monta kertaa piti tosissaan pinnistellä, että pystyin näkemään ja lukemaan. Ei ihan työkunnossa ja -kykyinen siis. Saapa nähdä, mitä mieltä lääkäri tästä kaikesta sitten on. Välillä mielessä on pelko siitä, että onko tämä seurausta sumuttelusta ja mitä sitten on tiedossa, kun Puregonin pistäminen alkaa. Olen voinut niin hyvin fyysisesti pari viime vuotta, että tuntuu oudolta ja pelottavalta tuntea taas näitä samoja tuntemuksia mitä viime päivinä on ollut.
Mutta eteenpäin mennään, edelleen. Eräänä aamuna herättyäni tunsin äkkiä vahvasti, että tämä voi oikeasti onnistua. Ja sitten näin mielessäni oman pienemme ja kaikkia eri asioita, mitä tulevaisuus voisi pitää sisällään. Oman lapsen kasvun ja varttumisen ihmettelyä, vanhemmuutta, onnea, huolta, ylpeyttä. Jotain erikoista ja ihmeellistä tuossa tunteessa oli, niin vahvasti se jäi mieleeni. Viime kuukaudet olen jopa vältellyt ajatuksia lapsesta ja kaikesta mitä oman lapsen saamiseen liittyy. Olen kai jotenkin suojellut itseäni, ajatellut että ensin on saatava se plussa, vasta sitten voi miettiä pitemmälle. Mutta nyt taas tunnen että minun on ajateltava sitä mihin kaikki tämä tähtää, lasta jonka me niin hartaasti haluamme. Sen rinnalla kaikki muu on juuri nyt niin pientä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)