Tämän aamun lääkärikäynti oli melko lailla juuri mitä ennakoinkin. Pikapikaa tutkimuspöydälle, ultraus ja takas pukemaan. Jos tämä ei ole liukuhihnameininkiä, niin mikä ihme sitten? Onneksi tuo ei tullut täysin yllätyksenä (saman lääkärin yksityisvastaanotolla olen käynyt useammankin kerran yritysaikana), mutta pikkasen harmitti kuitenkin, olisin toivonut vähän enemmän informaatiota.. Tärkeintähän tietysti oli toki kuulla että sumuttelu on ajanut asiansa ja pistokset voi nyt aloittaa. Hoitajan kanssa harjoittelin Puregon-kynän käyttöä, varsinaista pistosta ei vielä laitettu, kun olin suunnitellut että tulisin laittamaan pistoksen aina iltaisin. Mutta taas on siis menty yhden esteen yli. Joulukuussa kun kävimme miehen kanssa IVF-hoitajan luona ensikäynnillä, hoitaja puhui ivf:stä estejuoksuna. En usko että hän halusi mitenkään lannistaa meitä, mutta tavallaan muistutti siitä että tässä hoidossa on mentävä askel kerrallaan eteenpäin. Hiljaa hyvä tulee, toivotaaan...
Mitäpä muuta... Niin, olen nyt sitten sairauslomalla. Vaikka oli iso helpotus saada sairauslomaa, oli kyllä myös musertavaa huomata että pitkästä hyvästä jaksosta huolimatta taas on menty vaihteeksi huonompaan suuntaan. Tämä paheneminen ei ole yhtä raju mitä aiemmat vastaavat, mutta lääkärin mielestä oireet eivät johdu vain sumuttelusta ja työstressistä, vaan todellakin perussairauden pahenemisjaksosta. Eilinen ilta kului apeissa tunnelmissa, tuntui ja tuntuu vieläkin niin epäoikeudenmukaiselta, että lapsettomuuden lisäksi täytyy juuri nyt murehtia omaa fyysistä (ja henkistä) jaksamista myös tältä kantilta. Ei yhtä ilman toista.
Illalla ensimmäinen pistos edessä ja vaikka kynän käyttö suht selkeältä vaikuttikin, niin silti vähän jännittää. Sumujen määrä puoliintuu myös ja toivottavasti sen myötä öiset kuumat aallot katoaisivat. Viime yönäkin moneen kertaan heräilin ja potkin hikisenä peittoa pois päältäni ja sitten hetken päästä taas palelin ja kiskoin peiton korviin asti. Tietysti tulossa on sitten ihan muunlaisia oireita ja hoitaja muistutti että pistosten alettua täytyy muista juoda riittävästi. Töissä minulla on aina vesipullo vieressä ja olen siellä tottunut juomaan vettä pitkin päivää. Kotona se vaatii vähän enemmän muistamista, mutta jospa siihenkin pian tottuisi.
Seuraavaa ultraa odotellessa...
Moi Helmikäs, löysin tieni blogiisi vahingossa muilla samanhenkisillä sivuilla surffatessani ja huomasin puheesi perussairaudestasi sekä oirekuvaukset joiden avulla tunnistin tilasi helposti. Meillä on sama tauti perheessä miehen puolella ja toden totta usein mietityttää missä on oikeudenmukaisuus kun lapsetomuuden lisäksi elää sairauden kanssa päivästä toiseen. Ja miten se vaikuttaa mahdollisesti adoptioon?
VastaaPoistaOnnea hirveästi hoitoihisi! Pidän peukkuja että kaikki menee hyvin :)
Moikka Pulliainen, kiitos kun kävit lukemassa ja iso kiitos myös kannustuksesta!! :) MS-taudin kanssa tässä tosiaan eletään eteenpäin. Olen välillä itsekin miettinyt miten tämä vaikuttaa adoptioon, mutta tarkempaa tietoa ei minullakaan asiasta vielä ole...
VastaaPoistaKävin myös kurkkaamassa blogiasi ja aion kyllä ehdottomasti jatkossakin seurata kuulumisiasi. Ja toivon myös teille paljon paljon onnea hoitoihin!