Ylihuomenna on viimein 0-ultra ja toivottavasti pistosten aloitus. Ensikertalainen kun olen, niin vähän on vielä hämärän peitossa se, mitä ensimmäisellä käynnillä oikein tapahtuu. Puregon-ampullit odottelevat vielä kiltisti jääkaapissa, pitää muistaa ottaa ne mukaan polille. Apteekissa farmaseutti kysyi että saanko Puregon-kynän sairaalasta. Kyllä kai, en oikein tiennyt mitä muutakaan vastata. Suprecurin sumuttelu on sujunut ihan hyvin, ainoat sivuvaikutukset ovat ne kuuluisat öiset kuumat aallot, väsymys ja ajoittainen päänsärky. Viime päivinä olen tosin muutaman kerran unohtanut ottaa sumut ajallaan, en ole kuullut puhelimen muistutusta ja ihme kyllä ajatukset ovat olleet juuri silloin jossain muualla kuin hoidoissa. Jospa tästä unohtelusta ei kuitenkaan mitään katastrofia seuraisi, kun lähestulkoon joka kerta olen ottanut sumuannokseni uskollisesti ajallaan.
Perussairauteni muistutteli itsestään taas viime viikolla ja osin sen vuoksi olen taas kotona. Huomenna on aika erikoislääkärille ja aion kertoa kaikki viime päivien tuntemukset ja puhua tästä väsymyksestä, josta en tunnu pääsevän eroon millään. Viime viikon olin kiltisti töissä, mutta mietin monta kertaa oliko väkisin töissä roikkumisessa mitään järkeä. Vaikka työmotivaatio on jonnekin hävinnyt, tekisin mieluusti silti työni hyvin ja ilman virheitä. Ja pelkään tehneeni niitä virheitä urakalla, kun en jaksanut keskittyä ja olisin voinut nukahtaa saman tien kunhan vain olisin ummistanut silmät hetkeksi. Kävely tuntui raskaalta ja monta kertaa piti tosissaan pinnistellä, että pystyin näkemään ja lukemaan. Ei ihan työkunnossa ja -kykyinen siis. Saapa nähdä, mitä mieltä lääkäri tästä kaikesta sitten on. Välillä mielessä on pelko siitä, että onko tämä seurausta sumuttelusta ja mitä sitten on tiedossa, kun Puregonin pistäminen alkaa. Olen voinut niin hyvin fyysisesti pari viime vuotta, että tuntuu oudolta ja pelottavalta tuntea taas näitä samoja tuntemuksia mitä viime päivinä on ollut.
Mutta eteenpäin mennään, edelleen. Eräänä aamuna herättyäni tunsin äkkiä vahvasti, että tämä voi oikeasti onnistua. Ja sitten näin mielessäni oman pienemme ja kaikkia eri asioita, mitä tulevaisuus voisi pitää sisällään. Oman lapsen kasvun ja varttumisen ihmettelyä, vanhemmuutta, onnea, huolta, ylpeyttä. Jotain erikoista ja ihmeellistä tuossa tunteessa oli, niin vahvasti se jäi mieleeni. Viime kuukaudet olen jopa vältellyt ajatuksia lapsesta ja kaikesta mitä oman lapsen saamiseen liittyy. Olen kai jotenkin suojellut itseäni, ajatellut että ensin on saatava se plussa, vasta sitten voi miettiä pitemmälle. Mutta nyt taas tunnen että minun on ajateltava sitä mihin kaikki tämä tähtää, lasta jonka me niin hartaasti haluamme. Sen rinnalla kaikki muu on juuri nyt niin pientä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti