Pirttihirmu?

Viime viikkoisella lääkärikäynnillä sain mukaani Primolut-reseptin, lääkäri oli sitä mieltä että keltarauhaskuuri oli tarpeen vaikka siirtoon ei päästykään. Lugesteronit kannattaa kuulemma säästää ja käyttää vasta sitten joskus, (mahdollisen) siirron jälkeen. Eilen otin viimeisen Primolutin, mutta ehkä hormonitaso on ollut laskussa jo jonkin aikaa... Viime päivinä on kiukuttanut koko ajan ja eilen vedin kunnon itkupotkuraivarit ihan mitättömästä asiasta. Mies on sitä mieltä että kiukuttelu johtuu hormoneista, olen itse miettinyt että ehkä viime viikkojen kokemuksilla on jotain tekemistä asian kanssa. Kun kuulin että siirtoa ei tule, ensimmäinen reaktio oli järkytys ja sitten tuli suru. Kiukkua ja suuttumusta ei tullut, edes silloin kun kuultiin että koko fiasko oli seurausta väärästä lääkkeestä. Jos suututtikin, se ehkä oli kuitenkin enemmän turhautumista ja väsymistä tähän pyöritykseen. Ehkä sille suuttumukselle silti jokin paikka kuuluu tässä kuviossa ja ehkä sen aika on nyt? (On tietysti mahdollista että kiukuttelu ei johdu kummastakaan edellä mainitusta vaan siitä, että olen nykyään vaan täysin v-mäinen tyyppi... se on sitten jo pahempi juttu.)

Kun uusi kierto alkaa, soitan klinikalle ja katsotaan milloin Procren tulee pistää. Viimeksi pistin Procrenin kierron 21. päivä ja laskeskelin että todennäköisesti se menisi nyt suunnilleen maaliskuun puoliväliin, sillä edellytyksellä että kierto alkaa siten kuin olisi tarkoitus... Lääkärin mielestä oli juuri tästä syystä hyvä ottaa keltarauhastuki mukaan, ettei tämä hoitokierto veny mahdottoman pitkäksi.

Tuntuu että aika matelee... odotan kyllä kovasti uutta hoitoa, mutta toisaalta olen niin kamalan kyllästynyt tähän kaikkeen. Toivoa on, mutta uskoa parempaan tulokseen ei kovin kamalasti juuri nyt ole. Ulkona jatkuva lumisade (tai paremminkin lumimyrsky) masentaa entisestään. Yhtä paljon kuin uutta hoitoa tai ehkä jopa enemmänkin odotan kevättä ja kesää. Syksy menettelee vielä, mutta talvesta en tykkää yhtään, lunta en voi sietää. Ja nyt tuo jatkuva lumisade! Naapurin kanssa juuri aamulla juteltiin että tätä menoa meidän pihassa on lumikinokset vielä juhannuksenakin... Toivottavasti ne kaikki jotka joulun alla surkuttelivat lumen vähyyttä ovat nyt tyytyväisiä..! Ja taas kiukuttaa. Huoh.

Tyhjä

Toisen hoitokierroksen toinen ja viimeinen pas, ei edelleenkään onnea. Kahdesta sulatetusta alkiosta toinen selviytyi siirtoon, mutta kuten niin monta kertaa ennenkin, piinaviikkojen jälkeen raskaustesti näytti negatiivista. Tällä kertaa apuna oli jo niin mittava tukilääkearsenaali, että mitään muuta onnistumisen eteen ei kai todellakaan voi tehdä. Klexanea (ylivoimaisesti inhottavin piikityskokemus tähän asti), kortisonia, primaspania, lugesteronia. Selvisin piinapäivät ilman ylimääräisiä vuotoja, mutta tässä kohtaa se ei hirveästi lohduta. Olin unohtanut miten luget saavat aikaan kaikki mahdolliset oireet, joten kroppani onnistui lisäksi huijaamaan täydellisesti; kuvittelin oikeasti olevani raskaana. Tunsin juuri niitä samoja oireita mitä oli silloin, kun oikeasti olin (vaikkakin vain hetken) raskaana. No more lugesteron for me, not ever again.

Tähän mennessä on käyty läpi 7 alkionsiirtoa, alkioita on siirretty 11. Tuloksena kaksi lyhyeksi jäänyttä raskautta. Syli on tyhjä.

Ehkä lähdemme vielä yhteen hoitoon, en tiedä missä vaiheessa, ehkä ensi vuonna. Ensin täytyisi jostain löytää voimia siihen.

Loppukiri

Taas on käyty ultrassa tarkistuttamassa tilanne ja kyllä siellä lääkärin sanojen mukaan porukkaa on, arviolta 20 munarakkulaa voisi olla punktiopäivänä sopivan kokoisia. Suurin oli nyt 1,5 cm ja loput 1,1 - 1,3 cm ja näiden kasvamista ja kypsymistä kiritään vielä muutama päivä niin, että punktio tulee ensi viikon keskiviikolle. Limakalvo oli 12 mm eli ihan hyvä. Turvotus on melkoista, mitkään farkut tai edes vähänkään siistimmät housut eivät enää mene kiinni. Vetoketju jää puoliväliin ja napin kiinnilaittamisesta ei auta edes haaveilla. En jaksa lähtä uusiakaan ostamaan, onneksi voi laittaa jotain tunikaa tai muuta vastaavaa päälle, niin ei paljastu koko maailmalle että tämä kulkee vetskari auki...

Liekö sitten kortisoni jo ehtinyt näyttää kurjan puolensa vai mistä johtuu, kun olen nukkunut pari viime yötä todella huonosti (tai pitää vielä tarkentaa, viime yönä en nukkunut ollenkaan). Olo on sen mukainen. Sain lääkäriltä luvan ottaa tarvittaessa nukahtamislääkkeen muutamana seuraavana iltana, viimeisen voi ottaa samana iltana kuin pistetään irrotuspiikki. Katsottiin hoitajan kanssa vielä Pregnylin pistäminen, kaipa se sieltä jostain muistilokeroista sitten taas palautuu h-hetkellä mieleen, toivottavasti.

Viime vuotisesta punktiosta ei onneksi jäänyt traumoja tai muutenkaan huonoja muistoja, joten ainakaan toistaiseksi en hirveästi hermoile tulevaa keräystä. Punktion kulku ja lääkitykset käytiin läpi sekä lääkärin että hoitajan kanssa ja suht luottavaisin mielin odotetaan keskiviikkoa. Se mitä saadaan tulokseksi ja mitä sitten tapahtuu, se on se suurin jännityksen aihe.

Vanha tuttu

Mitäpä muuta testin tulos oli kuin negatiivinen, taas kerran. Pöljä kun olen, jätin testin kylppäriin pyykkikoneen päälle ja kun myöhemmin kävin katsomassa, oli testiin ilmaantunut se kuuluisa roskishaamu. Vaan kun nuo roskishaamut ovat yhtä tyhjän kanssa, alkaa tämä ekan hoitokierroksen viimeinen pas olla ohi. Jotain mystistä siinä kuitenkin on kun näkee testi-ikkunassakin väriä, olkoonkin että se on ilmaantunut siihen testiajan jälkeen.

Eilen tosin jo vakavissani harkitsin että olisin tänään käynyt yksityisellä lääkäriasemalla mittauttamassa hcg:n, mutta jätin nyt senkin sitten väliin. En vain kertakaikkiaan jaksanut lähteä. Päätä särkee ja syysflunssa tekee tuloaan. Ja vaikka olisihan se ollut kiva kerrankin saada ihan virallinen tulos, niin toisaalta se on tässä tilanteessa vain turhaa rahanmenoa. Nega on nega, sama mitä kautta se kerrotaan.

Olin kuvitellut etukäteen, että tämän viimeisen pas:n epäonnistuminen olisi varmasti älyttömän raskasta, pelkäsin että miten ikinä selviän uudesta pettymyksestä. Edellisestä pas:sta tuloksena kuitenkin oli alkuraskauden keskenmeno ja nyt kyseessä olivat meidän viimeiset alkiot. Mutta jostain syystä kävikin vähän toisin. Totta kai olisin mieluummin valinnut plussan ja raskauden, mutta jotenkin oudosti tämä tilanne on kuitenkin niin tuttu ja jopa turvallinen. Yritin kyllä pitää toivon rippeistä kiinni viimeiseen asti, mutta kaipa tiesin tuloksen jo ennen testiä, jollain tavalla. Kyyneleet tulivat siinä vaiheessa, kun kerroin miehelle tilanteen. Silti nyt tuntuu että edellinen pas ja se miten se päättyi, oli paljon paljon raskaampaa.

Kun sain enimmät itkut itkettyä, varasin ajan yksityiselle klinikalle. Lähdemme uuteen hoitoon heti kun se on mahdollista. Pyysin yliopistosairaalasta tähän ensimmäiseen hoitoon liittyvät tiedot, toivottavasti ne ehtivät tulla viikon sisällä, aika klinikalle on jo tasan viikon päästä. Lugesteron-kuuri loppui eilen, saa nähdä kuinka monta päivää luget vielä jaksavat pitää vuodon poissa (villi veikkaus on että se alkaa about 5 päivän päästä, jostain kumman syystä keltarauhaslääkkeet tuntuvat venyttävän uuden kierron alkamista aina vaan pidempään). Olen kuitenkin lähestulkoon varma siitä, että uusi kierto ehtii alkaa ennen ensi viikon aikaa. Toiveissa onkin uusi hoito sitä seuraavaan kiertoon. Tai jos hoidon alkaminen menee ensi vuoden puolelle (onhan siinä klinikallakin varmaan joulutauko välissä), toivottavasti saisin kuitenkin mukaani uuden hoidon reseptit ja voisin käydä hakemassa lääkkeet vielä tämän vuoden puolella. Eläköön Kelan maksukatto.

Ehkä joskus myöhemmin voisi analysoida tarkemminkin tätä läpikäytyä ensimmäistä hoitokierrosta, mutta ei vielä. Käyn sen sijaan etsimässä kaapista finrexinit ja lämmitän kuumaa vettä sekä kupillisen glögiä. Juuri nyt tarvitaan jotain lämmintä ja lohdullista.

Väsy

Pp 8

Niinpä, väsyttää.. Ei mitään uutta siis. Tällainen apaattinen ja voimaton olo vaan käy jo toisinaan hermoille, kun ei jaksa muuta kuin lojua sohvalla ja välillä käydä hakemassa jotain syötävää. Eilen oli ehkä vähän virkumpi olo, mutta tämä päivä on ollut aika sumuista. Koiran kanssa on onneksi tehtävä lenkki ulkona, jospa siinä vähän virkistyy.

Muistin, etten ole vieläkään suorittanut Beautiful Blogger awardiin kuuluvia tehtäviä, joten korjaanpa asian nyt heti. Olisin halunnut nimetä seuraavaksi Beautiful Bloggereiksi Tuulin sekä Rouva Makkosen, mutta molemmilla taitaa jo tämä kyseinen palkinto olla. :) Noh, olette nyt siis tuplasti ihanat bloggaajat (tosin tehtäviä ei taida olla enää tarvis suorittaa). Lisäksi piti kertoa seitsemän asiaa itsestään, joten here goes:

1. Voisin heti paikalla muuttaa jonnekin lämpimään, en tykkää talvesta ollenkaan. Syksy vielä menettelee jotenkin, mutta näihin aikoihin alkaa jo ahdistaa pimeys ja kylmyys.
2. Tykkään ihan liikaa roskaruoasta ja valitettavasti se tässä iässä näkyy suoraan vyötärön ympäryksestä.
3. Suklaa on parasta mitä tiedän (ainakin melkein).
4. Pelkään kuollakseni hämähäkkejä ja kaikkia pikku öttiäisiä. Sisustussuunnittelijan ehdottaman tapetin tyrmäsin, kun mun silmissä se näytti ihan kuin siinä olisi kuvattu tsiljoona hämähäkkiä (oikeasti olivat kai kukkia).
5. Musiikki ja sen kuuntelu on mulle todella tärkeää, vaikka en mitenkään erityisen musikaalinen ole.
6. En osaa rueta nukkumaan, jos en ensin lue kirjaa ainakin muutaman sivun. Tällä hetkellä on menossa Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen (tämän olen kyllä lukenut jo pari kertaa aiemminkin).
7. Innostun asioista nopeasti ja yleensä kyllästyn vielä nopeammin.

Viikko vielä testaamiseen, sillä oletuksella että menkat eivät ala jo aiemmin. Oireta ei ole vieläkään juuri mitään ja en oikein tiedä että pitäisikö siitä olla jo oikeasti huolissaan. Vaan juuri nyt ei jaksa huolestua. Taidankin suunnistaa takas sohvalle viltin alle, jospa vaikka pienet torkut...

PAS vol. 2

Ihana kesä alkaa olla takanapäin ja alkavan syksyn myötä päästiin taas hoidoissa eteenpäin. Kotiuduimme äsken yliopistosairaalasta, mukana kaksi pientä kyytiläistä. Kaksi sulatettiin ja molemmat siirrettiin, toinen oli siirtohetkellä jakautunut 6-soluiseksi ja toinen oli edelleen 4-soluinen. Alkiot otettiin sulamaan vasta tänään, joten pienemmän sissin kohdalla oli vielä liian aikaista sanoa lähteekö se jakautumaan edelleen. Lääkärinä oli uusi tuttavuus, joka ihan oma-aloitteisesti ehdotti, että siirretään molemmat. Viimeksihän asiasta käytiin oikein keskusteluakin. Tämäkin pas tehtiin hormonikiertoon, tukilääkityksenä Merimono ja luget. Yritin (taas!) kysyä jonkin muunkin tukilääkkeen mahdollisuudesta, hemoglobiini oli pari viikkoa sitten mitattuna taas korkea, 164. Vaan ei kun ei, samoilla konsteilla mennään tämäkin pas.

Olo on kaikkea muuta kuin euforinen, pikemminkin tuntuu toivottomalta. Olen toki onnellinen siitä että siirtoon päästiin, mutta pelottaa että tämä päättyy kuten edellisetkin kokeilut. Netissä surffailessani olen huomannut, että toisissa hoitopaikoissa ollaan valmiita kokeilemaan erilaisia tukilääkityksiä, jos niiden käyttöön on olemassa syytä. Ja korkea hb tuntuu usein olevan ihan pätevä syy. Jos taloudellinen tilanne antaisi myöten, olisin valmis heti hyppäämään takaisin yksityiselle. Inssit tehtiin yksityisellä, mutta ivf:ään päätettiin lähteä julkiselle. Kaiken kuulemani ja lukemani perusteella uskon, että yksityisellä oltaisiin valmiimpia kokeilemaan erilaisia lääkeyhdistelmiä aina tilanteen mukaan. Noh, mene ja tiedä. Hoidot ovat kyllä julkisellakin menneet muuten ihan putkeen ja oppikirjan mukaisesti, ainoastaan raskaus on jäänyt puuttumaan... Hyviä alkioita, hienosti kasvanut limis (13,4 mm tällä kertaa) ja kaikki vaikuttaa lupaavalta. Aina raskaustestiin saakka, siis. Okei, tämä on taas ihan uusi mahdollisuus ja jälleen kerran kaikki näyttäisi olevan kunnossa, joten ei kai tässä muuta voi kuin jäädä odottelemaan.

Kesällä pidin mahdollisimman pitkään lomaa kaikesta lapsiin, lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyvästä ja se teki TODELLA hyvää. Primoluteja tosin käytin läpi kesän jotta kierto pysyi normaalina, mutta muuten yritin unohtaa kiertopäivät ja jopa "luomuyrittämisen". Tehtiin miehen kanssa upea reissu Italiaan, pari kertaa kierrettiin Suomessa autoillen ja muuten oltiin vain. Olen viime viikkoina siirtänyt ajatuksia uuden työpaikan etsimiseen ja miettinyt myös kesken olevia opiskelujani. Määräaikainen työni on päättymässä nyt syksyllä ja jatko sen jälkeen onkin täysin auki. Miehen työkuviot ovat myös vielä epäselvät, joten molempien yhteinen haave omasta uudesta kodista saa odottaa vielä jonkin aikaa.

Olen tosin viime viikot ollut myös taas todella väsynyt ja välillä myös sairauslomalla sen vuoksi. Parin päivän päästä on taas aika työterveyslääkärille. Sairaalan gyne ehdotti, että korkeaa hemoglobiinia voisi tutkia työterveydessä. Ja nyt olen taas niin väsynyt, että voisin nukahtaa tähän sohvalle läppäri sylissäni. Olen viime aikoina lisännyt liikuntaa ja yrittänyt myös nukkua aina kunnon yöunet, mutta ainakaan vielä näistä ei ole ollut apua. Toisaalta miten tässä juuri nyt edes jaksaisi liikkuakaan, kun tuntuu että uni tulee ihan väkisin.

Ai niin, lääkäri antoi meille mukaan kuvan, jossa valkoisena täplänä (olevinaan oikeasti mukamas ilmakupla) näkyy meidän pikkuiset pakkasihmeet. Miuku ja Mauku, kuten mies pikku sissejä kutsuu. :)

Auts!!

Tänään on joko kp28 tai kp1, paljon on jo viitteitä jälkimmäisestä. Krampit ja selässä/kyljessä oleva pistos ja jomotus helpottuivat Panacodilla, mutta lääkkeen vaikutus hiipui taas ja uusi tabletti on pakko kohta nielaista. Onneksi on kauranjyvätyyny, joka lämmitettynä helpottaa oloa myös. Jäin täksi päiväksi kotiin potemaan, tosin huomisenkin kohtalo on vielä auki, jos menkkojen alku venyy huomisen puolelle. Työkaveri kuulosti tympiintyneeltä kun aamulla soitin että jään kotiin, mutta en kertakaikkiaan jaksa nyt ajatella työjuttuja. Väsyttää.

Suprecurin sumuttelu on sujunut ihan hyvin. Jälkimaku on paha, mutta siedettävä ainakin toistaiseksi. Mitään vaikutuksia en ole vielä huomannut, toivon silti kovasti ettei sumute viivästytä menkkoja. Aamulämpö oli tänään vielä koholla (36.8), eli näyttäisi siltä ettei tulva vielä tänään kivuista huolimatta alkaisi..

Mielessä on sumuttelun aloittamisen jälkeen kummitellut myös oma riippakiveni, perussairaus joka on viimeiset pari vuotta pysynyt kiltisti taustalla, mutta joka voi minä päivänä hyvänsä muistuttaa itsestään rankemman kautta. Välillä mietin järkyttävää väsymystäni, johtuuko se alakuloisuudesta (tai jopa lievästä masennuksesta?), huonosta fyysisestä kunnosta (paljon mahdollista), unen puutteesta (tuskin, olen nukkunut viime viikot about 8 tuntia joka yö) vai ehkä osittain sairaudestani. Väsymys kun on se tavallisin oire. Sairauteni ei näy päällepäin ja vaikka töissä siitä tiedetäänkin, välillä tympii kun ajatellaan että mikäs tuolla Helmikkäällä muka on, terveeltähän se näyttää, kyllähän se voi ylitöitä tehdä siinä missä muutkin. Enkä halua sairauteni vuoksi erottua porukasta, mutta en voi sitä toisaalta unohtaa ja olla niinkuin sitä ei olisi olemassa. Yksi suuri asia toivelistallani onkin se, etteivät nämä IVF:ää varten ottamani lääkkeet ja hormonirääkki herätä peikkoa talviuniltaan... Olen kyllä nyt päättänyt senkin, että varsinkin tämän hoidon aikana heittäydyn itsekkääksi ja yritän parhaani mukaan olla stressaamatta työasioista. Olen kuukausikaupalla tehnyt muidenkin töitä omieni ohessa ja lähiviikkoina haluan tuota kuormaa keventää. Oma ja mieheni jaksaminen saa nyt luvan mennä töiden edelle.

Muutama tunti vielä odotusta ennenkuin saan rakkaan mieheni töistä kotiin. Tuliaisina toivomani levy Fazerin sinistä.