Sydän toivoa täynnä

Vaikka punktio meni hyvin ja saimme hyviä uutisia munasolujen hedelmöittymisestäkin, silti aamulla klinikalla omaa vuoroa odottaessa jännitti. En tiedä itsekään miksi sitä aina jotenkin alitajuisesti yrittää varautua huonoihin uutisiin... Yritin kuitenkin hokea itselleni että kyllä klinikalta olisi soitettu jos olisi tullut ongelmia. Ja kun lääkäri sitten heti alkuun sanoi hymyillen, että tilanne on nyt tosi hyvä, vierähti iso kivi sydämeltä. Alkiot olivat jakaantuneet hienosti ja yhtä (vai kahta?) lukuunottamatta kaikki hedelmöittyneet olivat vielä tallella! Siirtoon oli valittu 10-soluinen top-alkio ja 6-soluinen "lähes" top-alkio. Pakkaseen saimme yhteensä 10 alkiota neljässä oljessa. Uskomatonta..! Pitkin päivää olen pysähtynyt miettimään, että tässä hetkessä saa olla onnellinen. Hymyilyttää.

Lääkärin kanssa oli aiemmilla käynneillä ollut puhetta että jos haluamme, niin tuoresiirron yhteydessä voidaan tehdä alkiokuoren avaus. Olimme miettineet valmiiksi että haluamme nyt että tuo avaus tehdään, tässä vaiheessa hoitoja tuntuisi hullulta olla kokeilematta. Onpahan nyt sitten sekin mahdollisuus katsottu. Siirto meni ilman ongelmia ja sain rauhassa pötkötellä siirron jälkeen. Tukilääkityksestä riitti juttua hoitajan kanssa, kun lääkkeitä on taas melkoinen cocktail. Aamuin illoin Lugesteronia, aamuisin kortisonia, iltaisin primaspania, jossain vaiheessa päivää Klexane sekä minun "vapaaehtoiset pakolliset", monivitamiini ja magnesiumlisä. Lisäksi tukilääkkeenä on Ovitrelle/Pregnyl, joista ensimmäisen annoksen hoitaja pisti tänään klinikalla. Torstaina on seuraava Ovitrelle-pistos ja ensi viikolle tulee vielä kaksi pistosta Pregnyliä, jota onneksi on edelleen jääkaapin kätköissä odottamassa. Pregnylin vuoksi piinaviikoista tulee todella pitkät, hoitaja laski että äitienpäivänä olisi turvallista testata niin ettei Pregnyl enää haamuile testissä. Miten se voikin osua juuri äitienpäivään... Ja tietysti samana päivänä on meillä suvussa muutenkin juhlia, joten todennäköisesti emme ole Miehen kanssa edes kotona tuolloin. Testin tekeminen saakin varmaan odottaa vielä yhden päivän lisää.

Nyt on ihan uskomattoman hyvä olla. Fyysiseen olotilaan tietysti vaikuttaa se että munasarjat ovat vielä niin turvoksissa, varsinkin kävellessä tuntuu kipua ja vatsan turvotus on aika huikeaa. Mutta olo on silti fyysisestikin niin hyvä että nuo seikat tuntuvat vähemmän tärkeiltä. Tässä vaiheessa asiat ovat kuitenkin niin hyvin kuin ne voivat ylipäätään olla. Haluan nyt nauttia tästä hetkestä, tuntuu että meillä todella on taas toivoa.

Vaihto

Puregonit on pistelty ja tästä päivästä eteenpäin lääkearsenaaliin tulee Menopur. Onneksi sitä lääkeainetta ei tarvi "sekoitella" kuin kerran. Ja vielä suuremmaksi onneksi hoitaja antoi meille mukaan jonkinlaisen ohjeläpyskän. Vaikka hoitaja kyllä ohjeisti Menopurin sekoittamisen ja pistämisen viime viikolla, en muistaisi mitään ilman ohjetta. Tämä on juuri se minun ongelmakohta; pistämistä sinänsä en koe erityisen ahdistavana, mutta lääkkeiden, ruiskujen ynnä muiden vastaavien kanssa sotkemisen kyllä. Klexane on tosin ihan oma lukunsa pistämisessäkin, sen rinnalla Puregon-kynän pistoa tuskin edes huomaa. Laskeskelin että kaapissa odottavasta Menopurista riittäisi neljään pistokseen, eli sehän loppuu ihan pian. Muistaakseni tällä kaavalla pistokset jatkuisivat viikonloppuun (lauantaihin ehkä?), jos punktio tulee ensi viikon alkupuolelle. Pitää kysyä asiasta huomenna lääkäriltä. Ehkäpä Menopuria tulee vielä toinen pienempi määrä jatkoksi tai sitten palataan vielä hetkeksi Puregoniin. Kynään jäi 100IU annos vähintään, yleensä niissä kai on vähän ylimääräistäkin.

Eilen illalla panin merkille että vatsaa turvotti (no juu, pizzalla voi olla jotain tekemistä asian kanssa) ja jotain tuntemuksiakin masussa on, ehkä siellä jotain tapahtuu. Muuten olo on edelleen aika normi, tosin kiukku on tehnyt paluun... Yritän kyllä laskea kymmeneen, mutta pääsen vain viiteen asti ja sitten kiehahtaa, tietysti ihan pikkuasioista. Miehen ei tarvi kuin tyhjentää astianpesukone jotenkin eri tavalla kuin "pitäisi", niin vedän herneen nenään. Fiksua. Illalla myös särki päätä, särkylääkkeen myötä kipu siirtyi vasemmalta puolelta päätä oikealle puolelle...

Huomenna olisi ultrapäivä. Jännittää.

Nollaultra

Nollaultra takana ja kaikki näyttäisi olevan ok. Jännitti kyllä kovasti ennen ultraa, mutta kun juttelin lääkärille oireettomuudesta, hänkin vaan totesi ettei sitä voi varmuudella etukäteen tietää miten kroppa tulee reagoimaan jarrupistokseen (tai hormonihoitoihin yleensä). Joskus oireilee enemmän, joskus vähemmän. Limakalvo oli 5 mm ja kummallakin puolella näkyi rakkulan alkuja, kaikkineen yhteensä parikymmentä. Kuulemma oikein aktiivisen näköiset munasarjat. So far so good.

Illalla alkaa Puregon, tämän päivän annos on 200 ja siitä eteenpäin 150. Juuri ennen seuraavaa ultraa stimulaatiolääkkeeksi vaihtuu Menopur. Primaspan alkaa tänään, kortisoni sitten viikkoa ennen siirtoa. Lääkäri kehotti meitä miettimään myös alkiokuoren avausta, joka voitaisiin tehdä tuoresiirron yhteydessä. Kun tämä on mahdollisesti se meidän viimeinen hoito, sitä kannattaa kuulemma nyt kokeilla. Mitään haittaakaan siitä ei kuitenkaan ole. Täytyy varmaan ottaa google taas avuksi ja vähän etsiä kokemuksia tuosta alkiokuoren avauksesta. En ole siitä paljoakaan kuullut, enkä törmännyt siihen kovin usein edes nettikeskusteluissa. Hoitajan kanssa puhuin myös siitä että tuleva punktio pelottaa. Siitä viimeisimmästä kun ei jäänyt kovin mukavia muistoja... Hoitaja aikoi kirjata asian ylös ja kehotti myös muistuttamaan asiasta jatkossa, niin osaavat sitten varautua mahdollisimman hyvin. Siitä tuli itsellekin parempi mieli, ehkä siitä punktiosta selvitään tälläkin kertaa. Mitähän sitä vielä... Vaikka tämä on tavallaan jotenkin niin tuttua, niin silti vatsanpohjalla on perhosia. Ei voi tietää mitä seuraavat viikot tuo tullessaan.

Uutta päin

Sydän tykyttelee hurjaa vauhtia ja kämmenet hikoavat. Vatsa on kipeä ja välillä yli pyyhkäisee huonon olon aalto. Vaikka uusi hoito jännittääkin, nämä tuntemukset taitavat kuitenkin olla seurausta Procren-piikistä, jonka tuikkasin vatsanahkaani eilen illalla. Ihmeen nopeaa nuo tuntemukset tulivat, tai ehkä ne ovat vain jonkinlaista alkusoittoa. Kuumat aallot sen sijaan ovat vanhoja tuttuja edellisistä hoidoista, ensimmäinen helleaalto iski jo yöllä. Melkoisen tymäkkää ainetta tuo Procren, tai sitten olen jo yliherkkä kaikille mahdollisille tuntemuksille. Kovin mahdollista sekin.

Laskeskelin että tämän hoidon aikana lääkearsenaalin kuuluu yhdeksän eri troppia, plus punktion yhteydessä saatavat lääkkeet. Primolut, Procren, Primaspan, Puregon (jopas on P:llä alkavia...), Menopur, Pregnyl, Klexane, Prednisolon ja Lugesteron (Lugeja taas kerran, ei voi mitään). Jotain saattoi vielä unohtuakin, mutta kaipa tuossa ne tärkeimmät, joista pitää itse yrittää pitää jotain lukua. Pregnyl tulee myös tukihoidoksi siirron jälkeen, niin ei tarvi tyytyä pistämään vain Klexanea. Huoh. Jos siis sinne siirtoon asti päästään. Eihän sitä voi mitenkään itsestäänselvyytenä pitää, mutta kovasti tahtoisin luottaa siihen, että siirtoon päästäisiin. Tässä vaiheessa on niin suuri tarve luottaa edes johonkin.

Kolmantena vuonna peräkkäin aloitellaan vuoden alussa myös uutta hoitoa. Tai viime vuonna se aloitus taisi mennä helmikuulle, mutta silti. Kävi miten kävi, nyt meistä molemmista tuntuu siltä, että tämä hoito on se viimeinen. Nostan hattua niille, jotka jaksavat kahlata näitä läpi vielä kolmen jälkeenkin, mutta meillä (tai ainakin minulla) ei voimat taida riittää enempään. Eihän sitä nyt tietenkään tarvi tässä vaiheessa vielä varmuudella tietää, mutta siltä kuitenkin tuntuu. Vaikka puhunkin viimeisestä hoidosta, en ole tainnut vielä myöntää itselleni sitä mitä se voi merkitä. Paniikki ei ole iskenyt, vielä. Tosin onhan tässä aikaa. Eikä tähän hoitoon lähdetä vain siksi, että saadaan nyt se kolmaskin alta pois. Neljä vuotta ollaan toivottu ja odotettu ja toivoa on edelleen. Mitään muuta emme toivo niin paljon kuin saada oman lapsen, tulla vanhemmiksi. Siksi se Procren taas jyllää tuolla elimistössä ja seuraavien viikkojen aikana on tiedossa lisää helleaaltoja, mahdollista päänsärkyä, painajaisunia, lukemattomia pistoksia ynnä muuta. Mutta se kaikki on niin sen arvoista!

Hajatuksia ja tutkimuksia

Jotenkin tuntuu että en osaa enää kirjoittaa. Olen muutaman kerran jo aikonut skarpata, mutta jostain syystä kynnys kirjoittaa tai ainakaan julkaista mitään täällä blogissa on tullut tosi korkeaksi. Kerran jo aloitin uuden tekstin, mutta lopetin sen alkutekijöihinsä ja jätin odottamaan. Oikeasti, tämä nyt vain on tätä samaa, yhä vaan edelleen, kuukaudesta toiseen. Muistan tv2:n Akuutin reilun parin vuoden takaa, siinä oli pariskunta puhumassa lapsettomuudesta. Nainen sanoi, että viiden vuoden jälkeen ei enää sattunut yhtä paljon. Parin hassun kuukauden jälkeen meillä tulee neljä vuotta täyteen. Siitä sitten enää vuosi eteenpäin, niin ehkä sitten helpottaa? Muistan sanoneeni silloin aikoinaan ohjelmaa katsoessa Miehelle, että miten kukaan kestää viisi vuotta tätä p*skaa? En tiedä vieläkään. 

Kesätauko teki hyvää, mutta ei suru ole mihinkään hävinnyt. Päivittäin käy mielessä, että kuinka pitkällä oltaisiin nyt, jos... Ihan näinä päivinä tulee vuosi täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran iloitsimme plussatestistä. Suren myös sitä, millaista meidän ja minun elämä on nykyään, tai on ollut jo pitkään. En ole sama ihminen mitä olin ennen tätä kaikkea, en tiedä miten osaisin olla vähemmän katkera. Sormia napsauttamalla en saa asioita muuttumaan. Kaupungilla kulkiessa tuntuu, että joka toisella vastaantulevalla naisella on vauvamaha. Ja joka kerta sellaisen näkeminen työntää veistä sisuksiin. Mistä minä tiedän, millainen tarina niiden vatsojen takana on tai miten pitkän tien he ovat joutuneet kulkemaan, eikä se minulle kuulukaan. Mutta en näe mitään muuta kuin sen ison mahan, joka muistuttaa juuri siitä, mitä itse ei ole saanut. En osaa ajatella, että ehkä minäkin olen joku päivä raskaana. Puhumattakaan nyt siitä, että meillä voisi joku päivä olla oma lapsi. Pihalla juoksevat pienet lapset tuntuvat täysin vierailta olennoilta, mistä ne ovat tähän maailman ilmestyneet? Jossain vaiheessa yritin ajatella ja jopa luottaa siihen, että jonain päivänä meillä on lapsi. En pelkästään niin, että olisin raskaana, vaan että meillä olisi lapsi. Nyt en taas millään uskalla ajatella sinne asti.

Kaipa jonkinlainen toivonkipinä vielä sinnittelee, sillä klinikallakin ollaan taas käyty pari kertaa, lähinnä juttelemassa tulevasta. Verikokeissakin kävin taas kerran ja niistä sitten tulikin yllätys, hyytymistekijätutkimuksessa löytyi protrombiinin geenissä geenimutaatio. Tuo geenivirhe lisää laskimotukoksen vaaraa 3-kertaiseksi ja lisää myös keskenmenoriskiä. Lääkäriä kuunnellessa ymmärsin rivien välistä, että sillä voi hyvinkin olla jotain tekemistä meidän alkuvaiheen keskenmenojen kanssa. Protrombiinin geenivirhe ei ole edes erityisen harvinainen, google kertoi että noin joka sadannella suomalaisella on tämä sama virhe.

Meillä on pakkasessa vielä kaksi alkiota, edellistä pas:ia varten oltiin jouduttu sulattamaan kaksi olkea, yhteensä viisi alkiota. Seuraava pas on tarkoitus tehdään omaan kiertoon, sillä minun kohdalla suuret estrogeenimäärät ovat tästä lähtien nou-nou ja muutenkin tuntuu paremmalta kokeilla nyt näin. Tai no, onko se nyt sitten edes oma kierto, jos apuna käytetään clomifeniä...Lääkäri kirjoitti kuitenkin myös jo Klexane-reseptin, pistokset alkavat jo siirtopäivänä (jos sinne asti päästään). Jos sitten tulen raskaaksi, pistokset jatkuvat koko raskauden ajan ja vielä kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen (voiko utopistisempaa ajatusta ollakaan, synnytys!). Klexanen lisäksi on käytettävä myös Primaspania ja kortisonia.

Seuraavassa Akuutissa on muuten taas jotain juttua lapsettomuudesta. Ties vaikka meidän lääkäri vilahtaisi jutussa, olen nähnyt hänet Akuutissa joskus aiemminkin.

Tämä polku on kuljettava loppuun, mutta odotan samalla jo niin kovasti sitä, että elämässä olisi taas muutakin kuin lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja.

Väliaikapiste

Eka kontrolliultra käyty ja vähän voi huokaista. Lääkäri löysi useampia n. 10 mm kokoisia rakkuloita, aika tasaisesti molemmista munasarjoista. Hyperistä ei pitäisi olla vaaraa, kunhan muistan edelleen veden juonnin.

On se jännä kuinka eri lääkäreillä on erilaiset mielipiteet asioista. Tämä hoito tosiaan tehdään yksityisellä ja nollaultrassa kävin poikkeuksellisesti toisella lääkärillä (samalla klinikalla tietty kuitenkin), kun oma oli tuolloin hiihtolomalla. Oma lääkärini jutteli jo syksyllä siitä, että tulevaan hoitoon otetaan avuksi primaspan, vaikka sen hyödystä ei hurjasti todisteita olekaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin primaspan eroaa minidisperiniistä sikäli että se liukenee vasta suolistossa ja olisi sen vuoksi vatsalle ystävällisempää. Sittemmin meillä hoito kuitenkin muuttui lyhyestä pitkäksi enkä huomannut enää kysyä missä vaiheessa primaspan aloitetaan pitkän kaavan hoidossa (lyhyessä olisi aloitettu samaan aikaan pistosten kanssa). Nollaultrassa kysyin tuolta toiselta lääkäriltä, että milloin nyt sitten aloitan ne primaspanit. Tämä olikin sitten sitä mieltä, ettei niitä kannata aloittaa ollenkaan kun ei niistä hyötyä ole kuitenkaan. Asia jäi kuitenkin kaivelemaan ja kotona mietin että kysyn vielä omalta lääkäriltä tästä. Tänään kun juttelimme asiasta, hän sanoi että ihan hyvin voin ne aloittaa. Kun ei niistä mitään haittakaan voi olla, kunhan jätän sen punktiopäivänä väliin. Että näin. Ekan tabletin nappasinkin kotiuduttani klinikalta.

Kysyin tänään myös kortisonista, kun netin ihmeellisessä maailmassa olen törmännyt siihenkin näiden hoitojen yhteydessä. Kortisonia voidaan kuulemma harkita tukihoidoksi silloin jos taustalla on autoimmuunisairautta, itsellä tai suvussa. Sattuneesta syystä minun kohdalla kortisoni olisi siis hyvinkin paikallaan, vaikka senkin konkreettiset hyödyt ovat näiden hoitojen tukemisesssa vielä ilmeisesti hieman kyseenalaiset. Lääkäri oli ehdottomasti kortisonin kokeilemisen kannalla ja hyvä niin. Kortisoni aloitetaan viikko ennen siirtoa ja ultran perusteella lääkäri määritti aloituspäiväksi ylihuomisen. Sekä primaspan että prednisolon otetaan aamulla ja kortisonia menee 5 mg tabletteja neljä kerralla, siirron jälkeen annos pienenee (hieman jäädään vielä jälkeen ms:n pulssihoidosta johon neurologi mulle kirjoitti reseptin vuosi sitten, siinä annostus olisi ollut 40 mg tabletteja 15 kpl kerralla, viitenä päivänä peräkkäin...). Kortisonilla tosin on omat ikävät lisänsä kun yöunet voivat kärsiä ja ruokahalu kasvaa, mutta tässä tilanteessa haluan ehdottomasti kuitenkin kokeilla (tai kokea) mitä tuleman pitää. Jos siitä olisi edes hitunen hyötyä, niin ehdottomasti se on kokeilemisen arvoinen. Ms:n pahenemisiin olen kolmesti saanut kortisonipulssin suoraan suoneen ja silloin on todella saanut tuta nuo sivuvaikutukset, mutta nyt annos kuitenkin sen verran pieni että eiköhän noiden kanssa pärjää. Melkoinen lääkecocktail kaikkinensa kumminkin.

Perjantaina katsotaan seuraavan kerran tilannetta ja lääkäri päättää punktiopäivän. Tämä lähteekin taas täyttämään vesipullon ja ottaa kaveriksi vielä pullon bonaquaa. Näillä eväin eteenpäin.

Ailahtelua ynnä muuta seinille kiipeilyä

Olotilasta ja tiistain ultrakuulumisistakin päätellen Puregon on siis tehonnut niinkuin on ollut tarkoitus, munarakkuloita on kasvanut mukavasti. Vatsan turvotusta ja satunnaista pakotusta lukuun ottamatta fyysinen vointi on ollut hyvä. Ainakaan vielä ei ole merkkejä siitäkään, että pistokset olisivat herätelleet MS-peikkoa talviuniltaan. Tosin on tietysti mahdollista, että seuraukset tuntee vasta kuukausienkin päästä, mutta toistaiseksi kaikki hyvin taas sillä rintamalla. Väsymyskin on helpottanut (ainakin vähän), kiitos sairausloman ja levon.

Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.

Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.

Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?

Kasvukipuja

Tulokset ultraäänestä: vasemmalla puolella noin 10 munarakkulaa ja oikealla puolella yksi iso ja lisäksi muutama pienempi. Lääkärin mukaan hyvä ja rauhallinen vaste Puregonille. Vaikka vatsaa kivistää ja turvottaa, on silti nyt hyvä ja rauhallinen olo. Siellä on kuin onkin kasvamassa jotain! Kohdun limakalvo oli hyvä ja muutenkin kaiken pitäisi olla kohdallaan. Puregon-annos pysyy samana seuraavaan ultraan asti.

Tällä kertaa meidät otti vastaan eri lääkäri ja ero viime käyntiin oli kuin yöllä ja päivällä, näin mieskin kommentoi. Lääkäri tuntui olevan aidosti kiinnostunut meidän tilanteesta ja voinnista, kyseli perussairaudestani ja kuukautiskierrosta. Voi vain toivoa etteä jatkossakin käynnit olisivat tälle samalle lääkärille.

Mies valitti aamulla kurkkua kipeäksi ja aivasteli pitkin aamupäivää. Flunssa ei ole mukava juttu yleensäkään ja tähän kohtaan se olisi varmaan tavallistakin ikävämpi juttu... Murulla on töissä hirmuinen kiire ja olenkin onnessani siitä että hän on kuitenkin ollut mukana lääkärikäynneillä (onneksi on liukuva työaika!). Vaikka olen juossut lääkärillä moooonta kertaa viimeisen puolentoista vuoden aikana, siinä tilanteessa on kuitenkin aina vähän jännitystä mukana ja tuppaankin unohtamaan yleensä vähintään puolet lääkärin puheista. Siksi on hyvä että toinenkin kuulee mistä on ollut puhe. Ja onhan tämä meidän yhteinen asia kuitenkin.

Nyt on vatsa täynnä hyvää pannupitsaa ja ohjelmassa loppupäiväksi lepoa ja laiskottelua. Hyvillä ja toiveikkain mielin eteenpäin.

Tuntemuksia

Alavatsalla nippailee (ärsyttävä sana, mutta en tähän hätään parempaakaan keksi), mieli on levoton ja oikukas ja rinnat ovat kasvaneet varmaankin yhden kuppikoon suuremmiksi! Öiset kuumat aallot ovat onneksi loppuneet, mutta tilalle on tullut levottomia unia ja painajaisia. Lisäksi saatan pillahtaa itkuun ties mistä syystä. Kuljen joka paikkaan vesipullo mukanani. Mietin että jaksaisinko lähteä kauppaan ostamaan uusia farkkuja pieneksi jääneiden tilalle, vatsa kun on järkyttävän turvoksissa jo nyt. Ja kaikki tämä vain neljän ja ilmeisesti pienen Puregon-annoksen jälkeen. En onneksi osaa kuvitella mikä on tilanne vaikkapa viikon päästä.

Ylihuomenna taas ultraan. Ja taas jännittää, miten pistokset ovat tehonneet? Vaikka tunnen muutoksia kropassani jo nyt, silti pelkään lääkärin toteavan ettei mitään ole lähtenyt kasvamaan. Kasvaahan siellä jotain?!

Odottelua

Ylihuomenna on viimein 0-ultra ja toivottavasti pistosten aloitus. Ensikertalainen kun olen, niin vähän on vielä hämärän peitossa se, mitä ensimmäisellä käynnillä oikein tapahtuu. Puregon-ampullit odottelevat vielä kiltisti jääkaapissa, pitää muistaa ottaa ne mukaan polille. Apteekissa farmaseutti kysyi että saanko Puregon-kynän sairaalasta. Kyllä kai, en oikein tiennyt mitä muutakaan vastata. Suprecurin sumuttelu on sujunut ihan hyvin, ainoat sivuvaikutukset ovat ne kuuluisat öiset kuumat aallot, väsymys ja ajoittainen päänsärky. Viime päivinä olen tosin muutaman kerran unohtanut ottaa sumut ajallaan, en ole kuullut puhelimen muistutusta ja ihme kyllä ajatukset ovat olleet juuri silloin jossain muualla kuin hoidoissa. Jospa tästä unohtelusta ei kuitenkaan mitään katastrofia seuraisi, kun lähestulkoon joka kerta olen ottanut sumuannokseni uskollisesti ajallaan.

Perussairauteni muistutteli itsestään taas viime viikolla ja osin sen vuoksi olen taas kotona. Huomenna on aika erikoislääkärille ja aion kertoa kaikki viime päivien tuntemukset ja puhua tästä väsymyksestä, josta en tunnu pääsevän eroon millään. Viime viikon olin kiltisti töissä, mutta mietin monta kertaa oliko väkisin töissä roikkumisessa mitään järkeä. Vaikka työmotivaatio on jonnekin hävinnyt, tekisin mieluusti silti työni hyvin ja ilman virheitä. Ja pelkään tehneeni niitä virheitä urakalla, kun en jaksanut keskittyä ja olisin voinut nukahtaa saman tien kunhan vain olisin ummistanut silmät hetkeksi. Kävely tuntui raskaalta ja monta kertaa piti tosissaan pinnistellä, että pystyin näkemään ja lukemaan. Ei ihan työkunnossa ja -kykyinen siis. Saapa nähdä, mitä mieltä lääkäri tästä kaikesta sitten on. Välillä mielessä on pelko siitä, että onko tämä seurausta sumuttelusta ja mitä sitten on tiedossa, kun Puregonin pistäminen alkaa. Olen voinut niin hyvin fyysisesti pari viime vuotta, että tuntuu oudolta ja pelottavalta tuntea taas näitä samoja tuntemuksia mitä viime päivinä on ollut.

Mutta eteenpäin mennään, edelleen. Eräänä aamuna herättyäni tunsin äkkiä vahvasti, että tämä voi oikeasti onnistua. Ja sitten näin mielessäni oman pienemme ja kaikkia eri asioita, mitä tulevaisuus voisi pitää sisällään. Oman lapsen kasvun ja varttumisen ihmettelyä, vanhemmuutta, onnea, huolta, ylpeyttä. Jotain erikoista ja ihmeellistä tuossa tunteessa oli, niin vahvasti se jäi mieleeni. Viime kuukaudet olen jopa vältellyt ajatuksia lapsesta ja kaikesta mitä oman lapsen saamiseen liittyy. Olen kai jotenkin suojellut itseäni, ajatellut että ensin on saatava se plussa, vasta sitten voi miettiä pitemmälle. Mutta nyt taas tunnen että minun on ajateltava sitä mihin kaikki tämä tähtää, lasta jonka me niin hartaasti haluamme. Sen rinnalla kaikki muu on juuri nyt niin pientä.

Auts!!

Tänään on joko kp28 tai kp1, paljon on jo viitteitä jälkimmäisestä. Krampit ja selässä/kyljessä oleva pistos ja jomotus helpottuivat Panacodilla, mutta lääkkeen vaikutus hiipui taas ja uusi tabletti on pakko kohta nielaista. Onneksi on kauranjyvätyyny, joka lämmitettynä helpottaa oloa myös. Jäin täksi päiväksi kotiin potemaan, tosin huomisenkin kohtalo on vielä auki, jos menkkojen alku venyy huomisen puolelle. Työkaveri kuulosti tympiintyneeltä kun aamulla soitin että jään kotiin, mutta en kertakaikkiaan jaksa nyt ajatella työjuttuja. Väsyttää.

Suprecurin sumuttelu on sujunut ihan hyvin. Jälkimaku on paha, mutta siedettävä ainakin toistaiseksi. Mitään vaikutuksia en ole vielä huomannut, toivon silti kovasti ettei sumute viivästytä menkkoja. Aamulämpö oli tänään vielä koholla (36.8), eli näyttäisi siltä ettei tulva vielä tänään kivuista huolimatta alkaisi..

Mielessä on sumuttelun aloittamisen jälkeen kummitellut myös oma riippakiveni, perussairaus joka on viimeiset pari vuotta pysynyt kiltisti taustalla, mutta joka voi minä päivänä hyvänsä muistuttaa itsestään rankemman kautta. Välillä mietin järkyttävää väsymystäni, johtuuko se alakuloisuudesta (tai jopa lievästä masennuksesta?), huonosta fyysisestä kunnosta (paljon mahdollista), unen puutteesta (tuskin, olen nukkunut viime viikot about 8 tuntia joka yö) vai ehkä osittain sairaudestani. Väsymys kun on se tavallisin oire. Sairauteni ei näy päällepäin ja vaikka töissä siitä tiedetäänkin, välillä tympii kun ajatellaan että mikäs tuolla Helmikkäällä muka on, terveeltähän se näyttää, kyllähän se voi ylitöitä tehdä siinä missä muutkin. Enkä halua sairauteni vuoksi erottua porukasta, mutta en voi sitä toisaalta unohtaa ja olla niinkuin sitä ei olisi olemassa. Yksi suuri asia toivelistallani onkin se, etteivät nämä IVF:ää varten ottamani lääkkeet ja hormonirääkki herätä peikkoa talviuniltaan... Olen kyllä nyt päättänyt senkin, että varsinkin tämän hoidon aikana heittäydyn itsekkääksi ja yritän parhaani mukaan olla stressaamatta työasioista. Olen kuukausikaupalla tehnyt muidenkin töitä omieni ohessa ja lähiviikkoina haluan tuota kuormaa keventää. Oma ja mieheni jaksaminen saa nyt luvan mennä töiden edelle.

Muutama tunti vielä odotusta ennenkuin saan rakkaan mieheni töistä kotiin. Tuliaisina toivomani levy Fazerin sinistä.