perjantai 11. tammikuuta 2013

Ihme

Kuukausikaupalla on kulunut aikaa siitä, kun viimeksi olen kirjoittanut mitään tänne blogiin. Elämä on jatkunut, mutta bloggaaminen on jäänyt jonnekin mielen perukoille. Nyt on kuitenkin tapahtumassa niin ihmeellinen asia, että minun on ihan pakko kirjoittaa. Nyt ehkä jo uskallan. En tiedä lukeeko tätä kukaan, mikään ihme se ei kyllä olisi näin pitkän tauon jälkeen. Tuntuu silti tärkeältä kirjoittaa asiasta, joka on muuttamassa minun ja miehen elämää. Nimittäin ihan uusi elämä, joka kasvaa ja voi hyvin minun kohdussani. Ihme, joka tapahtui, kun toivosta oli melkein jo luovuttu.

Neljännen hoitokierroksen ensimmäinen pas tehtiin alkusyksystä, mutta tuloksena oli jälleen kerran nega. Hetken näytti siltä että kyseessä olisi taas kemiallinen raskaus, mutta todennäköisesti ensimmäisessä testissä näkynyt haamujen haamu oli vain peruja viimeisestä pregnyl-piikistä. Toinen pas tehtiin heti seuraavaan kiertoon. Ensimmäisen pas:n jälkeen pakkaseen oli jäänyt vielä kahdeksan alkiota, mutta toista pas:ia varten oli pitänyt sulattaa kuusi (!) alkiota, jotta saatiin siirtoon kaksi. Eli pakkaseen jäi enää kaksi alkiota. Tässä kohtaa mietimme Miehen kanssa, että tämä on nyt meidän viimeinen alkionsiirto. Jos alkiot selviävät näin huonosti sulatuksesta, niin todennäköisesti kahdesta pakkaseen jääneestä kumpikaan ei selviäisi. Mutta nyt siirrettiin siis kaksi alkiota, ei mitään huippuluokkaa, mutta lääkäri oli tuttuun tapaan toiveikas tuloksen suhteen. Tai näin hän ainakin meille yritti vakuuttaa. Meillä Miehen kanssa mieliala ei ollut olleenkaan yhtä toiveikas. Kun hoitajan kanssa juteltiin tukilääkityksistä ja piinaviikoista, sanoinkin että tämä alkaa olla jo kovin tuttua meille.

Siirron jälkeen tuntui lähinnä, että tässäkö tämä nyt oli, meidän viimeinen hoito. Mitä tästä eteenpäin? Siirron jälkeinen tukilääkitys meni jo rutiinilla ja vaikka mielessä oli pelko siitä lopullisesta pettymyksestä ja edessä olevasta surutyöstä, niin pieni toivo nosti päätään. Ja isänpäivänä raskaustestiin piirtyi kaksi selkeää viivaa, minkä jälkeen kuiskasin unisen Miehen korvaan: "Hyvää isänpäivää rakas".

Meni monta päivää, ennen kuin uskalsin tehdä uuden testin. Pelkäsin, että niin kuin aina ennenkin, tämäkin onni viedään meiltä pois. Mutta vajaa viikko ensimmäisen testin jälkeen en voinut enää olla testaamatta. Ja uuden testin plussaviiva oli, jos mahdollista, vielä ensimmäistä vahvempi ja myös Clearbluen digitaalinen antoi tulokseksi "Raskaana 3+". Mies kysyi, että joko nyt uskalletaan luottaa, että tässä käy hyvin? Jotenkin selvisimme alkuraskauden ultraan, jota piti aikaistaa muutama päivä minun alavatsa- ja nivuskipujen vuoksi, lääkäri halusi sulkea pois kohdunulkoisen raskauden. Siellä se sitten näkyi klinikan ultraruudulta, pienen sydämen syke. Ihmeellistä oli myös kuulla syke jo tuossa vaiheessa. Uskomaton, maailman paras ääni.

Seuraavina viikkoina ennen joulua kävin vielä kolme kertaa ultrattavana, viimeinen ultra tehtiin ihan joulun alla. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran vuodin verta, sitä ei ollut paljon, mutta se oli tummaa, uutta verta. Ultrassa oli kuitenkin kaikki hyvin, pieni sydän löi tasaisesti ja alkio (tai tässä vaiheessa jo sikiö) oli kasvanut hienosti ja oli päivälleen raskausviikkojen kokoinen. Vuotoa on tullut myöhemmin lisää, viime viikonloppuna myös vatsakivut herättivät yöllä. Onneksi tulossa oli np-ultra, johon mentiin taas kerran pelokkain mielin. Mutta uutiset olivat hyviä, vauva (meille hän on jo vauva) oli edelleen hienosti kasvanut ja kehittynyt. Pieni oli hyvin liikkuvainen, terveydenhoitajalla oli täysi työ saada tarvittavat mitat otettua, kun toinen olisi vain heitellyt kärrynpyöriä. Lopulta mitat kuitenkin saatiin ja kaikki näyttäisi niiden puolesta olevan kunnossa. Saatiin myös muutama uusi kuva mukaan, joita olen katsellut vähän väliä. Seulaverikokeiden tuloksia emme ole vielä saaneet. Vaikka olemme nähneet pienen jo monta kertaa ultrassa ja kuulleet sydämen sykkeen, on silti välillä niin vaikea tajuta, että tämä tapahtuu meille. Olemme olleet plussasta hyvin hissukseen, ainoastaan läheisimmille on kerrottu uutiset. Nyt kun ollaan toisella kolmanneksella, asiasta voisi ehkä jo kertoa laajemmastikin. Mutta tuntuu, että tämän ihmeen haluaa toisaalta pitää omanaan niin pitkään kuin mahdollista. Rakenneultraan on vielä kaksi kuukautta, siinä on pitkä aika odottaa sellaiselle, joka on tottunut käymään ultraäänessä vähintään parin viikon välein... Katsotaan. Nyt kaikki kuitenkin on hyvin.


Hoitojen aloittamisesta on kulunut yli kolme vuotta. Alkionsiirtoja on tehty yhteensä 10 ja alkioita on siirretty (muistaakseni) 15. Ja nyt tämä pieni, sitkeä sissi heiluttelee käsiään ja heittää voltteja kohdussani. Ihmeellistä, uskomatonta.

Toivoisin koko sydämestäni, että jokainen lapseton saisi kokea tämän ihmeen. Mutta toisaalta tiedän, että jokainen tuntee parhaiten oman tilanteensa ja voimavaransa, sekä sen mikä on paras tapa jatkaa. Tämä oli meidän viimeinen hoitokierros. Jos kaikki meneekin hyvin ja saamme vauvan kesällä, niin lapsettomuus ei lähde minusta koskaan. Se on jättänyt pysyvän jäljen. Haavan, joka ehkä paranee, mutta josta jää muistoksi pysyvä arpi. Meidän voimat riittivät juuri tänne saakka ja olemme aivan uskomattoman onnekkaita, että tässä viimeisessä hoidossa onni suosi juuri meitä. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta näillä näkymin tästä ei tule raskausblogia. Tämä on lapsettomuusaiheinen blogi ja minusta oli tärkeää kirjoittaa miten meidän lapsettomuuspolkumme jatkui ja millaiseen tilanteeseen on tultu. Tulevaisuus näyttää valoisalta, sitä samaa toivon kaikille jotka tämän lukevat.