Eilen pistin viimeisen annoksen Menopuria ja tänään olisi irrotuspiikin vuoro. Olo on fyysisesti hyvä (*koputtaa puuta*) ja tuntuukin jotenkin epätodelliselta että ylihuomenna on jo punktiopäivä. Ja muutenkin tuntuu siltä kuin olisi astumassa taas kerran tyhjän päälle. Niin paljon kuin toivonkin että nyt olisi viimein meidän vuoro onnistua, niin yhä enemmän mielessä kummittelee se mitä jos ihme ei tapahdu vieläkään meille. On niin valtavasti asioita jotka voivat mennä pieleen. Mitä jos munasolut eivät olekaan kypsiä, mitä jos siemenneste ei olekaan tarpeeksi hyvää? Mitä jos munasolut eivät hedelmöity? Mitä jos tulee taas paljon fragmentaatiota, monitumaisuutta, tai jotain muita ongelmia? Mitä jos emme saakaan alkioita, emme pääse siirtoon? Tai jos pääsemmekin siirtoon, mutta vuoto alkaa tukilääkkeistä huolimatta? Tai jos ei alakaan, mutta raskaustesti on taas miljoonannen kerran negatiivinen? Miten siitä voi selvitä?
Hoito tuntuu etenevän suunnitellusti, toimenpiteiden osalta kaikki on mietitty valmiiksi ja hoitaja varasi jo ajan alkionsiirtoon. Lääkäri kannustaa ja jaksaa uskoa onnistumiseen, meillä pitäisi olla hyvät mahdollisuudet. Kun kaikki tuntuu menevän (aina) niinkuin pitääkin. Olen ehkä aiemmin kieltäytynyt ajattelemasta sitä mitä kaikkea tämä hoitokerta merkitsee, mutta nyt se taitaa pakostikin olla iskemässä tajuntaan. Ruoskin mielessäni itseäni siitä etten jaksa olla optimistinen ja hyvillä mielin, että yritän vain kerätä voimia taas yhdestä pettymyksestä selviämiseen. Mutta ehkä tämä epävarmuustekijöiden miettiminen juuri tässä vaiheessa on vain suoraa seurausta siitä että realiteetit alkavat lyödä vasten kasvoja. Että tämä on todennäköisesti meidän viimeinen hoito ja jos se ei onnistu, meistä ei tule vanhempia. Kukaan ei ole missään vaiheessa antanut ymmärtää, että olisi minusta ja minun kropastani kiinni se, onnistuuko hoito vai ei, tai että saammeko ylipäätään koskaan lapsia. Mutta omassa mielessään sitä kuitenkin syyttää itseään, minä olen se joka ei pysty tulemaan raskaaksi tai jos sellainen ihme tapahtuisi että tulisinkin, niin minun kropassani raskaus ei jatku alkua pitemmälle.
Mielessä myllertää niin monta asiaa, on vaikea ajatella mitään kovin selkeästi. Varmaan siksi tässä(kään) postauksessa ei taida olla päätä eikä häntää, yritän kai vain jotenkin tehdä itsellenikin selkoa siitä miksi olo on juuri nyt niin kovin levoton ja epävarma. Sattuu kyllä niin sopivasti, että juuri tänään tulee televisiosta Hiljaa toivotut. Elokuva on meillä dvd:llä ja olen katsonut sen pariinkin kertaan. Ehkä tänään olisi hyvä päivä katsoa se taas kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti