Ei niinkuin Strömsössä...

Näköjään sitä oman kehonsa tuntee, tai ainakin jotenkin vaistoaa sen jos joku asia ei ole ihan niinkuin sen pitäisi olla. Vähän turvotusta kyllä, mutta muuten ei oireita samalla tavalla kuin aiemmin vastaavassa tilanteessa. Ultrat kertoivat että folleja olisi ollut reilut 10, lääkärin parhaimman arvion mukaan 15 olisi ollut se todennäköisin määrä. Aamulla lääkäri vielä ultrasi ennen keräystä ja sanoi sitten että follit näyttävät kovin pieniltä. Keräys sinänsä meni vähemmillä kivuilla kuin viimeksi, mutta tulos oli sitten muuta kuin odotettiin. 4 munasolua.

Itku tuli jo toimenpidehuoneessa, hoitaja lohdutti että rapifen saa tunteet pintaan ja henkinen paine on kuitenkin niin kova. Ehdin jo vähän rauhoittua kun pääsimme takaisin heräämön puolelle, mutta itku palasi kun kuulimme tuloksen. Tiedän että neljä on paremmin kuin ei mitään, se voi hyvin riittää, mutta oli se silti yllätys ja järkytys. En tiedä mitä meni pieleen, miksi follit eivät kasvaneet niinkuin lääkäri arvioi. Turhaa kai sitä on tässä vaiheessa arpoa. Huomenna sitten kuullaan ovatko solut hedelmöittyneet. Siinä ei yleensä ole ollut ongelmaa, mutta alkioiden jakautumisessa sitäkin enemmän. Viimeksi 16 hedelmöittyneestä munasolusta alle puolet olivat siirtokelpoisia. Pakastealkioista en haaveile, mutta kunpa saisimme edes yhden alkion. Sanoin jo Miehelle että hän saa kysyä huomenna klinikalta tilannetta, en kertakaikkiaan uskalla itse soittaa.

Nyt olo on täysin jyrätty, fyysisesti ja henkisesti. Kotiin päästyä nukahdin sohvalle, herättyäni tuntui kuin olisin nähnyt pitkän painajaisunen. Siitä painajaisesta muistan kuinka Mies yritti minun huomaamatta pyyhkiä silmiään kun hoitaja kertoi meille tuloksen, muistan kuinka hoitaja silitteli ja lohdutti että nämä neljä ovat varmasti huippusoluja. Ihan liian totta pelkäksi uneksi.