Ja seuraavaksi ohjelmassa on...

munasolujen keräys, tunnetaan myös nimellä munasolupunktio. Huomenna, aamulla. Ensimmäinen kokemus parin vuoden takaa on jäänyt mieleen ihan positiivisena, ehkä siksi että siitä ei ole jäänyt mieleen oikeastaan yhtään mitään. Olin melkoisessa pöhnässä koko toimenpiteen ajan, eikä minulla tainnut olla paljoakaan käsitystä siitä mitä tapahtuu. Eikä kipuja. Miestä jaksaa edelleen huvittaa se kuinka pihalla olin kaikesta. Mikä nyt ei sinänsä ole hauskaa, mutta kun olen normaalisti hermokimppu ja kontrollifriikki, oli varmaan tavallaan hupainenkin kokemus seurata sivusta kun vaimoke on kerrankin ulapalla kaikesta. Viimeisin punktio oli sitten kaikkea muuta enkä mieluusti muistele koko asiaa. Sanotaan nyt vaikka niin, että se kokemus on jäänyt mieleen turhankin hyvin. Lääkäri lohdutti etteivät ne mene samalla kaavalla niin, että kokemus olisi aina entistä pahempi tai helpompi. Sen näkee vasta huomenna.

Mieli on vieläkin levoton, mutta ehkä olen jo hieman antamassa periksi ja hyväksymässä sen, että tässä vaiheessa nyt ollaan ja eteenpäin on mentävä. Gonapeptyl toi mukanaan samoja tuntemuksia mitä Pregnylkin yleensä, tosin kaikkinensa olo on ihan ok. Turvottaa kyllä kiitettävästi, mutta se kuuluu asiaan.

Muistelen kuulleeni useammaltakin taholta että naisen hedelmällisyys laskee nopeasti 35 ikävuoden täytyttyä ja samoin hoitojen onnistumisprosentti pienenee. Tuo rajapyykki tuli täyteen muutama viikko sitten. Pienempiä onnistumisprosentteja ei varmaan kannata alkaa tässä kohtaa enempää  laskemaan, minkä sitä iälleen mahtaa. Silloin kun aloimme "yrittää", tuntui ettei meillä ole iän puolesta kiirettä, olihan 35 vielä monen vuoden päässä. Kiireen tunne tuli ihan muista syistä, minun terveydentila varmaan ensimmäisenä. Ja hups heijaa, tässä sitä nyt ollaan. Jos jostain voi olla kiitollinen, niin siitä että perussairauden puolesta on saanut olla niin pitkään rauhassa, toki puserossa on aina pelko siitä mihin asti tätä onnea riittää ja missä kohtaa seuraava shuubi iskee. Vielä suurempi onnenaihe on silti se, että mitä pidemmälle hoidoissa (ja muutenkin) ollaan menty ja mitä enemmän yhdessä koettu, sitä vahvemmin ollaan Miehen kanssa hitsauduttu yhteen. En tiedä mitä tuleman pitää, mutta siihen luotan, että tästä kaikesta selvitään yhdessä.

En sitten kumminkaan katsonut illalla Hiljaa toivottuja, uusi katselukierros saa vielä odottaa. Olen myös pitkin syksyä ja talvea pohtinut tämän blogin kohtaloa. Jo pitkän aikaa minun on ollut vaikea kirjoittaa. Koen että en saa kirjoitettua ajatuksiani ulos siten kuin oikeasti haluaisin; tuntuu vaikealta pukea sanoiksi kaikkea sitä mitä mielessä liikkuu. Blogia aloin alunperin kirjoittaa siksi, että voisin purkaa ajatuksiani lapsettomuudesta, hoidoista, kaikesta siitä mitä tässä ruljanssissa tapahtuu ja miltä se tuntuu. Toivoin myös ehkä löytäväni vertaisia, mahdollisuuden saada ja myös antaa tukea. Olenkin löytänyt blogin kautta ihania ihmisiä. Kaikille teille ihanille iso kiitos! Varsinkin viime kevät oli todella raskas ja blogi olikin minulle lähestulkoon elinehto. En tiedä mitä sitten tapahtui, hoitotauon aikana keräsin voimia ja yritin nauttia elämästä sellaisena kuin se sillä hetkellä oli, lapsettomuus jäi siinä vaiheessa jollain tapaa sivuraiteelle. Ehkä tulin samalla ottaneeksi etäisyyttä myös bloggaamiseen.

Kaikilla ihmisillä on hyviä ja huonompia päiviä. Blogissa olen halunnut kirjoittaa myös niitä synkempiä ajatuksia ja toivonut että niitä työstämällä kirjoittamisen kautta pääsen eteenpäin ja opin hyväksymään vastaan tulevat asiat sellaisenina kuin ne ovat. Olen ehtinyt elämäni varrella kulkea useamman vuoden ajan terapiassa, tosin lapsettomuus tuli keskusteluissa esille vasta myöhäisessä vaiheessa. Ehkä suurin anti mitä terapiasta sain oli se että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, myös ne synkät ja epätoivoiset. Se ei tarkoita sitä että niille tunteille annettaisiin valta ja alettaisiin käyttäytyä niiden mukaan, mutta hyväksytään se tosiasia että ne ovat olemassa. Yksi kovimpia läksyjä mitä olen saanut oppia on ollut juuri se ettei tunteita pidä tukahduttaa, siitä kun ei seuraa muuta kuin yhä suurempia suruja. Mutta nyt koen kuitenkin vaikeaksi niistä synkistä asioista kirjoittamisen. Ehkä olen päässyt johonkin uuteen vaiheeseen tällä matkalla (whatever that may be...)  eikä kirjoittaminen sen vuoksi anna samaa tunnetta mitä aiemmin. Tai ehkä olen tullut kuitenkin liian varovaiseksi. En halua loukata ketään, mutta toisaalta olen kyllästynyt varomaan. Minulla on oikeus ajatuksiini ja tunteisiini enkä jaksa tai edes halua puolustella niitä. Ja sitten taas, jos en pura niitä synkempiäkin ajatuksia, mitä tämä blogin kirjoittaminen sitten antaa? En osaa sanoa. Katson vielä jonkin aikaa miltä tuntuu, ehkä jatkan blogia edelleen entiseen tapaan, ehkä siirrän sen salasanan taakse tai sitten lopetan kokonaan.

Huomenna tähän aikaan se on jo ohi. Vaikka punktio pelottaakin, niin kyllä siitä selviää. Ei se varmastikaan tule olemaan niitä elämän tähtihetkiä, mutta siitä selviää. Eniten pelottaa se mitä keräyksestä saadaan ja mitä sitten tapahtuu. Time will tell.