Ollaan kuin ei oltaiskaan

Mitä pidemmälle piinapäivät kuluu, sitä enemmän haluaisin unohtaa koko asian. Tottakai haluan olla raskaana, haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla pelottaa kamalasti. Pelottaa, että kaikki on taas ollut turhaa. Lapsettomuusaiheisissa blogeissa riehuu plussamyrsky, mutta pelkään että taas kerran me jäämme ulkopuolelle. Varmaan jokainen näitä blogeja lukeva tai ainakin lapsettomuuden omakohtaisesti kokenut tietää sen tunteen, kun on samalla onnellinen toisen puolesta ja samalla tuntuu, että taas vetäistiin matto jalkojen alta. Ja toisinaan ei vaan pysty tuntemaan onnea toisen puolesta, kun oma suru jyrää päälle. Joku muu elää ja kokee juuri nyt niitä juttuja, joita itse haluaisi niin kovasti päästä elämään ja kokemaan. En halua missään tapauksessa loukata ketään, mutta nämä päässä seikkailevat tuntemukset eivät ole mitenkään järjellisiä tai loogisia. Ymmärrättehän? Tunteiden sekamelska tuntuu taas vievän voiton kaikesta muusta.

Niin moni tuntuu nyt raskautuvan juurikin ensimmäisestä IVF:stä. Meillä on jo takana se ensimmäinen IVF ja kolme pakastealkion siirtoa. Tuloksena yksi raskaus, muutama onnen ja epäuskon päivä. Ja nyt sitten tämä 2. IVF:n tuoresiirto. Toisaalta, mitä sitten, vaikka nyt mennäänkin toista kierrosta. Moni joutuu käymään kuitenkin monta kierrosta ja kulkemaan vielä paljon pitemmän tien. Silti mielessäni takoo ajatus "eikö nyt olisi viimein meidän vuoro"? Näissä jutuissa vaan ei vuoronumeroilla ole kauheasti merkitystä.