Iso iso ISO kiitos teille ihanille viesteistä ja halauksista, halaus ja rutistus myös teille jokaiselle! Teidän tuki lämmittää ja lohduttaa todella paljon.
Olen ollut monta päivää blogi- ja lapsettomuuspalstapimennossa, lähinnä miehen pyynnöstä. Tämä kun taisi todella pelästyä sitä, miten viime viikolla kyynelehdin läppärin äärellä. Blogi on ollut viime viikkoina lähestulkoon elinehto, en olisi pärjännyt mitenkään jos en olisi voinut purkaa mieltäni tänne. Myös se tuki ja lämpö, mitä olen saanut tämän blogin kautta, on mulle todella iso asia. Olen vaan niin pöljä, etten osaa olla lukematta palstoja ja blogeja, joissa tilanne on omaa onnellisempi. Kun suru ja tuska jyrää päälle, muiden onni vaan on liikaa. Samalla toisten kokemat surut ja kärsimykset tuovat mukanaan äärettömän avuttomuuden tunteen. Kun ei voi ymmärtää, että miksi tällaista täytyy tapahtua??? Kun kuitenkin toivoisi sitä parasta mahdollista tulosta jokaiselle, joka näiden asioiden kanssa joutuu painimaan. Ja samalla mielessä pyörii, että miksi me onnistuisimme, jos ei muutkaan. Ja toisaalta, miksi ei meillä, jos muilla??? Lopulta en tiennyt itsekään, miten päin maailma makaa ja tässä kohtaa Mies sitten tuli väliin. Hän ehdotti, että olisin jonkin aikaa "lapsettomuuspimennossa". Että oltaisiin pääsiäisen aika kotona kahdestaan ja käytäisiin läpi näitä viime viikkojen tapahtumia ihan omassa rauhassamme. Nyt on pääsiäisestä selvitty ja uskon että tämä minun ja Miehen muutaman päivän oma rauha teki meille hyvää. En missään nimessä halua edelleenkään pahoittaa kenenkään mieltä, jokaisella on täysi oikeus kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat itselle tärkeitä ja ajankohtaisia. Se on jokaisen oma juttu, mitä päättää lukea ja mitä ei.
En oikein tiedä miltä tuntuu, noin yleensä. Välillä on ihan hyvä olla, mielessä siintelee jo muutto uuteen kotiin kuukauden päästä ja vielä sitä ennen tuleva viikon lomareissu. Mutta sitten suru taas vyöryy päälle. Miten sitä ehtiikin parin päivän ajan olla niin onnellinen, suunnitella ja miettiä niin monenlaista. Ja sitten joku lyökin ilmat pihalle ja olet taas lähtökuopissa, ilman mitään varmuutta siitä että tällä hoitorumballa voisi joskus olla onnellinen loppu. Muutaman viikon päästä olisi laskettu aika, jos se ensimmäinen raskaus olisi jatkunut onnellisesti... Viikon päästä on äitienpäivä. Parin päivän päästä ajetaan miehen kanssa toiselle puolelle Suomea, kyläilemään anopin ja appiukon luokse. Olin jo sitäkin ehtinyt miettiä, miten otetaan ensimmäinen ultrakuva mukaan näytettäväksi tuleville mummulle ja papalle. Mutta mitään ultrakuvaa ei olekaan, ei tietenkään. Että sitä voikin tuntea itsensä niin typeräksi, kuinka tyhmä ihmisen pitää olla?? Niin tyhmä kuin nyt vaan tällainen yksi lapseton on...
Klinikan hoitaja kehotti tekemään raskaustestin viikko vuodon alkamisesta. Eilen testiin tuli vielä haamu, haalea mutta silti. Hitaasti näyttää raskaushormoni kehosta häviävän, vaikka se hcg-arvo ei missään vaiheessa noussut kovin korkealle. Tyhjennysvuotokin oli tosi niukkaa, tosin limakalvohan oli silloin ultratessa jo niin ohut, ettei kai sieltä enempää olisi voinut tullakaan. Saa nähdä miten pitkäksi tämä kierto venyy, mietin lähinnä sitä että voiko ovulaatiosta olla toivoakaan niin kauan kuin kropassa on pikkuisenkin raskaushormonia? Tai sitten sitä ovulaatiota ei välttämättä tulisi muutenkaan, ehkä tuo IVF jo itsessään sekoittaa systeemiä niin tehokkaasti.
Näin sekavia juttuja tällä kertaa. Ehkä tämä tästä vielä selkiytyy, jonain päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti