Ihme

Kuukausikaupalla on kulunut aikaa siitä, kun viimeksi olen kirjoittanut mitään tänne blogiin. Elämä on jatkunut, mutta bloggaaminen on jäänyt jonnekin mielen perukoille. Nyt on kuitenkin tapahtumassa niin ihmeellinen asia, että minun on ihan pakko kirjoittaa. Nyt ehkä jo uskallan. En tiedä lukeeko tätä kukaan, mikään ihme se ei kyllä olisi näin pitkän tauon jälkeen. Tuntuu silti tärkeältä kirjoittaa asiasta, joka on muuttamassa minun ja miehen elämää. Nimittäin ihan uusi elämä, joka kasvaa ja voi hyvin minun kohdussani. Ihme, joka tapahtui, kun toivosta oli melkein jo luovuttu.

Neljännen hoitokierroksen ensimmäinen pas tehtiin alkusyksystä, mutta tuloksena oli jälleen kerran nega. Hetken näytti siltä että kyseessä olisi taas kemiallinen raskaus, mutta todennäköisesti ensimmäisessä testissä näkynyt haamujen haamu oli vain peruja viimeisestä pregnyl-piikistä. Toinen pas tehtiin heti seuraavaan kiertoon. Ensimmäisen pas:n jälkeen pakkaseen oli jäänyt vielä kahdeksan alkiota, mutta toista pas:ia varten oli pitänyt sulattaa kuusi (!) alkiota, jotta saatiin siirtoon kaksi. Eli pakkaseen jäi enää kaksi alkiota. Tässä kohtaa mietimme Miehen kanssa, että tämä on nyt meidän viimeinen alkionsiirto. Jos alkiot selviävät näin huonosti sulatuksesta, niin todennäköisesti kahdesta pakkaseen jääneestä kumpikaan ei selviäisi. Mutta nyt siirrettiin siis kaksi alkiota, ei mitään huippuluokkaa, mutta lääkäri oli tuttuun tapaan toiveikas tuloksen suhteen. Tai näin hän ainakin meille yritti vakuuttaa. Meillä Miehen kanssa mieliala ei ollut olleenkaan yhtä toiveikas. Kun hoitajan kanssa juteltiin tukilääkityksistä ja piinaviikoista, sanoinkin että tämä alkaa olla jo kovin tuttua meille.

Siirron jälkeen tuntui lähinnä, että tässäkö tämä nyt oli, meidän viimeinen hoito. Mitä tästä eteenpäin? Siirron jälkeinen tukilääkitys meni jo rutiinilla ja vaikka mielessä oli pelko siitä lopullisesta pettymyksestä ja edessä olevasta surutyöstä, niin pieni toivo nosti päätään. Ja isänpäivänä raskaustestiin piirtyi kaksi selkeää viivaa, minkä jälkeen kuiskasin unisen Miehen korvaan: "Hyvää isänpäivää rakas".

Meni monta päivää, ennen kuin uskalsin tehdä uuden testin. Pelkäsin, että niin kuin aina ennenkin, tämäkin onni viedään meiltä pois. Mutta vajaa viikko ensimmäisen testin jälkeen en voinut enää olla testaamatta. Ja uuden testin plussaviiva oli, jos mahdollista, vielä ensimmäistä vahvempi ja myös Clearbluen digitaalinen antoi tulokseksi "Raskaana 3+". Mies kysyi, että joko nyt uskalletaan luottaa, että tässä käy hyvin? Jotenkin selvisimme alkuraskauden ultraan, jota piti aikaistaa muutama päivä minun alavatsa- ja nivuskipujen vuoksi, lääkäri halusi sulkea pois kohdunulkoisen raskauden. Siellä se sitten näkyi klinikan ultraruudulta, pienen sydämen syke. Ihmeellistä oli myös kuulla syke jo tuossa vaiheessa. Uskomaton, maailman paras ääni.

Seuraavina viikkoina ennen joulua kävin vielä kolme kertaa ultrattavana, viimeinen ultra tehtiin ihan joulun alla. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran vuodin verta, sitä ei ollut paljon, mutta se oli tummaa, uutta verta. Ultrassa oli kuitenkin kaikki hyvin, pieni sydän löi tasaisesti ja alkio (tai tässä vaiheessa jo sikiö) oli kasvanut hienosti ja oli päivälleen raskausviikkojen kokoinen. Vuotoa on tullut myöhemmin lisää, viime viikonloppuna myös vatsakivut herättivät yöllä. Onneksi tulossa oli np-ultra, johon mentiin taas kerran pelokkain mielin. Mutta uutiset olivat hyviä, vauva (meille hän on jo vauva) oli edelleen hienosti kasvanut ja kehittynyt. Pieni oli hyvin liikkuvainen, terveydenhoitajalla oli täysi työ saada tarvittavat mitat otettua, kun toinen olisi vain heitellyt kärrynpyöriä. Lopulta mitat kuitenkin saatiin ja kaikki näyttäisi niiden puolesta olevan kunnossa. Saatiin myös muutama uusi kuva mukaan, joita olen katsellut vähän väliä. Seulaverikokeiden tuloksia emme ole vielä saaneet. Vaikka olemme nähneet pienen jo monta kertaa ultrassa ja kuulleet sydämen sykkeen, on silti välillä niin vaikea tajuta, että tämä tapahtuu meille. Olemme olleet plussasta hyvin hissukseen, ainoastaan läheisimmille on kerrottu uutiset. Nyt kun ollaan toisella kolmanneksella, asiasta voisi ehkä jo kertoa laajemmastikin. Mutta tuntuu, että tämän ihmeen haluaa toisaalta pitää omanaan niin pitkään kuin mahdollista. Rakenneultraan on vielä kaksi kuukautta, siinä on pitkä aika odottaa sellaiselle, joka on tottunut käymään ultraäänessä vähintään parin viikon välein... Katsotaan. Nyt kaikki kuitenkin on hyvin.

Hoitojen aloittamisesta on kulunut yli kolme vuotta. Alkionsiirtoja on tehty yhteensä 10 ja alkioita on siirretty (muistaakseni) 15. Ja nyt tämä pieni, sitkeä sissi heiluttelee käsiään ja heittää voltteja kohdussani. Ihmeellistä, uskomatonta.

Toivoisin koko sydämestäni, että jokainen lapseton saisi kokea tämän ihmeen. Mutta toisaalta tiedän, että jokainen tuntee parhaiten oman tilanteensa ja voimavaransa, sekä sen mikä on paras tapa jatkaa. Tämä oli meidän viimeinen hoitokierros. Jos kaikki meneekin hyvin ja saamme vauvan kesällä, niin lapsettomuus ei lähde minusta koskaan. Se on jättänyt pysyvän jäljen. Haavan, joka ehkä paranee, mutta josta jää muistoksi pysyvä arpi. Meidän voimat riittivät juuri tänne saakka ja olemme aivan uskomattoman onnekkaita, että tässä viimeisessä hoidossa onni suosi juuri meitä. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta näillä näkymin tästä ei tule raskausblogia. Tämä on lapsettomuusaiheinen blogi ja minusta oli tärkeää kirjoittaa miten meidän lapsettomuuspolkumme jatkui ja millaiseen tilanteeseen on tultu. Tulevaisuus näyttää valoisalta, sitä samaa toivon kaikille jotka tämän lukevat.

Kesä

Ei tullut pakastesiirtoa kesäkuussa, tuli sen sijaan thyroxin-lääkitys. Kävin pari viikkoa sitten klinikalla verikokeissa, katsottiin kilpirauhasarvot ja prolaktiini. Kilppariarvoja on katsottu pitkin matkaa useammankin kerran, viimeksi viime kesänä/alkusyksystä muistaakseni. Olen kuitenkin ollut viime viikot t o d e l l a väsynyt ja vaikka todennäköisin syyllinen on perussairaus, lähipiirin kanssa tuli puheeksi kilpirauhanen. Minun suvussa lähes kaikilla naisilla on kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa ja ainakin vajaatoiminta voi oireilla väsymyksenä. Soittelin klinikalle ja lääkärinkin mielestä oli tässä vaiheessa hyvä tarkistaa ettei arvoihin ole tullut muutoksia. Tulosten mukaan vajaatoimintaa ei ole, mutta kilpirauhasvasta-aineet olivat koholla, mikä kuulemma johtuu siitä, että olen jossain vaiheessa tietämättäni sairastanut kilpirauhastulehduksen. Jos meillä ei olisi PASseja edessä, mitään lääkitystä ei olisi ollut tarvis aloittaa. Mutta tässä tilanteessa pienestä thyroxin-annoksesta voisi lääkärin mielestä ehkä olla apua. Googlekin kertoi, että koholla olevat kilpparivasta-aineet lisäävät keskenmenoriskiä.

Thyroxin-annos on todella pieni, mutta pakastesiirtoa ei kannata rueta tekemään ennenkuin kroppa on tottunut taas uuteen lääkkeeseen. Prolaktiiniarvokin oli aika lähellä ylärajaa, mutta kuitenkin juuri ja juuri sallituissa rajoissa. Sekin ehkä vielä kontrolloidaan ennen seuraavaa PASsia, ettei ole ainakaan mennyt viiterajojen yläpuolelle.

En taas oikein tiedä mitä ajatella. Tuntuu että koko ajan tulee jotain uutta häikkää, jotain mikä ei periaatteessa ole sellaisenaan mikään iso juttu, mutta jolla voi sitten kuitenkin olla jotain vaikutusta. Toisaalta on ihan hyvä että tähän väliin tuli pakollinen tauko, kesäloma tavallaan. Väsymys on ollut jotain aivan kamalaa. Iltaisin en silti saa unta ja aamulla taas herään aina siihen kun naapureiden lapset melskaavat pihalla. Samasta syystä on vaikea ottaa edes päikkäreitä. En saa mitään tehtyä, mietin vain kaikkia juttuja mitä pitäisi tehdä, mutta siihen ne sitten jäävät. Välillä väsymys pyyhkii yli niin, että on ihan mahdoton edes yrittää tehdä mitään, jalat ovat niin lyijynraskaat että kävelystä ei tule mitään, ajatus katkeaa täysin ja on ihan pakko vain olla, odottaa että pahin väsy menee ohi. Mielikin on maassa, on vaikea löytää ilonaiheita. Miehen kanssa tulee riitaa joka asiasta, kumpikaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä tai mitä sanoa. Jotenkin täytyy yrittää eteenpäin.

Olen ollut viime ajat poissa blogimaailmasta, myös tämä oma blogi on jäänyt kovin vähälle huomiolle. Lapsettomuus on ollut niin isossa roolissa elämässäni viime vuodet, että lähes kaikki muu on jäänyt sen varjoon. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, että jonkin on pakko muuttua, kaipaan elämääni muutakin kuin tämän kuukaudesta ja vuodesta toiseen jatkuvan toivon, surun ja epätoivon kierteen. Olen väsynyt, ehkä eniten juuri lapsettomuuteen. Suru on musta läikkä sisälläni, mutta haluan elää eteenpäin, aika näyttää miten siinä onnistun. Aion pitää kesän ajan etäisyyttä blogimaailmaan, palaan ehkä kirjoittamaan sitten taas kun pakastesiirto alkaa lähestyä. Nyt on aika pitää huolta itsestä ja parisuhteesta, me kuitenkin lähdimme Miehen kanssa tähän hoitorumbaan yhdessä, yhdessä olemme toivoneet ja surreet. Yhdessä toivon meidän pysyvän myös kaiken tämän jälkeen.

Tuokoon kesä ja aurinko onnea ja iloa itse kunkin elämään!

Turhaa

Inte gravid.

Maanantaina ja vielä eilenkin apteekin testiin tuli haamujen haamu, tänään ei enää mitään. Digitaalinen testi vahvisti asian, ei ollut vieläkään meidän vuoro.

Pregnylistä (tai siis Ovitrellestä) se haamu ei ollut peräisin, pistoksesta oli jo kulunut riittävästi aikaa. Jonkinlainen kiinnittymisyritys oli taas kerran, mutta siihen se sitten jäi. Tässäkö on kaikki mitä meille suodaan? Miksi minun kohtuni ei pysty pitämään yllä raskautta? Hylkiikö se kortisonista huolimatta alkioita vai onko alkioissa kuitenkin jotain vikaa miksi raskaus päättyy heti alkuunsa? Kysymyksiä, joihin kukaan ei tiedä vastausta.

Lääkäri suunnitteli jo pakastealkionsiirtoa, tulevan välikierron jälkeen pas tehdään omaan kiertoon Menopurin avustuksella. Olisimme halunneet pitää taukoa, mutta toisaalta haluamme Miehen kanssa nyt katsoa hoidot loppuun mahdollisimman pian. Tämä rumba on hallinnut meidän elämää niin pitkään ja kummallakin alkaa olla voimat vähissä. Juuri nyt uskoa onnistumiseen ei ole oikeastaan yhtään, tuntuu että lyömme vain päätä tiiliseinään, vuodesta toiseen ja hoidosta hoitoon. Ja juuri sopivasti on äitienpäiväkin tulossa.

Pitäisi varmaan yrittää löytää jotain lohtua siitä, että raskaus alkaa. Mutta kuinka paljon voi lohtua saada mistään, kun syli on edelleen tyhjä, niin tyhjä että sattuu.

Aika kuluu

pp10.

Härreguud, nyt on tosiaan jo 10 päivää siirrosta..!

Tänään olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan ollut vielä Pregnyl-pistos, mutta lääkäri tuumasi että paras jättää pistos pistämättä. Kipuilu on selvästi vähentynyt alkuviikosta, tänään meni pitkälle iltapäivään ennenkuin alkoi taas tuntua juilintaa. Turvotus on kyllä edelleen melkoista. Näyttäisi että se on taas pikemminkin lisääntynyt alkuviikosta. Toivottavasti se on hyvä merkki..! Ja juuri tuon turvotuksen takia en saa sitä Pregnyliäkään enää pistää.

Testipäivä oli laskettu Pregnyl-pistosten mukaan äitienpäiväksi, mutta nyt kun kaksi viimeistä jää pistämättä, testipäiväkin aikaistuu. Aikaisintaan maanantaina kuulemma voisi testata, mieluummin tiistaina tai keskiviikkona. Pitää miettiä, juuri nyt en uskalla edes ajatella testin tekemistä. Pelottaa ja jännittää aivan älyttömästi. Olen yrittänyt muistella millaisia tuntemukset oli vuosi sitten ennen testiä. Turvotusta oli silloinkin, mutta muuta en sitten muistakaan. Nyt turvotuksen lisäksi ainut oire taitaa olla tissikipu, joka iski pari päivää sitten ja on jäänyt olemaan. Vatsa on mustelmilla Klexane-piikeistä, se on kyllä ylivoimaisesti inhottavin pistoslääke mitä näiden hoitojen aikana on vastaan tullut. Klexane on nyt kuitenkin niin tärkeä juttu, että sen kanssa on vaan elettävä ja tottakai pistän sitä joka päivä vaikka lopun elämääni, jos on tarvis. Mutta silti, on se vaan aika inha pistettävä.

Pelottaa siis aivan kamalasti. Haluaisin tietää, mutta toisaalta taas en. Miehestäkin näkee, että tätä jännittää. Muutama päivä pitää vielä odottaa ja selvitä tämän piinailun kanssa. Katsotaan sitten miten meidän käy.

Vappupallo

Täällä ei tarvi ilmapalloja vapuksi ostaa, kun pallo löytyy hyperin vuoksi ihan omasta takaa. Lauantaina kävin uudestaan verikokeessa. Tarkoitus oli alunperin lähteä sairaalasta kotiin odottamaan tuloksia, mutta koska kokeeseen pääsyä piti odotella pitkään ja vielä käytävällä istuskellen, alkoi olo tuntua tosi kipeältä. Jäimmekin sitten odottamaan gynen päivystykseen että kuullaan tulokset ja lääkäri kävisi tutkimassa. Pääsin siinä vaiheessa pedille pötköttelemään ja siinä sitten vierähtikin aikaa. Hoitaja kävi jossain vaiheessa kertomassa että tuloksissa ei ollut mitään hälyttävää, hb oli kuitenkin noussut entisestään (173). Iltapäivällä alkoi näyttää siltä että lääkäri ei ehdi päivystykseen vielä pitkään aikaan ja hoitaja olisi siinä vaiheessa ottanut minut naistentautien osastolle nesteytystä varten. Koska lepo oli kuitenkin helpottanut oloa, halusin lähteä mieluummin kotiin. Lääkäriä en siis missään vaiheessa nähnyt.

Illalla lääkäri sitten soitti ja harmitteli että olin lähtenyt kotiin, olisi kuulemma ollut parempi jäädä osastolle. Verikokeiden perusteella kyseessä on hyperstimulaatio ja tukostaipumus tekee asiasta vielä pahemman. Lääkäri varmisti että minulla on Klexane käytössä, se on kuulemma aivan välttämätön. Ja jos olo kävisi yhtään huonommaksi, olisi heti paikalla lähdettävä takaisin sairaalaan. Eilen oli kuitenkin jo parempi päivä, menkkamaisia kipuja oli toki aamusta iltaan mutta pystyin sentään jo seisomaan ja kävelemään selkä suorassa. Hyper on kuitenkin lievää, jossain vaiheessa ehdin ajatella että nyt on oksettava olo, mutta sekin meni nopeasti ohi. Tänään amulla soitin klinikalle ja oma lääkärini oli sitä mieltä että Pregnyl on jätettävä nyt väliin, torstaina katsotaan uudelleen mikä silloin on vointi.

Ehkä se viime torstaina pistetty Ovitrelle osaltaan tosiaan vaikutti siihen että hyper iski päälle, vaikka siitä ei punktion tai vielä siirronkaan yhteydessä ollut merkkejä. Sen vuoksi on varmaan parempi että Pregnyliä ei tässä kohtaa pistetä lisää, ettei tilanne lähde uudestaan huonompaan päin. Netti on tietysti tulvillaan kertomuksia siitä kuinka hyper pahenee jos raskaus alkaa ja siitä sitten olen saanut päähäni, että jos olo tästä nyt kohenee kunnolla, saa heittää kaiken toivon siitä että siirretyt alkiot (tai edes toinen) olisi tarrannut kiinni. Google ei ole joka tilanteessa ystävä... paras lääke hyperiin on lepo ja levännyt kyllä olenkin, mikä alkaa sekin toisaalta käydä hermoille: makaan kaikki päivät sohvalla, usein läppäri sylissä ja ajatukset yllättäen kiertävät yhtä ja samaa rataa. Siksi on ihan liian helppo avata selaimeen google ja näppäillä hakusanaksi hyperstimulaatio, tai mikä milloinkin. Samalla yrittää olla miettimättä oireita, mikä ei tietenkään onnistu. Tänään tulee kuitenkin kuluneeksi vasta viikko siirrosta, joten kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin oireet ovat varmasti vielä seurausta hyperistä ja tukilääkkeistä.

Jos torstainakaan ei Pregnyliä voi pistää, se varmaankin lyhentää näitä piinaviikkoja, ei ole pakko odottaa vielä kahta viikkoa testin tekemistä... mikä on tietysti toisaalta hyvä, toisaalta taas ei. Olo ei juuri nyt ole kovin toiveikas. Vaikka oman voinnin kannalta on tietysti hyvä että hyper alkaa helpottaa, se samalla laskee mielialaa ja uskoa siihen että tässä voitaisiin nyt onnistua. Ja mitä pidemmälle tässä aika kuluu, sitä enemmän alkaa tuntua siltä että pää hajoaa epätietoisuuteen. Ja toisalta taas, jos tieto lisääkin taas tuskaa... On tämä juhlaa tämä piinailu.

Oloja

Loppuviikko ei ole mennyt ihan toivotusti. Jouduin keskiviikkona olemaan monta tuntia evakossa kotoa, mikä ei ollut hyvä juttu voinnin kannalta. Kulutin ajan kaupungilla, tein ensin pikavisiitin urheiluliikkeeseen (ei, en ole aikeissa ryhtyä vielä hikijumppaan vaan kävin ostamassa kevätkelejä varten uudet hyvät kävelykengät) ja istuin loppupäivän kirjastossa. Ei todellakaan kovin raskasta fyysisesti, mutta silti kävelyä tuli jonkin verran. Eilen aamulla kävin sitten taas klinikalla toista Ovitrelle-pistosta vasten ja kotimatka olikin jo melkoista kidutusta, bussissa ei ollut varmaan lainkaan jousitusta (vaimikäseon) ja jokainen töyssy ja kuoppa tuntui tosi pahalta. Illalla kivut lisääntyivät edelleen ja kuljin kumarassa sen mitä oli pakko liikkua. Yö meni ihan hyvin, mutta aamulla tilanne kävi eilistäkin pahemmaksi. Soitto klinikalle ja hoitaja sanoi että lääkärin olisi hyvä katsoa mikä tilanne on, varsinkin kun on viikonloppu tulossa. Siitä sitten lähdettiin samantien klinikalle.

Munasarjat ovat edelleen kovasti turvoksissa, mutta kuulemma ei mitenkään hälyttävästi. Oikea munasarja oli läpimitaltaan noin 8 cm, yli 10 cm alkaisi olla jo vakavampi juttu. Vasen oli muistaakseni jotain 5 cm. Jossain näkyi nestettä (en muista enää missä tarkalleen) ja vaikka lääkäri paineli vain varovasti vatsan päältä, kivut saivat irvistämään joka kosketuksella. Lääkäri arvioi että kyse on lievästä hyperstimulaatiosta, kivut ovat todennäköisesti osittain seurausta siitä että olen joutunut olemaan liikkeellä ja valmiiksi ärtyneet munasarjat ovat ennestään äityneet vielä kipeämmiksi. Osasyyllinen voi olla myös Ovitrelle-pistos, oireet voivat olla myös siitä lähtöisin. Samalla lääkäri kuitenkin sanoi että täytyy varmistaa että mitään tulehdusta ei taustalla ole, vaikka mitään siihen viittaavaa erityisempää oiretta ei olekaan. Sain lääkäriltä lähetteen naistentautien poliklinikalle, johon suunnistimme seuraavaksi. Onneksi pääsin poliklinikalla pötköttelemään hetkeksi, istuminen kun ei tunnu ollenkaan hyvältä. Juttelimme hoitajan kanssa siitä että vaikka olo ei nyt kovin kehuttava olekaan, niin kivut periaatteessa sopivat kuvioon. Hän katsoi koneelta että emme olleet ensimmäistä kertaa hoidoissa ja kyseli miten aiemmat stimulaatiot ja punktiosta toipuminen on sujunut. Sain luvan lähteä kotiin verikokeiden jälkeen, mutta kehotuksen tulla takaisin päivystyksen kautta heti jos olo menee yhtään tukalammaksi.

Iltapäivällä naistenpolin hoitaja soitti labratuloksista. Lääkäri oli ollut sitä mieltä että arvoja pitäisi katsoa uudestaan huomenna. Hb oli ollut korkea (171) ja tulehdusarvo hieman koholla. Se oli kai odotettavissakin, tässä vaiheessa hoitoa kuulemma on tavallista että arvo on jonkin verran normaalia korkeammalla. Ja jos olo käy huonommaksi, on heti lähdettävä päivystykseen. Maanantaina olisi seuraava Pregnyl-pistos, mutta varmaan vasta maanantaina selviää voidaanko sitä pistää.

Sain sekä omalta lääkäriltä että naistenpolin hoitajalta määräyksen levätä. Vaikka keskiviikkoaamuna ja oikeastaan vielä eilenkin aamulla olo oli ok, niin se keskiviikon evakko taisi kuitenkin olla liikaa, varsinkin kun siihen yhdistää eilisen tuskallisen bussikyydin. Harmittaa, olisi pitänyt kuitenkin koettaa järjestää asiat niin, että olisin voinut olla keskiviikon kotona. Tänään ennen klinikalle menoa pelkäsin eniten sitä, että hoidon kannalta asiat olisivat nyt menossa pieleen. Ihana lääkärini kuitenkin hälvensi tuota pelkoa, hän sanoi että vauvalla ei ole hätää. Jälkeenpäin kysyin Mieheltä että oliko tämä huomannut että lääkäri puhui vauvasta! Oli huomannut. Lääkäri sanoi myös että tämä voi olla toisaalta tosi lupaavakin tilanne; että vaikka olo ei nyt ole hohdokas, se voi olla hyvä merkki hoidon kannalta. Mutta että pitää kuitenkin pitää jalat maanpinnalla. Ja jos mikään asia yhtään epäilyttää tai arveluttaa, voin soittaa suoraan hänelle kännykkään, oli hetki mikä hyvänsä.

Aion kyllä taatusti pysyä seuraavat päivät rauhassa, lepo on kuitenkin se paras lääke. Katsotaan miten tilanne tästä kehittyy, sen mukaan pitää sitten toimia. Olo on aika tööt, juuri nyt en mitään muuta haluakaan kuin levähtää. Kortisoni varmaankin tekee sen että iltaisin uni ei tahdo tulla, toisaalta aamulla pitää herätä ottamaan kortisoni, osaksi kai juuri siksi että uni tulisi edes jossain vaiheessa yötä. Vettä juoden ja sohvalla pötkötellen, juuri nyt se on ainoa oikea tapa viettää viikonloppua.

Sydän toivoa täynnä

Vaikka punktio meni hyvin ja saimme hyviä uutisia munasolujen hedelmöittymisestäkin, silti aamulla klinikalla omaa vuoroa odottaessa jännitti. En tiedä itsekään miksi sitä aina jotenkin alitajuisesti yrittää varautua huonoihin uutisiin... Yritin kuitenkin hokea itselleni että kyllä klinikalta olisi soitettu jos olisi tullut ongelmia. Ja kun lääkäri sitten heti alkuun sanoi hymyillen, että tilanne on nyt tosi hyvä, vierähti iso kivi sydämeltä. Alkiot olivat jakaantuneet hienosti ja yhtä (vai kahta?) lukuunottamatta kaikki hedelmöittyneet olivat vielä tallella! Siirtoon oli valittu 10-soluinen top-alkio ja 6-soluinen "lähes" top-alkio. Pakkaseen saimme yhteensä 10 alkiota neljässä oljessa. Uskomatonta..! Pitkin päivää olen pysähtynyt miettimään, että tässä hetkessä saa olla onnellinen. Hymyilyttää.

Lääkärin kanssa oli aiemmilla käynneillä ollut puhetta että jos haluamme, niin tuoresiirron yhteydessä voidaan tehdä alkiokuoren avaus. Olimme miettineet valmiiksi että haluamme nyt että tuo avaus tehdään, tässä vaiheessa hoitoja tuntuisi hullulta olla kokeilematta. Onpahan nyt sitten sekin mahdollisuus katsottu. Siirto meni ilman ongelmia ja sain rauhassa pötkötellä siirron jälkeen. Tukilääkityksestä riitti juttua hoitajan kanssa, kun lääkkeitä on taas melkoinen cocktail. Aamuin illoin Lugesteronia, aamuisin kortisonia, iltaisin primaspania, jossain vaiheessa päivää Klexane sekä minun "vapaaehtoiset pakolliset", monivitamiini ja magnesiumlisä. Lisäksi tukilääkkeenä on Ovitrelle/Pregnyl, joista ensimmäisen annoksen hoitaja pisti tänään klinikalla. Torstaina on seuraava Ovitrelle-pistos ja ensi viikolle tulee vielä kaksi pistosta Pregnyliä, jota onneksi on edelleen jääkaapin kätköissä odottamassa. Pregnylin vuoksi piinaviikoista tulee todella pitkät, hoitaja laski että äitienpäivänä olisi turvallista testata niin ettei Pregnyl enää haamuile testissä. Miten se voikin osua juuri äitienpäivään... Ja tietysti samana päivänä on meillä suvussa muutenkin juhlia, joten todennäköisesti emme ole Miehen kanssa edes kotona tuolloin. Testin tekeminen saakin varmaan odottaa vielä yhden päivän lisää.

Nyt on ihan uskomattoman hyvä olla. Fyysiseen olotilaan tietysti vaikuttaa se että munasarjat ovat vielä niin turvoksissa, varsinkin kävellessä tuntuu kipua ja vatsan turvotus on aika huikeaa. Mutta olo on silti fyysisestikin niin hyvä että nuo seikat tuntuvat vähemmän tärkeiltä. Tässä vaiheessa asiat ovat kuitenkin niin hyvin kuin ne voivat ylipäätään olla. Haluan nyt nauttia tästä hetkestä, tuntuu että meillä todella on taas toivoa.