Nega.
Surua ja itkua.
Siinäpä meidän sunnuntaiaamu lyhykäisyydessään.
Olo on niin tyhjä ja avuton. En silti kadu sitä, että jaksoin ja halusin uskoa tähän. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
torstai 4. maaliskuuta 2010
Kuulostelua
pp 7..!
Siirrosta on tänään kulunut tasan viikko. Oikeastaan viikko on mennyt yllättävän nopeasti ja olen jopa onnistunut pitämään yllä enimmäkseen positiivista asennetta tähän projektiin. Eilen illalla sitten ekan kerran siirron jälkeen hermostuin miehelle ihan kunnolla ja tietysti ihan pikku jutusta. Ja tottakai ensimmäisenä tuli tästä mieleen, että nämä samat itkuraivarit ovat tähän asti aina ennakoineet menkkoja ja masennuin sitten totaalisesti. Kaipa hermostumiset kuitenkin kuuluvat asiaan ja ovat ihan sallittujakin, onhan tässä kuitenkin niin paljon pelissä ja toisaalta ihanaiset lugetkin saattavat osaltaan vaikuttaa. Ei kai tätä jännittämistä ja hermoilua syyttä kutsuta piinailuksi!
Siirron jälkeisinä päivinä kroppani onnistui kehittämään myös lievän hyperstimulaation ja sain vielä tämän viikon sairauslomaa. Nyt on siis kunnolla aikaa miettiä ja pohtia ja kuulostella omaa olotilaa. Olen juonut edelleen litratolkulla vettä ja mehuja ja hyperin oireet ovat helpottaneet. Lievää turvotusta on vielä, mutta vatsan koko on pienentynyt hurjasti viikonlopusta. Tilalle on tullut masun jomotuksia ja nippailuja ja rinnat ovat kipeytyneet. Voi tietysti olla että nämä oireet ovat seurausta lugeista, mutta haluan silti vielä uskoa että ne ovat oireita jostain ihan muusta. Jos tästä tiputaan, niin sitten tiputaan kovaa ja korkealta.
Käyn myös joka päivä tällä viikolla terveyskeskuksessa verikokeessa, maanantaina otetut kokeet olivat muuten kunnossa, mutta hemoglobiinin osalta tein uuden oman ennätyksen, tasan 170. Olen äidiltäni perinyt korkean hemoglobiinin, mutta yleensä lukema on suunnilleen 150. En huomannut kysyä lääkäriltä, voivatko ivf:ssä käytetyt lääkkeet nostaa hemoglobiinia. Olen kuitenkin juonut päivittäin vähintään pari litraa vettä ja mehuja, joten aika merkillistä että hb voi olla noinkin korkea... Kun kysyin tänään alkuviikon tuloksia, arvo on ollut sekä tiistaina ja keskiviikkona 159. Toivottavasti lukema laskisi vielä tuosta. Toisaalta suht korkea hemoglobiini on kai hyväksi, mutta toisaalta olen lukenut että korkea hb voi haitata raskautumista, en tosin nyt jaksa muistaa miten se käytännössä voisi vaikuttaa. Olen kyllä kysynyt asiasta aikoinaan ihan Väestöliiton lääkäriltäkin ja hän oli sitä mieltä että jos lukemat pysyvät edes jotenkin normaalin rajoissa, asiasta ei kannattaisi murehtia. Sitä kun vain on tullut melkeinpä jo tavaksi murehtia kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Miehen kanssa yritimme keksiä hyvää "työnimeä" pikku alkiollemme, tosin emme ihan päässeet yksimielisyyteen. Niinpä pikkuinen tunnetaan jo nyt muun muassa nimillä kirppu, papunen, tirppana, toivo ja itunen. Toin lapsuuteni kodista soittorasian, jonka melodia on minulle tuttu jo ajalta ennenkuin voin edes muistaa ja soitan ihanaa tuutulaulua masulleni jo nyt. Mietin sitä kuinka elämämme voi muuttua ihan lähitulevaisuudessa, millaisia käytännön muutoksia kotonamme pitäisi tehdä, mihin sijoitamme hoitopöydän, miten kuljen kävelyllä yhtäaikaa lastenvaunujen ja ylivilkkaan koiran kanssa. Hypistelen vauvanvaatteita kirpputorilla, selailen netistä äitiysvaatteita ja katson televisiosta vauva tulossa -ohjelmaa. Yritän kovasti psyykata mieltäni ja kroppaani raskauteen. Pitkän aikaa asenteeni yrittämiseen ja piinaviikkoihin oli se, että "pessimisti ei pety" ja ajattelin että jos ei odota mitään, ei pety niin paljon. Tämä metodi on nyt ainakin toistaiseksi heitetty romukoppaan, haluan ajatella olevani raskaana, niin pöljältä kuin se voi tässä vaiheessa kuulostaakin. Sitäpaitsi tuo ns. itsesuojelumetodi ei ainakaan minulla edes toiminut, pettymys oli aina yhtä musertava.
Testipäivä on sunnuntaina, pp10. Kaapissa odottaa yksi Clearblue ja muutama netistä tilaamani Vilja-testi. Pelottaa, jännittää.
Pulliainen ja Anonyymi Annie: kiitos molemmille kannustuksesta! :) Se tulee todella tarpeeseen.
Kun katson ulos ikkunasta, en näe juuri muuta kuin lunta. Pöytäkello raksuttaa vieressä ja koira torkkuu sohvan nurkassa. Kaikki näyttää niin rauhalliselta. Olisipa mieleni yhtä rauhallinen...
Siirrosta on tänään kulunut tasan viikko. Oikeastaan viikko on mennyt yllättävän nopeasti ja olen jopa onnistunut pitämään yllä enimmäkseen positiivista asennetta tähän projektiin. Eilen illalla sitten ekan kerran siirron jälkeen hermostuin miehelle ihan kunnolla ja tietysti ihan pikku jutusta. Ja tottakai ensimmäisenä tuli tästä mieleen, että nämä samat itkuraivarit ovat tähän asti aina ennakoineet menkkoja ja masennuin sitten totaalisesti. Kaipa hermostumiset kuitenkin kuuluvat asiaan ja ovat ihan sallittujakin, onhan tässä kuitenkin niin paljon pelissä ja toisaalta ihanaiset lugetkin saattavat osaltaan vaikuttaa. Ei kai tätä jännittämistä ja hermoilua syyttä kutsuta piinailuksi!
Siirron jälkeisinä päivinä kroppani onnistui kehittämään myös lievän hyperstimulaation ja sain vielä tämän viikon sairauslomaa. Nyt on siis kunnolla aikaa miettiä ja pohtia ja kuulostella omaa olotilaa. Olen juonut edelleen litratolkulla vettä ja mehuja ja hyperin oireet ovat helpottaneet. Lievää turvotusta on vielä, mutta vatsan koko on pienentynyt hurjasti viikonlopusta. Tilalle on tullut masun jomotuksia ja nippailuja ja rinnat ovat kipeytyneet. Voi tietysti olla että nämä oireet ovat seurausta lugeista, mutta haluan silti vielä uskoa että ne ovat oireita jostain ihan muusta. Jos tästä tiputaan, niin sitten tiputaan kovaa ja korkealta.
Käyn myös joka päivä tällä viikolla terveyskeskuksessa verikokeessa, maanantaina otetut kokeet olivat muuten kunnossa, mutta hemoglobiinin osalta tein uuden oman ennätyksen, tasan 170. Olen äidiltäni perinyt korkean hemoglobiinin, mutta yleensä lukema on suunnilleen 150. En huomannut kysyä lääkäriltä, voivatko ivf:ssä käytetyt lääkkeet nostaa hemoglobiinia. Olen kuitenkin juonut päivittäin vähintään pari litraa vettä ja mehuja, joten aika merkillistä että hb voi olla noinkin korkea... Kun kysyin tänään alkuviikon tuloksia, arvo on ollut sekä tiistaina ja keskiviikkona 159. Toivottavasti lukema laskisi vielä tuosta. Toisaalta suht korkea hemoglobiini on kai hyväksi, mutta toisaalta olen lukenut että korkea hb voi haitata raskautumista, en tosin nyt jaksa muistaa miten se käytännössä voisi vaikuttaa. Olen kyllä kysynyt asiasta aikoinaan ihan Väestöliiton lääkäriltäkin ja hän oli sitä mieltä että jos lukemat pysyvät edes jotenkin normaalin rajoissa, asiasta ei kannattaisi murehtia. Sitä kun vain on tullut melkeinpä jo tavaksi murehtia kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Miehen kanssa yritimme keksiä hyvää "työnimeä" pikku alkiollemme, tosin emme ihan päässeet yksimielisyyteen. Niinpä pikkuinen tunnetaan jo nyt muun muassa nimillä kirppu, papunen, tirppana, toivo ja itunen. Toin lapsuuteni kodista soittorasian, jonka melodia on minulle tuttu jo ajalta ennenkuin voin edes muistaa ja soitan ihanaa tuutulaulua masulleni jo nyt. Mietin sitä kuinka elämämme voi muuttua ihan lähitulevaisuudessa, millaisia käytännön muutoksia kotonamme pitäisi tehdä, mihin sijoitamme hoitopöydän, miten kuljen kävelyllä yhtäaikaa lastenvaunujen ja ylivilkkaan koiran kanssa. Hypistelen vauvanvaatteita kirpputorilla, selailen netistä äitiysvaatteita ja katson televisiosta vauva tulossa -ohjelmaa. Yritän kovasti psyykata mieltäni ja kroppaani raskauteen. Pitkän aikaa asenteeni yrittämiseen ja piinaviikkoihin oli se, että "pessimisti ei pety" ja ajattelin että jos ei odota mitään, ei pety niin paljon. Tämä metodi on nyt ainakin toistaiseksi heitetty romukoppaan, haluan ajatella olevani raskaana, niin pöljältä kuin se voi tässä vaiheessa kuulostaakin. Sitäpaitsi tuo ns. itsesuojelumetodi ei ainakaan minulla edes toiminut, pettymys oli aina yhtä musertava.
Testipäivä on sunnuntaina, pp10. Kaapissa odottaa yksi Clearblue ja muutama netistä tilaamani Vilja-testi. Pelottaa, jännittää.
Pulliainen ja Anonyymi Annie: kiitos molemmille kannustuksesta! :) Se tulee todella tarpeeseen.
Kun katson ulos ikkunasta, en näe juuri muuta kuin lunta. Pöytäkello raksuttaa vieressä ja koira torkkuu sohvan nurkassa. Kaikki näyttää niin rauhalliselta. Olisipa mieleni yhtä rauhallinen...
torstai 25. helmikuuta 2010
Askel eteenpäin
Aamulla oli taas aika ottaa yksi askel eteenpäin tällä matkalla. Mukanani on nyt nelisoluinen top-alkio ja lisäksi pakkaseenkin pääsi 6 hyvää alkiota. Ja nyt taas odotetaan ja jännitetään. Ennenkaikkea kuitenkin toivotaan.
Siirto meni ilman ongelmia ja edelleen läsnä oli sama mukava lääkäri. Jos kävisi niin onnellisen ihmeellisesti, että tämä tuoresiirto onnistuisi ja tulisin raskaaksi, voisimme osallistua tutkimukseen jossa seurataan alkuraskauden etenemistä ja keltarauhasen toimintaa. Lääkäri kehottikin tekemään raskaustestin jo 10 päivän kuluttua siirrosta, sillä ensimmäinen ultraääni olisi jo viikolla 4. Tosin muistuttihan lääkäri viimeisellä ultrakäynnillä meitä siitäkin, että vaikka siirtoon päästäisiinkin, onnistumisprosentti ei siltikään ole kovin suuri ja että kannattaa pitää jalat maassa. Nyt ainakin minä haluan silti leijua yläilmoissa, ainakin hetken.
Uskomatonta, sisälläni on pieni ihmisen alku. Tarraathan nyt oikein lujasti kiinni!
Siirto meni ilman ongelmia ja edelleen läsnä oli sama mukava lääkäri. Jos kävisi niin onnellisen ihmeellisesti, että tämä tuoresiirto onnistuisi ja tulisin raskaaksi, voisimme osallistua tutkimukseen jossa seurataan alkuraskauden etenemistä ja keltarauhasen toimintaa. Lääkäri kehottikin tekemään raskaustestin jo 10 päivän kuluttua siirrosta, sillä ensimmäinen ultraääni olisi jo viikolla 4. Tosin muistuttihan lääkäri viimeisellä ultrakäynnillä meitä siitäkin, että vaikka siirtoon päästäisiinkin, onnistumisprosentti ei siltikään ole kovin suuri ja että kannattaa pitää jalat maassa. Nyt ainakin minä haluan silti leijua yläilmoissa, ainakin hetken.
Uskomatonta, sisälläni on pieni ihmisen alku. Tarraathan nyt oikein lujasti kiinni!
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
Eihän se puhelin soi, eihän?!
Miten onkin niin vaikea keksiä otsikkoa? Mutta kuitenkin siis, punktio on onnellisesti takanapäin. Selvisimme eilen aamuruuhkasta ajoissa sairaalaan ja onneksi meidän ei tarvinnut pitkään odotella, asiat lähtivät etenemään hyvää vauhtia. Inhottavin vaihe koko punktio-operaatiossa oli kanyylin (?) laittaminen, minulla kun nuo verisuonet ovat ujon puoleisia ja tuppaavat aina karkailemaan. Onnistuihan sekin sitten lopulta ja sain vetää henkeä ja rauhoittua ennen varsinaista toimenpidettä. Murukin tuli tässä vaiheessa taas vierelle, hän oli oman osuutensa jo suorittanut. Sitten ei muuta kuin toimenpidehuoneeseen.
Lääkecocktail oli tässä vaiheessa jo purrut niin tehokkaasti, etten enää osannut jännittää tai hermoilla. Tipan kautta sain vielä kunnon "humauksen" ja olotila oli mukavan raukea. Sama mukava lääkäri oli onneksi paikalla ja rakkuloiden punktoiminen sujui nopeasti. Jossain vaiheessa nipisti vähän enemmän, mutta ihana hoitaja lisäsi heti kipulääkettä ja homma oli ohi nopeammin kuin arvasinkaan. Lääkärikin vitsaili että mitäs tämä nyt on, kun ei muka missään tunnu. Hoipertelin sitten heräämön puolelle ja hoitaja toi juotavaa ja kehotti lepäilemään rauhassa. IVF-hoitaja kävi vielä juttelemassa meille ja kertoi että 15 rakkulaa punktoitiin ja kaikista löytyi myös munasolu. Mahdollinen siirto on sitten huomenna.
Kotiin päästyä olo oli edelleen hyvä, iltaa kohti alkoi turvotus lisääntyä ja lopulta näytinkin sitten jo hyvinkin odottavalta äidiltä turvonneen mahani kanssa. Kävely oli myös hankalaa, kun jokaisella askeleella tunsin tärinäkipua. Hyvät yöunet onneksi auttoivat ja tänään on taas ollut parempi olo. Saa nähdä miten tämä tästä vielä muuttuu, kunhan päivä etenee.
Siirto olisi siis huomenna, hoitaja sanoi että he soittavat tämän päivän aikana jos on ilmennyt jotain ongelmaa. Mutta jos ei mitään kuulu, niin huomenna mennään taas yksi askel eteenpäin. Pelkään kauhuissani että puhelin soi ja äsken kun siskoni soitti ja kysyi kuulumisia, puhelimen soidessa tuntui kuin sydän olisi jättänyt muutaman lyönnin lyömättä. Olen lojunut päivän sohvalla, juonut varmaan jo pari litraa vettä ja mehua ja katsellut digiboxille keräämiäni ohjelmia. Nyt siis tiedän ketä maajussit valitsivat treffiseuraksi ja millainen tyyli sopii nuorelle työelämään siirtyvälle naiselle. Vielä olisi jäljellä viime viikon House. Murulla on menoa koko päiväksi, joten yritän parhaani mukaan selvitä yksin iltaan asti ilman hermoromahdusta. En tiedä mitään munasolujen laadusta tai oikeastaan mistään muustakaan, nyt ei voi muuta kuin odottaa, taas.
Mietin vähän väliä mitä siellä lämpökaapissa tapahtuu, kuvittelen jopa kuinka miehen ja minun solut kohtaavat siinä maljalla ja kiertelevät ja kaartelevat toisiaan. Toivon kuitenkin niin hartaasti että ne tekevät sitten vielä lähempääkin tuttavuutta! Munasolut hedelmöittyisivät ja lähtisivät sitten jakaantumaan... Ja huomenna saataisiin mukaamme ainakin yksi alkio. En muista yhtään että meille olisi puhuttu mitään siitä siirretäänkö yksi vai kaksi, oltaisiin kyllä valmiita kahdenkin siirtoon. Mutta yhdestäkin oltaisiin jo enemmän kuin onnellisia.
Odottelu ja hermoilu jatkukoon...
Lääkecocktail oli tässä vaiheessa jo purrut niin tehokkaasti, etten enää osannut jännittää tai hermoilla. Tipan kautta sain vielä kunnon "humauksen" ja olotila oli mukavan raukea. Sama mukava lääkäri oli onneksi paikalla ja rakkuloiden punktoiminen sujui nopeasti. Jossain vaiheessa nipisti vähän enemmän, mutta ihana hoitaja lisäsi heti kipulääkettä ja homma oli ohi nopeammin kuin arvasinkaan. Lääkärikin vitsaili että mitäs tämä nyt on, kun ei muka missään tunnu. Hoipertelin sitten heräämön puolelle ja hoitaja toi juotavaa ja kehotti lepäilemään rauhassa. IVF-hoitaja kävi vielä juttelemassa meille ja kertoi että 15 rakkulaa punktoitiin ja kaikista löytyi myös munasolu. Mahdollinen siirto on sitten huomenna.
Kotiin päästyä olo oli edelleen hyvä, iltaa kohti alkoi turvotus lisääntyä ja lopulta näytinkin sitten jo hyvinkin odottavalta äidiltä turvonneen mahani kanssa. Kävely oli myös hankalaa, kun jokaisella askeleella tunsin tärinäkipua. Hyvät yöunet onneksi auttoivat ja tänään on taas ollut parempi olo. Saa nähdä miten tämä tästä vielä muuttuu, kunhan päivä etenee.
Siirto olisi siis huomenna, hoitaja sanoi että he soittavat tämän päivän aikana jos on ilmennyt jotain ongelmaa. Mutta jos ei mitään kuulu, niin huomenna mennään taas yksi askel eteenpäin. Pelkään kauhuissani että puhelin soi ja äsken kun siskoni soitti ja kysyi kuulumisia, puhelimen soidessa tuntui kuin sydän olisi jättänyt muutaman lyönnin lyömättä. Olen lojunut päivän sohvalla, juonut varmaan jo pari litraa vettä ja mehua ja katsellut digiboxille keräämiäni ohjelmia. Nyt siis tiedän ketä maajussit valitsivat treffiseuraksi ja millainen tyyli sopii nuorelle työelämään siirtyvälle naiselle. Vielä olisi jäljellä viime viikon House. Murulla on menoa koko päiväksi, joten yritän parhaani mukaan selvitä yksin iltaan asti ilman hermoromahdusta. En tiedä mitään munasolujen laadusta tai oikeastaan mistään muustakaan, nyt ei voi muuta kuin odottaa, taas.
Mietin vähän väliä mitä siellä lämpökaapissa tapahtuu, kuvittelen jopa kuinka miehen ja minun solut kohtaavat siinä maljalla ja kiertelevät ja kaartelevat toisiaan. Toivon kuitenkin niin hartaasti että ne tekevät sitten vielä lähempääkin tuttavuutta! Munasolut hedelmöittyisivät ja lähtisivät sitten jakaantumaan... Ja huomenna saataisiin mukaamme ainakin yksi alkio. En muista yhtään että meille olisi puhuttu mitään siitä siirretäänkö yksi vai kaksi, oltaisiin kyllä valmiita kahdenkin siirtoon. Mutta yhdestäkin oltaisiin jo enemmän kuin onnellisia.
Odottelu ja hermoilu jatkukoon...
lauantai 20. helmikuuta 2010
Kypsyttelyä
Enää on jäljellä yksi Puregon-pistos, huomenna sumuttelua iltapäivään asti ja myöhään illalla vielä Pregnyl. Tiistaina punktio ja torstaina mahdollinen siirto. Pelottaa, edelleen. Pelkään tietysti kipua, mutta vielä enemmän sitä, että mitä jos rakkulat ovatkin tyhjää täynnä tai mitä jos eivät vaikka hedelmöity ollenkaan.
Eilinen (ja viimeinen) ultra kävi voimille. Kaikki oli ok siihen asti, kun huomasin että ultraan oli tulossa myös kaksi lääkäriopiskelijaa (voi olla väärä termi, mutta en nyt valitettavasti muista millä nimikkeellä gyne heidät esitteli). Olen kyllä tietoinen siitä, että julkisella puolella ja yliopistosairaalassa voi mukana olla myös opiskelijoita, mutta tähän asti näin ei ole vielä käynyt. Eilen olin vähällä juosta karkuun kun tajusin tilanteen. Sitten tuli itku, kyyneleet alkoivat valua ja en pystynyt edes puhumaan lääkärille, vain osoittamaan että kyyneleet johtuivat henkisestä väsymisestä, mutta että fyysisesti kaikki on ok. Jotenkin sitten selviydyin ultrasta, mutta unohdin autuaasti kaiken mitä olin aikonut lääkäriltä kysyä. Sen kuitenkin ymmärsin, että kaikki näytti olevan edelleen parhain päin ja munarakkuloita näkyi edelleen samat suunnilleen 15 kappaletta. Niin ja sen, että vaikka rakkuloita saataisiinkin 15, voidaan olla tyytyväisiä jos näistä saadaan 3 tai 4 hyvää alkiota. Kato olisi melkoinen, mutta tavoitteena kun on saada vähän hyviä alkioita eikä monta huonompilaatuista. Vaan olisihan se aivan mahtavaa, jos jotain riittäisi pakkaseenkin.
Onneksi ultran jälkeen pääsimme vielä käymään hoitajan luona. Hän jutteli siitä mitä punktiopäivänä tapahtuu ja miten asiat etenevät, ihan käytännön asioita siis. Tässä vaiheessa olin minäkin jo toipunut järkytyksestä ja pystyin jo paremmin keskittymään. Vaikka nyt periaatteessa tiedän mitä on tulossa, en kuitenkaan tiedä oikeasti yhtään millainen kokemus punktio tulee olemaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Kun teimme lähtöä sairaalasta, mies totesi hiljaa että nyt ensimmäistä kertaa hänelle tosissaan valkeni mitä on tapahtumassa. Nyt tämä on hänellekin konkreettista.
Tänään olin pari tuntia kaupungilla ja nuo pari tuntia olivat enemmän kuin tarpeeksi, paine ja kiristys alavatsalla tuntui selkeästi ja selässäkin kipuili. Kotiin päästyäni kroppa oikein huusi lepoa. Hoitaja sanoi eilen että olotila tulee vielä muuttumaan tukalammaksi. Mutta toisaalta punktioon on enää vain reilut 2 päivää. Siis sehän on edessä ihan kohta!
Eilinen (ja viimeinen) ultra kävi voimille. Kaikki oli ok siihen asti, kun huomasin että ultraan oli tulossa myös kaksi lääkäriopiskelijaa (voi olla väärä termi, mutta en nyt valitettavasti muista millä nimikkeellä gyne heidät esitteli). Olen kyllä tietoinen siitä, että julkisella puolella ja yliopistosairaalassa voi mukana olla myös opiskelijoita, mutta tähän asti näin ei ole vielä käynyt. Eilen olin vähällä juosta karkuun kun tajusin tilanteen. Sitten tuli itku, kyyneleet alkoivat valua ja en pystynyt edes puhumaan lääkärille, vain osoittamaan että kyyneleet johtuivat henkisestä väsymisestä, mutta että fyysisesti kaikki on ok. Jotenkin sitten selviydyin ultrasta, mutta unohdin autuaasti kaiken mitä olin aikonut lääkäriltä kysyä. Sen kuitenkin ymmärsin, että kaikki näytti olevan edelleen parhain päin ja munarakkuloita näkyi edelleen samat suunnilleen 15 kappaletta. Niin ja sen, että vaikka rakkuloita saataisiinkin 15, voidaan olla tyytyväisiä jos näistä saadaan 3 tai 4 hyvää alkiota. Kato olisi melkoinen, mutta tavoitteena kun on saada vähän hyviä alkioita eikä monta huonompilaatuista. Vaan olisihan se aivan mahtavaa, jos jotain riittäisi pakkaseenkin.
Onneksi ultran jälkeen pääsimme vielä käymään hoitajan luona. Hän jutteli siitä mitä punktiopäivänä tapahtuu ja miten asiat etenevät, ihan käytännön asioita siis. Tässä vaiheessa olin minäkin jo toipunut järkytyksestä ja pystyin jo paremmin keskittymään. Vaikka nyt periaatteessa tiedän mitä on tulossa, en kuitenkaan tiedä oikeasti yhtään millainen kokemus punktio tulee olemaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Kun teimme lähtöä sairaalasta, mies totesi hiljaa että nyt ensimmäistä kertaa hänelle tosissaan valkeni mitä on tapahtumassa. Nyt tämä on hänellekin konkreettista.
Tänään olin pari tuntia kaupungilla ja nuo pari tuntia olivat enemmän kuin tarpeeksi, paine ja kiristys alavatsalla tuntui selkeästi ja selässäkin kipuili. Kotiin päästyäni kroppa oikein huusi lepoa. Hoitaja sanoi eilen että olotila tulee vielä muuttumaan tukalammaksi. Mutta toisaalta punktioon on enää vain reilut 2 päivää. Siis sehän on edessä ihan kohta!
torstai 18. helmikuuta 2010
Ailahtelua ynnä muuta seinille kiipeilyä
Olotilasta ja tiistain ultrakuulumisistakin päätellen Puregon on siis tehonnut niinkuin on ollut tarkoitus, munarakkuloita on kasvanut mukavasti. Vatsan turvotusta ja satunnaista pakotusta lukuun ottamatta fyysinen vointi on ollut hyvä. Ainakaan vielä ei ole merkkejä siitäkään, että pistokset olisivat herätelleet MS-peikkoa talviuniltaan. Tosin on tietysti mahdollista, että seuraukset tuntee vasta kuukausienkin päästä, mutta toistaiseksi kaikki hyvin taas sillä rintamalla. Väsymyskin on helpottanut (ainakin vähän), kiitos sairausloman ja levon.
Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.
Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.
Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?
Kolikolla, tai tässä tapauksessa pistoksilla, on tietysti se toinenkin puoli. Kun viime vuonna useampi kierto mentiin clomifenin avustuksella, en kokenut pahoja fyysisiä sivuvaikutuksia, ei tullut kuumia aaltoja, päänsärkyä tai muutakaan vaivaa. Henkisellä puolella sen sijaan vaivasi sitäkin enemmän. Muistelen jostakin nettikeskustelusta tai jopa lääkärin kommentista lukeneeni, että clomifen ei vaikuta mielialaan. Tähän sanoisin että höpö höpö. Toki olen ollut aina luonteeltani äkkipikainen, mutta clomit tekivät ainakin minusta räjähdysherkän ja silloin kun en ollut vihainen, olin lähestulkoon jatkuvasti mieli maassa. Ja sitten ihan vähäpätöinen kommentti mieheltä, niin olin valmis paiskomaan lautasia ja karjumaan raivosta. Lautasia en sentään tainnut oikeasti paiskoa kertaakaan, mutta itkin, raivosin ja huusin sitäkin enemmän.
Ennen IVF:n alkamista mietin useasti että käykö taas samalla tavalla, tuleeko minusta kirjaimellisesti hormonihirviö? Nenäsumutteen sivuvaikutukset olivat lähinnä fyysisiä. Puregon taas on vaikuttanut niinkuin clomitkin, valitettavasti. Kaipa tämän kestää, kun tietää miksi pistokset ovat välttämättömiä ja että tämä on vain väliaikaista. En ehkä ole ihan koko aikaa mieli maassa, mutta saan itkukohtauksia ties mistä syystä tai loukkaannun verisesti vaikkapa siitä, että mies on jokin hetki enemmän kiinnostunut tv:n katsomisesta kuin minun seurastani. Räjähdykset olen toistaiseksi onnistunut välttämään, ehkä siksi että tunnen yksinkertaisesti olevani liian väsynyt riehumiseen. Mutta vaikka välillä mieli on kevyt ja tyytyväinenkin koska ainakin nyt kaikki näyttää menevän suunnitellusti, saatan seuraavassa hetkessä itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja surkutella itsesäälissä. Kuten vaikka juuri nyt.
Huomenna on vielä yksi ultra ja silloin kai selviää, milloin on punktio ja mahdollinen siirto. Olen jo alkanut pelätä punktiota ja varsinkin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu (tai ei tapahdu!). Fyysisesti siis voidaan nyt hyvin, mutta mielessä myllertää. Eikä se myllerrys lähiviikkoina ainakaan vähene. Miten tästä kaikesta selviää järjissään?
tiistai 16. helmikuuta 2010
Kasvukipuja
Tulokset ultraäänestä: vasemmalla puolella noin 10 munarakkulaa ja oikealla puolella yksi iso ja lisäksi muutama pienempi. Lääkärin mukaan hyvä ja rauhallinen vaste Puregonille. Vaikka vatsaa kivistää ja turvottaa, on silti nyt hyvä ja rauhallinen olo. Siellä on kuin onkin kasvamassa jotain! Kohdun limakalvo oli hyvä ja muutenkin kaiken pitäisi olla kohdallaan. Puregon-annos pysyy samana seuraavaan ultraan asti.
Tällä kertaa meidät otti vastaan eri lääkäri ja ero viime käyntiin oli kuin yöllä ja päivällä, näin mieskin kommentoi. Lääkäri tuntui olevan aidosti kiinnostunut meidän tilanteesta ja voinnista, kyseli perussairaudestani ja kuukautiskierrosta. Voi vain toivoa etteä jatkossakin käynnit olisivat tälle samalle lääkärille.
Mies valitti aamulla kurkkua kipeäksi ja aivasteli pitkin aamupäivää. Flunssa ei ole mukava juttu yleensäkään ja tähän kohtaan se olisi varmaan tavallistakin ikävämpi juttu... Murulla on töissä hirmuinen kiire ja olenkin onnessani siitä että hän on kuitenkin ollut mukana lääkärikäynneillä (onneksi on liukuva työaika!). Vaikka olen juossut lääkärillä moooonta kertaa viimeisen puolentoista vuoden aikana, siinä tilanteessa on kuitenkin aina vähän jännitystä mukana ja tuppaankin unohtamaan yleensä vähintään puolet lääkärin puheista. Siksi on hyvä että toinenkin kuulee mistä on ollut puhe. Ja onhan tämä meidän yhteinen asia kuitenkin.
Nyt on vatsa täynnä hyvää pannupitsaa ja ohjelmassa loppupäiväksi lepoa ja laiskottelua. Hyvillä ja toiveikkain mielin eteenpäin.
Tällä kertaa meidät otti vastaan eri lääkäri ja ero viime käyntiin oli kuin yöllä ja päivällä, näin mieskin kommentoi. Lääkäri tuntui olevan aidosti kiinnostunut meidän tilanteesta ja voinnista, kyseli perussairaudestani ja kuukautiskierrosta. Voi vain toivoa etteä jatkossakin käynnit olisivat tälle samalle lääkärille.
Mies valitti aamulla kurkkua kipeäksi ja aivasteli pitkin aamupäivää. Flunssa ei ole mukava juttu yleensäkään ja tähän kohtaan se olisi varmaan tavallistakin ikävämpi juttu... Murulla on töissä hirmuinen kiire ja olenkin onnessani siitä että hän on kuitenkin ollut mukana lääkärikäynneillä (onneksi on liukuva työaika!). Vaikka olen juossut lääkärillä moooonta kertaa viimeisen puolentoista vuoden aikana, siinä tilanteessa on kuitenkin aina vähän jännitystä mukana ja tuppaankin unohtamaan yleensä vähintään puolet lääkärin puheista. Siksi on hyvä että toinenkin kuulee mistä on ollut puhe. Ja onhan tämä meidän yhteinen asia kuitenkin.
Nyt on vatsa täynnä hyvää pannupitsaa ja ohjelmassa loppupäiväksi lepoa ja laiskottelua. Hyvillä ja toiveikkain mielin eteenpäin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)