Toisen hoitokierroksen toinen ja viimeinen pas, ei edelleenkään onnea. Kahdesta sulatetusta alkiosta toinen selviytyi siirtoon, mutta kuten niin monta kertaa ennenkin, piinaviikkojen jälkeen raskaustesti näytti negatiivista. Tällä kertaa apuna oli jo niin mittava tukilääkearsenaali, että mitään muuta onnistumisen eteen ei kai todellakaan voi tehdä. Klexanea (ylivoimaisesti inhottavin piikityskokemus tähän asti), kortisonia, primaspania, lugesteronia. Selvisin piinapäivät ilman ylimääräisiä vuotoja, mutta tässä kohtaa se ei hirveästi lohduta. Olin unohtanut miten luget saavat aikaan kaikki mahdolliset oireet, joten kroppani onnistui lisäksi huijaamaan täydellisesti; kuvittelin oikeasti olevani raskaana. Tunsin juuri niitä samoja oireita mitä oli silloin, kun oikeasti olin (vaikkakin vain hetken) raskaana. No more lugesteron for me, not ever again.
Tähän mennessä on käyty läpi 7 alkionsiirtoa, alkioita on siirretty 11. Tuloksena kaksi lyhyeksi jäänyttä raskautta. Syli on tyhjä.
Ehkä lähdemme vielä yhteen hoitoon, en tiedä missä vaiheessa, ehkä ensi vuonna. Ensin täytyisi jostain löytää voimia siihen.
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
tiistai 20. syyskuuta 2011
Hajatuksia ja tutkimuksia
Jotenkin tuntuu että en osaa enää kirjoittaa. Olen muutaman kerran jo aikonut skarpata, mutta jostain syystä kynnys kirjoittaa tai ainakaan julkaista mitään täällä blogissa on tullut tosi korkeaksi. Kerran jo aloitin uuden tekstin, mutta lopetin sen alkutekijöihinsä ja jätin odottamaan. Oikeasti, tämä nyt vain on tätä samaa, yhä vaan edelleen, kuukaudesta toiseen. Muistan tv2:n Akuutin reilun parin vuoden takaa, siinä oli pariskunta puhumassa lapsettomuudesta. Nainen sanoi, että viiden vuoden jälkeen ei enää sattunut yhtä paljon. Parin hassun kuukauden jälkeen meillä tulee neljä vuotta täyteen. Siitä sitten enää vuosi eteenpäin, niin ehkä sitten helpottaa? Muistan sanoneeni silloin aikoinaan ohjelmaa katsoessa Miehelle, että miten kukaan kestää viisi vuotta tätä p*skaa? En tiedä vieläkään.
Kesätauko teki hyvää, mutta ei suru ole mihinkään hävinnyt. Päivittäin käy mielessä, että kuinka pitkällä oltaisiin nyt, jos... Ihan näinä päivinä tulee vuosi täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran iloitsimme plussatestistä. Suren myös sitä, millaista meidän ja minun elämä on nykyään, tai on ollut jo pitkään. En ole sama ihminen mitä olin ennen tätä kaikkea, en tiedä miten osaisin olla vähemmän katkera. Sormia napsauttamalla en saa asioita muuttumaan. Kaupungilla kulkiessa tuntuu, että joka toisella vastaantulevalla naisella on vauvamaha. Ja joka kerta sellaisen näkeminen työntää veistä sisuksiin. Mistä minä tiedän, millainen tarina niiden vatsojen takana on tai miten pitkän tien he ovat joutuneet kulkemaan, eikä se minulle kuulukaan. Mutta en näe mitään muuta kuin sen ison mahan, joka muistuttaa juuri siitä, mitä itse ei ole saanut. En osaa ajatella, että ehkä minäkin olen joku päivä raskaana. Puhumattakaan nyt siitä, että meillä voisi joku päivä olla oma lapsi. Pihalla juoksevat pienet lapset tuntuvat täysin vierailta olennoilta, mistä ne ovat tähän maailman ilmestyneet? Jossain vaiheessa yritin ajatella ja jopa luottaa siihen, että jonain päivänä meillä on lapsi. En pelkästään niin, että olisin raskaana, vaan että meillä olisi lapsi. Nyt en taas millään uskalla ajatella sinne asti.
Kaipa jonkinlainen toivonkipinä vielä sinnittelee, sillä klinikallakin ollaan taas käyty pari kertaa, lähinnä juttelemassa tulevasta. Verikokeissakin kävin taas kerran ja niistä sitten tulikin yllätys, hyytymistekijätutkimuksessa löytyi protrombiinin geenissä geenimutaatio. Tuo geenivirhe lisää laskimotukoksen vaaraa 3-kertaiseksi ja lisää myös keskenmenoriskiä. Lääkäriä kuunnellessa ymmärsin rivien välistä, että sillä voi hyvinkin olla jotain tekemistä meidän alkuvaiheen keskenmenojen kanssa. Protrombiinin geenivirhe ei ole edes erityisen harvinainen, google kertoi että noin joka sadannella suomalaisella on tämä sama virhe.
Meillä on pakkasessa vielä kaksi alkiota, edellistä pas:ia varten oltiin jouduttu sulattamaan kaksi olkea, yhteensä viisi alkiota. Seuraava pas on tarkoitus tehdään omaan kiertoon, sillä minun kohdalla suuret estrogeenimäärät ovat tästä lähtien nou-nou ja muutenkin tuntuu paremmalta kokeilla nyt näin. Tai no, onko se nyt sitten edes oma kierto, jos apuna käytetään clomifeniä...Lääkäri kirjoitti kuitenkin myös jo Klexane-reseptin, pistokset alkavat jo siirtopäivänä (jos sinne asti päästään). Jos sitten tulen raskaaksi, pistokset jatkuvat koko raskauden ajan ja vielä kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen (voiko utopistisempaa ajatusta ollakaan, synnytys!). Klexanen lisäksi on käytettävä myös Primaspania ja kortisonia.
Seuraavassa Akuutissa on muuten taas jotain juttua lapsettomuudesta. Ties vaikka meidän lääkäri vilahtaisi jutussa, olen nähnyt hänet Akuutissa joskus aiemminkin.
Tämä polku on kuljettava loppuun, mutta odotan samalla jo niin kovasti sitä, että elämässä olisi taas muutakin kuin lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja.
Kesätauko teki hyvää, mutta ei suru ole mihinkään hävinnyt. Päivittäin käy mielessä, että kuinka pitkällä oltaisiin nyt, jos... Ihan näinä päivinä tulee vuosi täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran iloitsimme plussatestistä. Suren myös sitä, millaista meidän ja minun elämä on nykyään, tai on ollut jo pitkään. En ole sama ihminen mitä olin ennen tätä kaikkea, en tiedä miten osaisin olla vähemmän katkera. Sormia napsauttamalla en saa asioita muuttumaan. Kaupungilla kulkiessa tuntuu, että joka toisella vastaantulevalla naisella on vauvamaha. Ja joka kerta sellaisen näkeminen työntää veistä sisuksiin. Mistä minä tiedän, millainen tarina niiden vatsojen takana on tai miten pitkän tien he ovat joutuneet kulkemaan, eikä se minulle kuulukaan. Mutta en näe mitään muuta kuin sen ison mahan, joka muistuttaa juuri siitä, mitä itse ei ole saanut. En osaa ajatella, että ehkä minäkin olen joku päivä raskaana. Puhumattakaan nyt siitä, että meillä voisi joku päivä olla oma lapsi. Pihalla juoksevat pienet lapset tuntuvat täysin vierailta olennoilta, mistä ne ovat tähän maailman ilmestyneet? Jossain vaiheessa yritin ajatella ja jopa luottaa siihen, että jonain päivänä meillä on lapsi. En pelkästään niin, että olisin raskaana, vaan että meillä olisi lapsi. Nyt en taas millään uskalla ajatella sinne asti.
Kaipa jonkinlainen toivonkipinä vielä sinnittelee, sillä klinikallakin ollaan taas käyty pari kertaa, lähinnä juttelemassa tulevasta. Verikokeissakin kävin taas kerran ja niistä sitten tulikin yllätys, hyytymistekijätutkimuksessa löytyi protrombiinin geenissä geenimutaatio. Tuo geenivirhe lisää laskimotukoksen vaaraa 3-kertaiseksi ja lisää myös keskenmenoriskiä. Lääkäriä kuunnellessa ymmärsin rivien välistä, että sillä voi hyvinkin olla jotain tekemistä meidän alkuvaiheen keskenmenojen kanssa. Protrombiinin geenivirhe ei ole edes erityisen harvinainen, google kertoi että noin joka sadannella suomalaisella on tämä sama virhe.
Meillä on pakkasessa vielä kaksi alkiota, edellistä pas:ia varten oltiin jouduttu sulattamaan kaksi olkea, yhteensä viisi alkiota. Seuraava pas on tarkoitus tehdään omaan kiertoon, sillä minun kohdalla suuret estrogeenimäärät ovat tästä lähtien nou-nou ja muutenkin tuntuu paremmalta kokeilla nyt näin. Tai no, onko se nyt sitten edes oma kierto, jos apuna käytetään clomifeniä...Lääkäri kirjoitti kuitenkin myös jo Klexane-reseptin, pistokset alkavat jo siirtopäivänä (jos sinne asti päästään). Jos sitten tulen raskaaksi, pistokset jatkuvat koko raskauden ajan ja vielä kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen (voiko utopistisempaa ajatusta ollakaan, synnytys!). Klexanen lisäksi on käytettävä myös Primaspania ja kortisonia.
Seuraavassa Akuutissa on muuten taas jotain juttua lapsettomuudesta. Ties vaikka meidän lääkäri vilahtaisi jutussa, olen nähnyt hänet Akuutissa joskus aiemminkin.
Tämä polku on kuljettava loppuun, mutta odotan samalla jo niin kovasti sitä, että elämässä olisi taas muutakin kuin lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
And so it goes
Ei raskaana - inte gravid
Mitä siihen on enää lisättävää. Ihmeet tapahtuvat edelleen muille, ei meille.
Ehkä se on juuri noin, joistakin asioista ei selviä puhumalla.
Ja ehkä lapsettomuus on minulle juuri nyt sellainen asia.
Tämä blogi hiljenee nyt ennalta määräämättömäksi ajaksi, palaan kirjoittamaan sitten kun (ja jos) siihen tarve taas tulee.
Se voi tulla piankin, kukapa tietää. Tai sitten ei.
Mitä siihen on enää lisättävää. Ihmeet tapahtuvat edelleen muille, ei meille.
Aina matkalla jonnekin Minne ikinä päätyykin On puolitiessä jostain Tietää sen varsin hyvin itsekin On olemassa asioita Niin kipeitä ja vaikeita Ettei niistä puhumalla selviä
Tuo Egotripin biisi on soinut päässäni viime päivinä lähes jatkuvasti.
Ehkä se on juuri noin, joistakin asioista ei selviä puhumalla.
Ja ehkä lapsettomuus on minulle juuri nyt sellainen asia.
Tämä blogi hiljenee nyt ennalta määräämättömäksi ajaksi, palaan kirjoittamaan sitten kun (ja jos) siihen tarve taas tulee.
Se voi tulla piankin, kukapa tietää. Tai sitten ei.
Kuulumisiin.
torstai 30. kesäkuuta 2011
Juupas eipäs
No niin, sieltä se paniikki tuli. Viime yö meni aika heikosti, uni tuli vasta pikkutunneilla ja nyt olo on aikasta hutera. Lämpöasteita on täällä sisälläkin ihan mukavasti ja tällainen nihkeys ja hikisyys ahdistaa (juu ei saisi valittaa kesän lämmöstä, mutta henkkoht olo käy kyllä tukalaksi kun mennään yli +25 asteen ja tuo lukema jäi taakse jo joku päivä sitten..). Suurimpana oloon vaikuttaa tietysti levottomuus, kun ajatuksissa pyörii vain se yksi ja sama. Mies kysyi aamulla milloin olin ajatellut testata ja vastasin että lauantaina. Nyt vaan tuntuu siltä että pokka saattaa pettää jo aiemmin. Olen lueskellut muutamaa lapsettomuusaiheista keskustelua netissä ja näyttäisi siltä että monet alkavat testailla jo pp10, useimmat pp12 ja loput viimeistään pp14. Oltiin Miehen kanssa puhuttu että ei nyt hätäillä, kun meillä nuo aika myöhäisessä vaiheessa testatut plussatkaan eivät ole kestäneet alkua pitemmälle. Mutta sitten toisaalta, eikö nuo plussat ja niiden hiipumiset kerro nekin jostain? Ja jos nyt kävisikin taas kerran sama paska juttu (ei voi käydä!), niin jokohan sitten asiaa alettaisiin jo tutkia..? Mutta jos nyt kuitenkin vielä malttaisin mieleni vähän aikaa. Sitä paitsi, se tuhruvuoto jatkuu edelleen. Viikonloppuna tosin meni pari päivää lähestulkoon ilman mitään lisävuotoja, mutta sitten se onneton teki paluun ja on jatkunut entiseen malliin. Tänään on kulunut kaksi viikkoa siirrosta, huomenna tulee (tai tulisi) täyteen kaksi viikkoa tuhruvuotoa (kaikesta sitä ihminen pitääkin lukua...). Oma ennätys taitaa olla sekin.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Ajankulua
Tämä on taas niin tätä, toisaalta haluaisin pysäyttää ajan (nyt kun vielä kaikki on mahdollista) ja toisaalta tekisi mieli hypätä suoraan viikonloppuun ja Testipäivään. Sitten ei enää tarvisi (tai saisi...) jossitella. Nyt on pp13, kiertopäivä taitaa olla 32. Klinikan hoitaja oli merkannut testausajankohdaksi tulevan viikonlopun, lauantain tai sunnuntain. Lauantai olisi jo pp16, se saa luvan riittää. Mutta sinne asti pitää vielä jotenkin sinnitellä.
Ei oikeastaan mitään muutoksia olotilassa sitten viime postauksen. Samoja oireita (tai mitä nyt voisi oireiksi kuvitella) tunnen edelleen, välillä taas ei tunnu yhtään mitään erityistä. Siitäkin sitten tietysti huolestuu. Onneksi on kaikenlaista pientä puuhaa, mitä voi kehittää ajankuluksi. Sitten on taas ilta, tulee yö ja seuraava päivä ja ollaan taas vähän lähempänä lauantaita. Miehellä on nyt viimeinen viikko töitä ennen lomaa, tiedossa onkin sitten alkavan loman kunniaksi jotain todella upeaa, tai sitten jotain ihan päinvastaista. Voi kunpa se olisi jotain onnellista..!!
Katsottiin viikonloppuna Hiljaa toivotut. Hyvä ja tärkeä elokuva, tykkäsin (huom, tulossa spoiler!). Silti tässä lapsettomuuden suossa tarpoessa jo sekin, että joku onnistuu ensimmäisestä IVF:stä, tuntuu epäreilulta. Kuinka pieni voikaan ihmisen mieli olla... hävettää. Ja sitten taas toisen parin kokemat monet keskenmenot surettavat niin paljon. Yhdessä pienessä hetkessä suurimmasta onnesta tulee suurin suru. Ehkä jotain voin siitä ymmärtää, vaikka tämä meidän tarina vasta lyhyt onkin. Suuresti nostan kuvitteellista hattua kummallekin parille, aivan uskomattoman rohkeaa lähteä mukaan tällaiseen elokuvaan. Itse en siihen pystyisi.
Hmm, nythän on jo iltapäivä. Ei montaa tuntia, niin on jo ilta. Ai miten niin aika kuluu hitaasti...
Ei oikeastaan mitään muutoksia olotilassa sitten viime postauksen. Samoja oireita (tai mitä nyt voisi oireiksi kuvitella) tunnen edelleen, välillä taas ei tunnu yhtään mitään erityistä. Siitäkin sitten tietysti huolestuu. Onneksi on kaikenlaista pientä puuhaa, mitä voi kehittää ajankuluksi. Sitten on taas ilta, tulee yö ja seuraava päivä ja ollaan taas vähän lähempänä lauantaita. Miehellä on nyt viimeinen viikko töitä ennen lomaa, tiedossa onkin sitten alkavan loman kunniaksi jotain todella upeaa, tai sitten jotain ihan päinvastaista. Voi kunpa se olisi jotain onnellista..!!
Katsottiin viikonloppuna Hiljaa toivotut. Hyvä ja tärkeä elokuva, tykkäsin (huom, tulossa spoiler!). Silti tässä lapsettomuuden suossa tarpoessa jo sekin, että joku onnistuu ensimmäisestä IVF:stä, tuntuu epäreilulta. Kuinka pieni voikaan ihmisen mieli olla... hävettää. Ja sitten taas toisen parin kokemat monet keskenmenot surettavat niin paljon. Yhdessä pienessä hetkessä suurimmasta onnesta tulee suurin suru. Ehkä jotain voin siitä ymmärtää, vaikka tämä meidän tarina vasta lyhyt onkin. Suuresti nostan kuvitteellista hattua kummallekin parille, aivan uskomattoman rohkeaa lähteä mukaan tällaiseen elokuvaan. Itse en siihen pystyisi.
Hmm, nythän on jo iltapäivä. Ei montaa tuntia, niin on jo ilta. Ai miten niin aika kuluu hitaasti...
torstai 23. kesäkuuta 2011
Jotain vanhaa, ei mitään uutta
Juu ei auttanut yhden lugen lisääminen, tuhruilu on jatkunut ja pikemminkin lisääntynyt. Mukana on välillä myös ihan selkeää vertakin. Kovaa vauhtia sieltä siis on limakalvo jo tulossa pois. Jos tästä vielä jotain muutakin tulee kuin menkat, niin se on sitten jo vuosisadan ihme.
En yleensä tykkää kirjoitella oireista, olen kai sen verran taikauskoinen että en uskalla kirjoittaa niitä ylös (tietää kuitenkin huonoa onnea, you know). Nyt kun pyyhe on jo lähestulkoon kehässä jotain voisi ehkä kirjoittaakin, tuskin tällä kirjoittelulla enää saa manattua mitään suuntaan tai toiseen. Tänään on pp7, viikko siirrosta. Mitä sitä nyt sitten voisi olla... Jotain masutuntemuksia on ollut, eilen illalla varsinkin pisti ja jomotti selkeästi oikealla. Mietin jo Panadolin tai kauratyynyn hakemista, mutta yön aikana kipu oli kadonnut. Rinnat ovat tutusti turvoksissa ja aamulla huomasin jotain kipuiluakin, mutta nyt taas ei tunnu mitään sillä suunnalla. Janottaa kovasti ja hikoilen kuin pieni eläin, mutta se voi tietysti liittyä siihenkin että kävelin aamulla pari tuntia kaupungilla raahaten täpötäyden olkalaukun lisäksi kahta raskasta ostoskassia (ja kotiin päästyä vielä tunnin lenkki koiruuden kanssa). Keltarauhaslääkkeet menevät taas paremmin paikoilleen, "ahtauden" tunnetta ei enää ole. Ne pari kertaa kun olen ehtinyt olla raskaana, selkein oire plussasta on ollut juuri se kuinka paikat ovat olleet ahtaat ja turvoksissa. Sen on huomannut juuri noita progesteronilääkkeitä laittaessa. Tälläkin kertaa sitä tunnetta siis oli muutaman päivän ajan, mutta nyt se on poissa. Ehkä juuri tämän vuoksi uskoa onnistumiseen ei nyt enää hirmuisesti ole. Lisäksi tuo tuhruvuoto ei kauheasti osakkeita taida parantaa.
Neurorintamallakin olen jotain pieniä juttuja ollut huomaavinani. Olen ainakin toistaiseksi kuulunut niihin onnekkaisiin, joiden mäsään kesän lämpö ei juuri vaikuta. Kesäkuun alun helteet eivät saaneet aikaan oireilua, mutta nyt parina päivänä on sitten huipannut tavallista enemmän ja kaupungilla kävellessä piti muutamaan otteeseen hakea parempaa tasapainoa. Bussipysäkilläkin piti ihan ottaa pari lisäaskelta, etten olisi horjahtanut bussin alle. Tasapainon heittely mulla ehkä on yleensäkin se tyypillisin juttu, ellei tuntoaistimuksia oteta huomioon (niitä kun on jossain määrin jatkuvasti eikä niihin normaalisti kiinnitä edes huomiota). Voihan se olla, että tämä hoitokierto saa nyt nämäkin jutut aikaan, mistäpä sen tietää.
Tämmöistä siis tällä kertaa. Mukavaa on se että edessä on rauhallinen viikonloppu kotosalla, ilman mitään erityisiä suunnitelmia. Ruokaostokset tehtiin jo eilen, tuumittiin ettei sitten tänään enää tarvi tunkea ruuhkaan. Onni on muuten iso jääkaappi! Vanhassa asunnossa meillä oli sellainen yhdistelmäversio, jää-pakastinkaappi, joka oli aina ihan ääriään myöten täynnä. Nytten saatiin monen päivän tarvikkeet hyvin mahtumaan ja vielä jäi tilaakin. Viikonlopun ruoat on siis valmiiksi mietitty ja edessä onkin monta päivää herkuttelua. :) Yritän parhaani mukaan olla miettimättä piinapäiviä tai mitään muutakaan, vaan rentoudun rakkaan kainalossa ja nautin uudesta, ihanasta kodista (ollaan jo varauduttu siihen että lähipäivät kuluu sateen vuoksi neljän seinän sisällä). Ai niin, Hiljaa toivotut -dvd kolahti postilaatikkoon tällä viikolla, mutta vielä en ole uskaltanut sitä katsoa. Ehkä viikonloppuna, ehkä ei. Sitten kun siltä tuntuu.
Hyvää juhannusta!
En yleensä tykkää kirjoitella oireista, olen kai sen verran taikauskoinen että en uskalla kirjoittaa niitä ylös (tietää kuitenkin huonoa onnea, you know). Nyt kun pyyhe on jo lähestulkoon kehässä jotain voisi ehkä kirjoittaakin, tuskin tällä kirjoittelulla enää saa manattua mitään suuntaan tai toiseen. Tänään on pp7, viikko siirrosta. Mitä sitä nyt sitten voisi olla... Jotain masutuntemuksia on ollut, eilen illalla varsinkin pisti ja jomotti selkeästi oikealla. Mietin jo Panadolin tai kauratyynyn hakemista, mutta yön aikana kipu oli kadonnut. Rinnat ovat tutusti turvoksissa ja aamulla huomasin jotain kipuiluakin, mutta nyt taas ei tunnu mitään sillä suunnalla. Janottaa kovasti ja hikoilen kuin pieni eläin, mutta se voi tietysti liittyä siihenkin että kävelin aamulla pari tuntia kaupungilla raahaten täpötäyden olkalaukun lisäksi kahta raskasta ostoskassia (ja kotiin päästyä vielä tunnin lenkki koiruuden kanssa). Keltarauhaslääkkeet menevät taas paremmin paikoilleen, "ahtauden" tunnetta ei enää ole. Ne pari kertaa kun olen ehtinyt olla raskaana, selkein oire plussasta on ollut juuri se kuinka paikat ovat olleet ahtaat ja turvoksissa. Sen on huomannut juuri noita progesteronilääkkeitä laittaessa. Tälläkin kertaa sitä tunnetta siis oli muutaman päivän ajan, mutta nyt se on poissa. Ehkä juuri tämän vuoksi uskoa onnistumiseen ei nyt enää hirmuisesti ole. Lisäksi tuo tuhruvuoto ei kauheasti osakkeita taida parantaa.
Neurorintamallakin olen jotain pieniä juttuja ollut huomaavinani. Olen ainakin toistaiseksi kuulunut niihin onnekkaisiin, joiden mäsään kesän lämpö ei juuri vaikuta. Kesäkuun alun helteet eivät saaneet aikaan oireilua, mutta nyt parina päivänä on sitten huipannut tavallista enemmän ja kaupungilla kävellessä piti muutamaan otteeseen hakea parempaa tasapainoa. Bussipysäkilläkin piti ihan ottaa pari lisäaskelta, etten olisi horjahtanut bussin alle. Tasapainon heittely mulla ehkä on yleensäkin se tyypillisin juttu, ellei tuntoaistimuksia oteta huomioon (niitä kun on jossain määrin jatkuvasti eikä niihin normaalisti kiinnitä edes huomiota). Voihan se olla, että tämä hoitokierto saa nyt nämäkin jutut aikaan, mistäpä sen tietää.
Tämmöistä siis tällä kertaa. Mukavaa on se että edessä on rauhallinen viikonloppu kotosalla, ilman mitään erityisiä suunnitelmia. Ruokaostokset tehtiin jo eilen, tuumittiin ettei sitten tänään enää tarvi tunkea ruuhkaan. Onni on muuten iso jääkaappi! Vanhassa asunnossa meillä oli sellainen yhdistelmäversio, jää-pakastinkaappi, joka oli aina ihan ääriään myöten täynnä. Nytten saatiin monen päivän tarvikkeet hyvin mahtumaan ja vielä jäi tilaakin. Viikonlopun ruoat on siis valmiiksi mietitty ja edessä onkin monta päivää herkuttelua. :) Yritän parhaani mukaan olla miettimättä piinapäiviä tai mitään muutakaan, vaan rentoudun rakkaan kainalossa ja nautin uudesta, ihanasta kodista (ollaan jo varauduttu siihen että lähipäivät kuluu sateen vuoksi neljän seinän sisällä). Ai niin, Hiljaa toivotut -dvd kolahti postilaatikkoon tällä viikolla, mutta vielä en ole uskaltanut sitä katsoa. Ehkä viikonloppuna, ehkä ei. Sitten kun siltä tuntuu.
Hyvää juhannusta!
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Pöh
Höh ja pöh. Puolitoista päivää siirrosta alkoi tuhru. Sitä tulee vähän edelleen ja se on hyvin hyvin haaleanruskeaa, mutta silti. Ärsyttää ja hämmentää. Aiemmin tukilääkkeet ovat pitäneet tuollaiset poissa jopa pari viikkoa siirrosta. Lisäksi progesteronipuikkojen kanssa säätäminen on taas todella säätämistä, en millään meinaa saada niitä laitetuksi kunnolla. Tekisi mieli hypätä lennossa takaisin lugesteroneihin. Tosin lisäsin jo omavaltaisesti yhden lugepalleron päivittäiseen lääkearsenaaliin, nyt keltarauhastukea on sama määrä mitä keväällä. Ajattelin, että jos yksi luge lisää riittäisi lopettamaan tuhrut. Jää nähtäväksi.
Toisaalta tämä tuntuu niin mitättömältä ja tarpeettomalta valitukselta. Kun on huoli ja suru niiden puolesta, joilla on oikeasti isoja mustia pilviä pään päällä.
Toisaalta tämä tuntuu niin mitättömältä ja tarpeettomalta valitukselta. Kun on huoli ja suru niiden puolesta, joilla on oikeasti isoja mustia pilviä pään päällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)